Miksi minulla ei ole tarvetta viidenkympin villitykseen?

Arman Alizadilla menee televisiossa parhaillaan viidenkympin villitys -ohjelma. En ole sitä nähnyt, joten ei siitä enempää. Itsekin täytin jo 45 vuotta. Sanotaan, että ikääntyminen on kivaa. Paskanmarjat. Minua ahdistaa ja vituttaa se suunnattomasti. En pysty enkä pysty tulevaisuudessakaan hyväksymään itseäni ikääntyneenä.

Tottakai tiesin, että ikäännyn siinä missä muutkin. Sitä en voi estää kuin kuolemalla. Vaikka kuolemaakin on ollut tarjolla, en halua kaikesta elämän vittumaisuudesta ja epämukavuudesta huolimatta kuolla. En ole valmis kuolemaan, sillä en ole saavuttanut lähellekään sitä, mitä olen suunnitellut. 

Minulla ei ole edes mitään tarvetta viidenkympin villitykseen. Minua ei ole perhe tai naiset kahlinneet. Olen saanut tehdä periaatteessa mitä vain haluan ottaen huomioon rahalliset puitteet varsinkin viime aikoina. 

Minua ei kiinnosta hommata moottoripyörää eikä edes seksiörveltäminen Thaimaassa. Örvellän mielummin muualla, kuten europpalaisissa kulttuuripääkaupungeissa. Elän yhä kaksikymppisen elämää vaikka kroppani ei todellakaan enää ole sellaisen.

Nuoren naisen kyllä mielellään ottaisin (se kai kuuluu villitykseen), mutta he taitavat mennä varakkaammille. Nuori nainen ehkäisisi setääntymistä, mikä valitettavasti on saanut minustakin otetta. Vaikka minua vituttaakin setämiehittely. En halua katkeraksi valittajaksi kauppajonoon, jollaisia ihmiset Suomessa vanhemmiten useimmiten ovat.

Yleensä väitetään että nelikymppisenä ihminen on onnellisin. Tai ainakin jotkut väittävät. Minulle tämä vuosikymmen elämässäni on ollut onnettominta aikaa jo muutenkin onnettomassa elämässäni. Mutta äärikokemukset kasvattavat Siperian kädellä ja luovat tekstiä. Kiltin isämiehen roolissa olisin kuihtunut kuoliaaksi, vaikka välillä haaveilen tavallisen keskiluokkaisesta elämästä.