Tyhjyys

Haastattelin Alibi-lehteen erästä entistä linnakundia ja nykyistä pastoria. Hän kertoi minulle, että syy miksi hän aikoinaan ajautui rikoksiin ja jatkoi niitä oli se, että häntä vaivasi jonkinlainen tyhjyyden tunne, joka ei tyydyttynyt millään. Ei viinalla, ei rikoksilla.

Niin minäkin olen kärsinyt tyhjyyden tunteesta. Jo kauan. Minua on jo lapsesta vaivannut tyhjyyden tunne. Se ei ole mielestäni masennusta. En ole koskaan ollut niin masentunut, etten pääsisi sängystä ylös, mutta jatkuvasta alakulosta koko elämäni.

Pikemminkin tyhjyyden tunteeni on  siitä, ettei oikein mikään tyydytä. Pienistä asioista ei heru iloa ja usein ei muustakaan. En tiedä, onko tämä yleistäkin aikamme ihmisille. Kovasti ihmiset valittavat, kun oikein mikään ei riitä, eikä tunnu miltään.

Tyhjyyden tunne on jotain sellaista, mitä on äärimmäisen vaikea edes tavoittaa sanoilla. Se on jotain sellaista, mikä vain on. Se pysyy sinussa, silloinkin kun olet onnellinen. Vielä varmemmin silloin kun olet surullinen.

Tyhjyyden tunnetta yritetään täyttää. Kuka viinalla, kuka seksillä, kuka mikä milläkin, millä ihmiset luulevat tulevansa onnellisiksi. Näin olen toiminut itsekin ja hetkeksi itsensä pettäminen onnistuukin.

Mutta entäpä, jos tyhjyyttä ei voi edes täyttää. Jos vain elää tyhjyyden kanssa, hyväksyy sen. Ettei ole mitään tietä autuuteen, että oppii olemaan.

Miksi kaiken pitäisi edes johtaa johonkin? Miksi kaikella pitäisi olla tarkoitus. Kun pitäisi vain olla.

Tyhjyyttä syntyy myös tyhjistä ihmisistä. Pinnallisista ihmisistä. Ihmisistä, jotka eivät välitä. Ihmisistä, joihin ei voi luottaa. Ihmisistä, jotka salailevat ja eivät ole auki. Pettävistä ihmisistä. Ihmisistä, jotka eivät oikeasti tunne.Ihmisistä, jotka eivät halua tuntea.

Sellaisista se syntyy.

Ja siitä, että tavoittamaton pysyy tavoittamattomissa. Että on antanut kaikki, mutta se ei riitä. Se saa tyhjäksi.