Rakkauden filosofiaa
Lueskelin eilen kirjaa filosofeista, vaikka en mikään filosofian harrastaja olekaan. Suurin osa heistä tekee yksinkertaisista asioista monimutkaisia, mutta eivät kaikki.
Eräs filosofi, en muista enää hänen nimeään, pohti rakkautta. Hän kirjoitti, että todellinen rakkaus alkaa vasta sitten, kun hylkää omat toiveensa rakastamansa ihmisen suhteen. Ja että unohtaa rakastamansa ihmisen toivepeilikuvan.
Tämä on mielestäni hyvin ajateltu ja sanottu. Aika harva ihmisistä rakastaa rakastamaansa ihmistä täysin sellaisena kuin hän on. Ihmiset haluavat aina muuttaa rakastettua, oli kyse sitten romanttisesta rakkaudesta tai jostain muusta rakkauden lajista.
Samalla tavoin ajatella kuin rakkaus loppuu, voi ajatella, että onko suurempaa rakkautta se, että lopettaa itse rakastamasta.
Ihminen on luonut länsimaissa viime vuosikymmeninä järjettömän kovat ehdot toisille ihmisille siitä, että voiko rakastaa toista ihmistä, jos tämä ei täytä kaikkia toivepeilikuvan vaatimuksia. Tähän on syyllistynyt jokainen, jolla on jonkinlainen intiimi ihmissuhde ollut.
Puhutaan rakkauden ehdottomuudesta, mutta mielestäni enemmän voisi puhua jatkuvista ehdoista rakkaudelle, jonka toisen tulisi täyttää. Surullista kyllä, lähes jokaisessa rakkaussuhteessa toinen rakastaa vielä enemmän kuin se toinen. Yleensä se enemmän rakastava on se, jolle ehdot langetetaan.
Ihmiset käyttävät nykyisin rakkautta aika paljon leikkikaluna, toinen otetaan, ja jos ei ihastutakaan heti, niin annetaan mennä. Se on aika surullista sekin, että harva pystyy enää aidosti rakastamaan kovinkaan kauan.
Mutta jos joku todella pystyy hylkäämään omat toiveensa rakastamansa ihmisen suhteen, niin ajautuuko sitä täysin toisen ihmisen mielihalujen armoille. Näin siinä voi hyvinkin käydä. Pitäisikö rakastaa ihmistä silloinkin, kun omilla toiveillasi ei ole väliä.
Jos joku tuossa onnistuu, ansaitsee hän palkinnon ja paljon onnea nykypäivän kovassa rakkauden maailmassa.
Eräs filosofi, en muista enää hänen nimeään, pohti rakkautta. Hän kirjoitti, että todellinen rakkaus alkaa vasta sitten, kun hylkää omat toiveensa rakastamansa ihmisen suhteen. Ja että unohtaa rakastamansa ihmisen toivepeilikuvan.
Tämä on mielestäni hyvin ajateltu ja sanottu. Aika harva ihmisistä rakastaa rakastamaansa ihmistä täysin sellaisena kuin hän on. Ihmiset haluavat aina muuttaa rakastettua, oli kyse sitten romanttisesta rakkaudesta tai jostain muusta rakkauden lajista.
Samalla tavoin ajatella kuin rakkaus loppuu, voi ajatella, että onko suurempaa rakkautta se, että lopettaa itse rakastamasta.
Ihminen on luonut länsimaissa viime vuosikymmeninä järjettömän kovat ehdot toisille ihmisille siitä, että voiko rakastaa toista ihmistä, jos tämä ei täytä kaikkia toivepeilikuvan vaatimuksia. Tähän on syyllistynyt jokainen, jolla on jonkinlainen intiimi ihmissuhde ollut.
Puhutaan rakkauden ehdottomuudesta, mutta mielestäni enemmän voisi puhua jatkuvista ehdoista rakkaudelle, jonka toisen tulisi täyttää. Surullista kyllä, lähes jokaisessa rakkaussuhteessa toinen rakastaa vielä enemmän kuin se toinen. Yleensä se enemmän rakastava on se, jolle ehdot langetetaan.
Ihmiset käyttävät nykyisin rakkautta aika paljon leikkikaluna, toinen otetaan, ja jos ei ihastutakaan heti, niin annetaan mennä. Se on aika surullista sekin, että harva pystyy enää aidosti rakastamaan kovinkaan kauan.
Mutta jos joku todella pystyy hylkäämään omat toiveensa rakastamansa ihmisen suhteen, niin ajautuuko sitä täysin toisen ihmisen mielihalujen armoille. Näin siinä voi hyvinkin käydä. Pitäisikö rakastaa ihmistä silloinkin, kun omilla toiveillasi ei ole väliä.
Jos joku tuossa onnistuu, ansaitsee hän palkinnon ja paljon onnea nykypäivän kovassa rakkauden maailmassa.
niin, kaipa rakkaudessa, tosi rakkaudessa ja pitkäkestoisissa sellaisissa joutuu joustamaan ja luopumaan, tekemään kompromisseja, mutta silti parhaimmassa tapauksessa löytää jonkin tasapainon omien ja toisen toiveiden/tarpeiden/mielihalujen suhteen.
VastaaPoistaMutta pitäisikö rakastaa ihmistä silloinkin, kun omilla toiveillasi ei ole mitään väliä--en usko siihen, koska silloin siinä ei ole kunnioitusta toista kohtaan, voiko se olla aitoa rakkautta? Vai onko se silloin vallan sokaisemaa?
Se on totta, että ehtoja asetetaan ja koko rakkaus teem aon niin esineellistetty ja kaupallistettu (jos näin voi sanoa) että se onkin isompi juttu, jos kaksi ihmistä todella löytää harmonian ja rakentaa parisuhteen, jossa molemmilla on hyvä olla..
Mielenkiintoinen tuo toivepeilikuva termi..ja tuo lauseesi siitä, että kun rakkaus loppuu, voi ajatella, että onko suurempaa rakkautta se, että lopettaa itse rakastamasta..?