Tarpeettomat ihmiset ja ihmisroska
Kaupunginvaltuutettu Moilanen räjäytti pankin Oulun kaupunginvaltuustossa, kun möläytti päihdeongelmaisten katujen asukkien olevan ihmisroskaa, kun valtuusto käsitteli roskaamisongelmaa. Hän tietenkin pahoitteli sanojaan. Mitenpä muutenkaan. Mutta aika vaikea käsittää hänen sanojaan väärin, jos vertaa ihmisiä katujen roskiin.
Pahoin pelkään, että hän ei ole todellakaan yksin ajatusmaailmansa kanssa. Ne, joilla menee hyvin, saattavat hyvinkin ajatella samoin kuin hän. Ei tietenkään kaikki, mutta osa. Osa ihmisistä on vain liian fiksuja, että hommaisivat itsensä pulaan sanoinen, kuten Moilanen teki.
Mutta ei huolta. Ihmisroskaksi voi joutua sieltä korkealtakin. Ei siinä muuta tarvita kuin että viina maistuu liian hyvin, työt lähtevät, velat kaatuvat päälle tai sitten ihan vain sairastuu henkisesti tai fyysisesti. Keinoja on monia. Jos voimia tai tukiverkkoa ei ole, niin saattaa hyvinkin löytää itsensä ihmisroskana.
Valitettavasti usein elämässä käy niin, että empatiakykyä oppii vasta kun on täytynyt kamppailla. Itse olen viimeisen vuoden aikana oppinut paljon, kun rahaa on ollut niukalti ja ajoittain ei välttämättä lainkaan. Ihmisroskana en kyllä nähnyt ketään niinä päivinäkään, kun tilillä oli enemmän rahaa. Ja kun olen jälleen korkeammalla, muistan kyllä kokemuksen.
Aikaamme leimaa yleinen empatiakyvyn puute. Varsinkin niitä kohtaan, jotka kamppailevat monien ongelmien kanssa. Ikään kuin täytyisi lyödä sellaista ihmistä vielä lisää, joka muutenkin keikkuu jo vähän elämän ja kuoleman rajamailla.
Venäläisessä kirjallisuudessa oli aikoinaan käytössä termi tarpeeton ihminen. Sellainen oli yleensä aatelinen, joka kovasti halusi tehdä jotain, mutta ei pystynyt ja halunnut. Hän sääli itseään ja tunsi, ettei maailma ymmärtänyt häntä. Saattoi hän jäädä sänkyyn kokonaan.
Elämme aikaa, jossa runollisuutta ei juuri enää ole, eikä kaunokirjallisuus kuvaa tarpeettomia. Tarpeettomiksi ihmisiksi yhteiskunta kokee ne, joilla ei yksinkertaisesti ole rahaa tai he elävät yhteiskunnan varoin. Siinä ei ole mitään kaunista. Se on rumaa ja ihmisen itsetunnon viemistä.
Pahoin pelkään, että hän ei ole todellakaan yksin ajatusmaailmansa kanssa. Ne, joilla menee hyvin, saattavat hyvinkin ajatella samoin kuin hän. Ei tietenkään kaikki, mutta osa. Osa ihmisistä on vain liian fiksuja, että hommaisivat itsensä pulaan sanoinen, kuten Moilanen teki.
Mutta ei huolta. Ihmisroskaksi voi joutua sieltä korkealtakin. Ei siinä muuta tarvita kuin että viina maistuu liian hyvin, työt lähtevät, velat kaatuvat päälle tai sitten ihan vain sairastuu henkisesti tai fyysisesti. Keinoja on monia. Jos voimia tai tukiverkkoa ei ole, niin saattaa hyvinkin löytää itsensä ihmisroskana.
Valitettavasti usein elämässä käy niin, että empatiakykyä oppii vasta kun on täytynyt kamppailla. Itse olen viimeisen vuoden aikana oppinut paljon, kun rahaa on ollut niukalti ja ajoittain ei välttämättä lainkaan. Ihmisroskana en kyllä nähnyt ketään niinä päivinäkään, kun tilillä oli enemmän rahaa. Ja kun olen jälleen korkeammalla, muistan kyllä kokemuksen.
Aikaamme leimaa yleinen empatiakyvyn puute. Varsinkin niitä kohtaan, jotka kamppailevat monien ongelmien kanssa. Ikään kuin täytyisi lyödä sellaista ihmistä vielä lisää, joka muutenkin keikkuu jo vähän elämän ja kuoleman rajamailla.
Venäläisessä kirjallisuudessa oli aikoinaan käytössä termi tarpeeton ihminen. Sellainen oli yleensä aatelinen, joka kovasti halusi tehdä jotain, mutta ei pystynyt ja halunnut. Hän sääli itseään ja tunsi, ettei maailma ymmärtänyt häntä. Saattoi hän jäädä sänkyyn kokonaan.
Elämme aikaa, jossa runollisuutta ei juuri enää ole, eikä kaunokirjallisuus kuvaa tarpeettomia. Tarpeettomiksi ihmisiksi yhteiskunta kokee ne, joilla ei yksinkertaisesti ole rahaa tai he elävät yhteiskunnan varoin. Siinä ei ole mitään kaunista. Se on rumaa ja ihmisen itsetunnon viemistä.
Kommentit
Lähetä kommentti