Maailman onnellisin maa on mielenterveyden kehitysmaa

Eilen tiedotettiin kirjailija Miki Liukkosen kuolemasta. Hän oli varsin avoimesti kertonut eläessään mielenterveysongelmistaan. Näin ovat onneksi monet muutkin julkkikset nykyään tehneet.

Onneksi ne ajat taitavat olla jo muutenkin ohi, että ihmiset salailevat mielenterveysongelmiaan, kun ne ennemmin tai myöhemmin kaatuvat sitten päälle kuin korttitalo. Vaikenemisen aika on ohi.

Vaikkakaan julkinen avautuminen ongelmista ei ole edelleenkään järkevää useimmille taviksille, mikäli meinaa työpaikan saada joskus. Niin kova on maailma, mutta periaatteessa suurin ongelma nykyään on, että auttamisjärjestelmä on täysin puutteellinen maailman onnellisimmassa maassa.

Julkkistatuskaan ei taannut riittävää apua ilmeisesti Mikille, samoin kuoli nuorena Salatut elämät-näyttelijä Jasmin Voutilainen, hänkin kertoi avoimesti mielenterveysongelmistaan. Jasmin oli jopa yrittänyt vielä soittaa kuolinaamunaan apua ahdistukseensa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Sekin kertoo jotain, ettei edes akuuttia apua ole tarjolla.

Väkisin tulee mieleen, että jos edes julkisuudenhenkilöt eivät saa apua mielenterveysongelmiin, niin tavallisen ihmisen täytyy saada vielä huonommin. Olen sen itsekin kokenut.

Kuten monet luovat ja herkät ihmiset, olen kärsinyt eriasteisesta masennuksesta ja ahdistuksesta lähes koko aikuisikäni, ellen jopa lapsesta. Välillä minulla on ollut myös paniikkihäiriön kaltaisia kohtauksia. Syitä on monia, aina lapsuuden koulukiusaamisesta ja suoranaisesta syrjinnästä lähtien. Näiden  päälle sitten vielä yhtä kauan kestänyt unettomuus. 

Välillä olen yrittänytkin näistä ongelmista kertoa lääkäreille ja hoitajille, mutta oikein mitään apua en ole koskaan saanut. Enkä ole muutenkaan salannut koskaan elämäni haasteilta tutuilta enkä tuntemattomilta. Nyt vielä vähemmän on apua tarjolla, kun ei ole työterveyshuoltoa ja vielä vähemmän varaa yksityisiin palveluihin. Köyhä kun ei muutenkaan ole julkisen puolenkaan hoitoketjujen yläpäässä.

Neuvot ovat olleet että liiku enemmän ja sitä rataa. Joo, kyllä se liikunta varmasti auttaa, mutta ei poista ongelmaa. Edes mietoa mielialalääkitystä en ole saanut sitten 00-luvun. Kevyen unilääkkeenkin sain nyt vasta taistelun jälkeen, joka tosin sekään ei tuo yhtäjaksoista unta vaan heräilen jatkuvasti jokainen yö. 

Mitään lihottavia ja koukuttavia vahvoja psyyken- tai unilääkkeitä en edes haluaisikaan kuin äärimmäisessä hädässä, koska tiedän olevani helposti addiktoituva persoona. Enkä myöskään koskaan ole kärsinyt täysin toimintakykyä lamauttavista ongelmista. 

Mutta edes jotain apua sentään kaipaisin, vaikka vain pelkkä lyhyt terapia. Ymmärrän tietenkin, että moni on huonommassa kunnossa ja heidän avuntarpeensa vielä suurempi. Kun ei ole mistä antaa, tilanne on täysin toivoton maailman onnellisimmassa maassa.

No mihin tämä sitten on johtanut minun kohdallani? Aika ajoin käytän alkoholia itsehoitona, vaikka tottakai tiedän se pahentavan masennusta ja ahdistusta. Se kuitenkin auttaa hetkeksi ja kun mitään muutakaan ei ole tarjolla. Monet suomalaiset joutuvat hoitamaan itseään alkoholilla, huumeilla tai ylensyönnillä. Keinot ovat monet.

Vaikka ajoittain olen käynyt syvissäkin vesissä, aion kuitenkin pitää elämästä kiinni loppuun asti. Oli sitten loppu kuinka surkea tahansa.