Kirja-arvio: Eveliina Talvitie - Kata: Kestojulkkiksen monta elämää

 

Monituisia elämäkertoja olen lukenut, niitä kun on kiva lukea, jos oma elämä on jo sivuasia. 

Harvoin elämäkerta muuttuu paremmaksi, jos se ei alussa toimi. Näin kuitenkin tapahtui Katariina Sourin/Kata Kärkkäisen elämäkerran kohdalla. Tai siis alun perin Minna Kärkkäisen. Souri on vaihtanut nimeään yhtä usein kun on luonut itseään uudestaan.

Rohkenisin väittää, että harvaa kiinnostaa Sourin nykyinen vaihtoehtoelämä ja siitä tarinaa riitti kirjan alussa. Sitten onneksi päästään hänen aiempaan elämäänsä, joka kyllä on mielenkiintoinen. Siinä itse asiassa se legendaarinen Playboy-kuva on jo sivuasia. 

Souri on Suomessa harvinainen monitoimitaiteilija ja hän on saanut suomalaiseksi todella monipuolisesti mahdollsuuksia toteuttaa itseään. Hinta on sitten ollut kova. Solvauksesta lähtien kaikkea ikävää.

Onnettomuudekseen hän ei ole vain hankkinut papereita kirjoittamisesta ja maalaamisesta. Suomessahan joudut sitten ankaran vähättelyn kohteeksi, kuten Souri on joutunut useaan otteeseen. Suomi kun rakastaa auktoriteetteja ja todistuksia ennen kuin voit olla jotain. 

Viimeisen kerran Souria tylytettiin tässä Lux-kohussa, jolloin koulutetut taiteilijat hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Mutta monet muistanevat vielä kohut Kirjailijaliiton jäsenyydestä tai Mensasta.

Hyökkäysten ja nolaamisen kohteeksi Souri on joutunut muillakin tavoin. Hänen seksielämäänsä on reposteltu lehtien sivuilla ja hänestä on leivottu valtakunnan lutkaa. Ja kaikkea siltä väliltä. Onhan hän tietenkin hyötynytkin julkisuudesta, mitä elämäkerrassa ei kielletä. Kaikesta tästä Souri on kuitenkin selvinnyt. 

Kirjassa on hyvää se, että se ei ole täynnä feminististä vihaa, itsesääliä tai uhriutumista, vaikka Sourin kohdalla olisi ollut helppo toimia ko. tavalla. 

Silti silmään särähtää, kun Sourien lukuisten rakkaussuhteiden loppumisen syynä on aina ollut se partneri. Osa avioimiehistä ei saa edes nimeä vaan numeron. No. Kai se näin menee. Narsistiksi hän ei sentään kaikkia ex-kumppaneitaan kutsu, kuten nykyään on tapana.

Kata ei ole rakenteeltaan helpoin elämäkerta, mutta siihen tuo mukavalla tavalla säväyksen kirjoittajan oma kommentointi kirjan syntyprosessista ja keskusteluista Sourin kanssa. Se selventää kirjaa ja sen rakennetta että tuo sen lähemmäksi lukijaa.