Luettua: Fjodor Dostojevski: Kellariloukku: Mitä tapahtuu kun ihminen rypee paskassa?

Venäläinen proosa ei ole aina helppotajuisinta, eikä Fjodor Dostojevski tee poikkeusta. Kellariloukko on mielenkiintoinen poikkeus. Kohtuumittainen, henkilöhahmoja siedettävästi, mutta psykologista pohdintaa ihmismielestä riittää. Se on sitten lukijasta kiinni, tykkääkö ajoittain ahdistavaksi äityvästä itseruoskinnasta.

Tarinan päähahmo asustelee todellakin kellariloukossa. Häntä kuvaillaan noin 40-vuotiaaksi virkamiehen heitoksi. Köyhäksi kirkonrotaksi, jolla kylläkin on ajan tavan mukaan silti varaa palvelijaan.

Hän on orpo ja päässyt "asemaansa" muiden armosta. Kaikeksi onnettomuudeksi jopa palvelija halveksuu tätä onnetonta. Nuoruuden tuttavat myös. Ja miehen omasta mielestä kaikki. Ja hän muita.

Tämä mies henkii ihmisvihaa, kateutta, mutta samaa aikaan suurta pelkuruutta. Kuulostaako tutulta tämän päivän maailmastamme? Mutta osattiin sitä 1800-luvulla.

Omalla tavallaan tämä mies henkii kouluampujamaista yli-ihmisajattelua, mutta hän on lopulta yhtä pelokas kuin kouluampujat, eristetty ja kaikkea muuta. Onneksi sarjatuliaseita ei ollut vielä 1800-luvulla.

Kirja on mielenkiintoinen yhdistelmä ankaraa itsepohdintaa ja kritiikkiä ja miehen kuvausta elämästään, jossa hän todella oli samaan aikaan sekä heittopussi, että ilkeä ihmisolento, jollaiseksi itseään kuvaa. Hän fantasioi ihmisten haukkumisesta ja nöyryyttämisestä, mutta ei pysty siihen ilman itkun ja raivonpurkauksia.

Mies tietää olevansa sairas, mutta samaan aikaan nauttii sairaudestaan. Hän rypee paskassaan ja kun tilaisuus onneen olisi ollut tai ainakin sen tapaiseen olisi ollut ilotytön kanssa, hän heittää tämänkin tarinan pois. Tosin omalla tavallaan katuen sitä.

Nykytermein tätä miestä voisi pitää syrjäytyneenä. Ja kyllähän kellariloukkoonsa sulkeutuneita ihmisiä riittää tänä päivänä. Varsinkin kun sosiaaliturva sen vielä entisiä aikoja enemmän mahdollistaa.

Mutta palataan tuohon otsikkoon ja paskassa rypemiseen. Kun ihminen pohtii itseään ja varsinkin negatiivisella tasolla, vie tämä leikki mukanaan tahtomattaan. Tiedän tämän asian itsekin. Sitä etsii itsestään ja muista merkkejä ajatuksilleen. Niitähän löytyy.

Kellariloukon mies koki tulleensa muiden syrjimäksi. Jopa niin, että kadulla vastaantuleva loukkasi häntä, koska ei väistänyt miestä. Ihmiset ovat lähtökohtaisesti ajattelemattomia. Miellyttävyyskin kohdistetaan tiettyihin ihmisiin. Jos on kellariloukon näkymätön mies, voi olettaa kokevansa valitettavan kohtalon ja kukaan ei väistä kadulla. Se on nöyryytyksistä kivuttomammista päistä.

Monet tuntuvat pitävän Kellariloukkua kirjana yksinäisyydestä. Itse koen sen sairaskertomuksena, josta mies ei halua päästää irti. Ihminen ei ole yksinäinen, jos laskee ajatuksistaan irti. Se ei tietenkään ole helppoa. Joskus mahdotontakin.