Katsottua: Tukien varassa - dokumenttisarja näyttää köyhyyden sellaisena kuin se on

 

Yle on tuonut viime vuosina mielenkiintoisia dokumenttisarjoja ruutuihin syrjäytymisestä ja köyhyydestä. Tukien varassa -dokkarisarjan ihmiset kyllä haluaisivat töihin, mutta joko oma kunto ei anna periksi tai työnantajat eivät heitä huoli. Asetelma oli päinvastainen Logged in-dokkarisarjan nuorten miesten kanssa, jotka mielummin pelasivat kotona, eivätkä töihin halunneetkaan.

Ohjelmaan tuo heti kättelyssä mielenkiintoisen näkökulman se, että sarjan henkilöt ovat ruotsinkielisiä Pohjanmaan rannikkopitäjistä. Yleensä kun vallalla on käsitys, että ruotsinkieliset ovat menestyjiä ja heitä ei leipäjonoissa nähdä.

Sarjan henkilöt ovat tipahtaneet oravanpyöristä eri syistä, kaikki eivät varsinaisesti koskaan ole oravanpyörään päässetkään. Sinänsä tarinat ovat tuttuja. Velkaantumista, surkea lapsuus, päihteet yms. Syyt köyhyyteen ovat yhtä moninaiset kuin ihmisetkin.

Köyhyydestä syytetään yhä köyhää itseään. Sarjassa Tomas onkin järjestänyt itsensä kuseen, vaikka avautuukin loppuunpalamisestaan. Sitä ennen on mennyt kovaa, pelattu kasinoilla yms. Sääliksi käy silti Tomasia, joka on korviaan myöten veloissa, pääosin omaa syytään, mutta rakastuneena lähettelee rahaa thainaiselle Thaimaahan. Naisesta vielä näkee, ettei hän ole miehestä tippaakaan kiinnostunut. Haluaa vain viimeisetkin pennit.

Klassinen esimerkki on puolestaan Kristiina. Viisi lasta, mutta kaikki huostaanotettu. Nainen ei edes halua vielä alaikäisiä lapsia luokseen. Mikään ei tunnu olevan tarpeeksi hyvää työtä, vaikka edes peruskoulua ei ole käyty kunnolla kai loppuun. Väkivaltaisista miehistä syytetään sitten omaa väkivaltaista lapsuutta silti on vedetty huumeita omien lastenkin kanssa.

Sarjan eniten empatiaa herättävä hahmo lienee vanhempiensa nurkissa peräkammarinpoikana asunut Mikael. Hän ei edes valita kohtaloaan, mutta vaikuttaa ehkä hieman yksinkertaiselta. Paikallinen yhdistys teetättää hänellä ties monetta vuotta ilmaiseksi kuntouttavana työtoimintana töitä, vaillla kunnon palkkaa. Törkeää.

Camilla taas on malliesimerkki henkilöstä, jonka tarkoituksena on oikeasti työllistää viranomaisa. Naista viedään kuntoutuksesta toiseen, kun oikeasti kyse on siitä, ettei hän kestä nykytahtista työelämää ja tarvitsisi vain työpaikan, jossa tahti olisi kevyempi. Sellaisia ei tosin taida olla, jotka joustavat tarvittaessa.

Sarja ei ole sitä kuuluisaa sosiaalipornoa. Se kuvaa mielestäni hyvin köyhän korvauksilla eläjän arkea. Se ei kauhistele, ei sääli, muttei myöskään tuomitse. Kiitos sarjan päähenkilöille, että on ollut rohkeutta lähteä mukaan. Edelleenkin moni piilottelee köyhyyttään ja vielä vähemmän kukaan kerskailee saamillaan korvauksilla. Korvauksethan kyllä mielellään katkaistaan, kun jostain vain syy saadaan.