Pikkuiset kiusanhenget

Hesari uutisoi uuden kaunan ja kiusanteon muodon. Facebook on kätevä ja kiva yhteydenpitoväline parhaimmillaan, mutta nyt jotkut ovat innostuneet toimimaan työnantajan vasikoina. Eli jos joku uskaltaa kritisoida työnantajaansa, saman talon facebook-kaverit tulostavat moisen uskalikon tekstin työnantajalle.

Ja kun tänä päivänä kritiikki on kapinointia ja "brändin" likaamista, niin osalle kriitikoista on tarjottu potkujakin. Yksi raukka oli vain valitellut eväittensä katoamista työpaikkansa jääkaapista, mutta tämäkin oli liikaa. Olisiko duunipaikan pitänyt huolehtia, että mihin ne eväät katosivat ennemmin? Mistään hyvästä ei poikkipuolisen kannata samassa työpaikassa haaveillakaan, vaikka duunipaikka säilyisi.

Itse en kokisi suureksi tappioksi lähtöä tuollaisesta työpaikasta, mutta valitettava totuus taitaa olla, ettei hyvähenkisiä työpaikkoja puissa kasva. Jotainhan täytyy olla pahasti vialla, jos kaikki täytyy niellä ja mitään ei saa sanoa. Mutta valitettavaa todellisuutta taitaa olla tämän päivän työpaikoissa. Viisas vaikenee, kaikki eivät vain siihen pysty.

Totuuden nimissä on työpaikoilla tietenkin tyyppejä, jotka kitisevät jokaikisestä asiasta. Niissäkin tapauksissa voi syytä etsiä todentamattomasta burnoutista ja esimerkiksi siitä, ettei kitisijä saa riittävän haastavan työtehtäviä tai sitten liian haastavia.

Ihminen on hyväuskoinen olento. Hyväksyessään jonkun kaveriksi hän luulee, että tämä käyttäytyy kuin kaveri. Näinhän se ei tietenkään mene. Joillakin ihmisillä kaveeraaminen onnistuu, vaikka inhoaisikin kaveruudensa kohdetta. Sairasta.

Ihminen voi tulla petetyksi kaikkein läheisempienkin taholta, puhumattakaan niiden taholta, jotka ovat saattaneet haluta kaveriksesi sen takia, että facebook tarjoaa sinua kaveriksi. Facebook on hyväuskoisten leikkikenttä, mutta senkin aika taitaa olla ohi, mitä tulee avoimeen viestintään. Tai raakataan työkavereita pois facebook-kavereista, mikä sekin on sääli. Tosin jos ihmiset käyttäytyvät niin kuin kaverin ei pitäisi käyttäytyä, niin miksi ei antaisi moisten mennä.

Itse olen ollut aina niin sinisilmäinen olento, että en ole koskaan ymmärtänyt selkäänpuukottamisen tai hyötymisen jalosta taidosta. Edes kaikkein vastenmielisimpiä ihmisiä en ole halunnut kampittaa. Minulta puuttuu yksinkertaisesti tämä taito yksityiselämässä ja työelämässä. Minua on taatusti haukuttu selän takana, ellei kampitettukin, mutta onneksi olen harvoin sellaisesta itse kuullut. Yllättävän harvoin on haukuttu päin naamaakaan, mutta siinä tapauksessa kritiikki on ollut ainakin rehellistä.

Mikä sitten johtaa kaunaan ja katkeruuteen, ilmiantoihin ja paskan jauhamiseen selän takana. Yksi syy on kateus, mutta vielä suurempi syy lienee siinä, että Suomessa ei siedetä niitä, jotka tavalla tai toisella rikkovat hiljaisen vaikenemisen ja kestämisen kulttuuria. Ja ennen kaikkea valtasuhteita. Kaikkien mielestä kun luottamusta ei tarvitse ansaita. Luterilainen työkulttuuri perustuu esivallan kunnioittamiselle, ei sen haastamiselle. Näin se vain jatkuu sukupolvesta toiseen.