Pelokkaat naisia haukkuvat miehet (runo)

Poika pyysi tupakkaan tulta.
Olisin antanut,
mutta poika ei saanut edes askia auki.
Nainen seurassani hermostui,
etkö saa edes askia auki.
Poika suuttui. Muuta kun ei osannut.
Poika väitti olevansa natsi.
Ei hänestä olisi edes natsiksi ollut.
Huumeista hän oli sekaisin.
Tai sitten vain humalassa.
Uhkasi käydä naisen päälle,
senkin pelon ja uhman sekaisin tuntein.
Ihmetellen katsoin touhua, menin väliin.
Sankari en ole. 
Ohutviiksinen maalaispoika hän oli.
Murre yhä tallella.
Todennäköisesti hän sai myöhemmin
kunnolla turpaansa.
Niiltä somaleilta, joita varmasti inhoaa.
Ehkä hän oppi.
Ei yritä uudestaan.
Olla enemmän kuin on.
Heil Hitler, hän sanoi lopputervehdykseksi,
horjui pois.

Erään toisen kerran.
Lähiökapakassa
kiukkuinen pitsaa hotkiva mies
solvasi minua vellihousuksi.
Oikeassa hän oli. Vellihousu olen.
Pelkään väkivaltaa.
Tämä törkynaamakin haukkui seurassani olevaa naista
Pelkuri tämäkin mies luonnostaan.
Vellihousukin, minä, heräsi.
Nousin ylös ja pyysin vaikenemaan.
Ei hän vaiennut.
Hän solvasi venäläisiä ryssiksi,
mutta tuskin tiesi, mikä russofobi on.
Käski meitä töihin,
hän kuulemma tienaa paljon,
hänen rahansa valuivat pizzantäytteenä
rinnuksilleen.
Tällaisten ihmisten kanssa
minunkin on pakko elää.
Minun, vellihousun runoilijan.