Hellyytemme kohteet

Viime viikonlopulla tuli telkkarista ohjelma tokiolaisten koirainnostuksesta. Katselin suu auki, minkälainen bisnes haukkujen ympärille oli luotu. Oli kauneushoitolaa, koirakotia ja kaiken huipuksi vietettiin koirien häät. Koirat eivät tietenkään tajunneet menosta tuon taivaallista, mutta kukkapuskakin heitettiin lopuksi ihan niin kuin ihmisten häissä. Japanilaiset ovat omituista sakkia, sen tietävät jo kaikki, mutta ei kai vastaava touhu taida olla kaukana muissakaan länsimaissa. Mikäli lemmikkeihin liittyvää teollisuuden mainontaa on seurannut.

Ennenhän ihmisten ja kotieläinten suhde oli paljon simppelimpi. Ihminen halusi vain hyötyä eläimistä ja vain varakkailla oli varaa pitää lemmikkejä. Tosin silloin ei pidetty ihmisiäkään elossa ilman hyötynäkökohtaa. Nyt lemmikit lienevät inhimillistyneet jo puoli-ihmiseksi, vaikka eläiminä pysyvätkin.

Joskus tuntuu, että kohdeltaisiinpa meitä ihmisiäkin yhtä hyvin kuin lemmikkejä. Jos kaikki se rakkaus mikä annetaan lemmikeille annettaisiin toisille ihmisille. Jokainen meistä voisi hommata vaikka  "lemmikkimummon tai papan". Leikki leikkinä. Tietenkin lemmikkejä rakastetaan siksi, että niiltä saadaan pyyteetöntä rakkautta. Se kun onnistuu vain vaikeasti toiselta ihmiseltä. Koira on myös kumppani, joka ei hylkää ja joka innostuu joka kerta yhtä paljon sydämen valittunsa nähdessään.

Mutta mitä ihmeen tyydytystä voi saada jonkun Leguaanin pitämisestä? Tai jonkun muun olennon, jolla ei näytä olevan minkäänlaista älyllistä elämää.

Edellä mainituista syistä olen itsekin harkinnut joskus koiran tai kissan hankkimista. Sitten olen pohtinut, että olen aina pois päivät ja joskus illatkin. Ei olisi lemmikillä oikein kivaa yksinkään olla. Tietysti vaikea on etukäteen sanoa miten sitä muuttuisi ihmisenä, jos omistaisi vaikkapa koiran. Tulisiko sitä vähemmän särmikkäämmäksi, kun tietäisi, että töiden jälkeenkin ainakin yksi olisi kiinnostunut elämästäni ja odottaisi.  Toisaaltahan koira taitaa olla myös lapsettomien lapsen korvike. Ainakin mitä olen koiran omistajia sivusta kuunnellut. Eikä siinä mitään pahaa toisaalta ole. Kissa olisi taas haastavampi tapaus, sitä kun ei voi hallita. Mutta toisaalta se on vähemmän vaatelias kuin koira.

Nykyisinhän koirat käyvät vanhainkodissa ja muissa laitoksissa terapoimassa asukkeja. Ja kuulemma ilmeisen hyvin tuloksin. Itseensäsulkeutuneet ja vihaisetkin asukkaat avautuvat karvakorvien edessä. Niin kai se on, kilteistä koirista ei voi olla kukaan pitämättä. Toista ovat nämä kouluttamattomat koirat, jotka terrorisoivat kera omistajiensa kanssaihmisiä.

Yleensä koirat ja kissat ovat tykänneet minusta jostain kumman syystä, vaikken yleensä niihin kontaktia ensi töikseni hae. Varsinkin kissat ovat jaloissa kehräämässä tai tunkevat viereen nukkumaan. Epäilen syyksi juuri passiivisuuttani, en yleensä hyökkää heti silittämään ja paijaamaan. Kai niilläkin on sama homma kun rakkausasioissa on, vaikeasti tavoiteltava on aina haastavampi valloitettava.