Katsottua: Miehiä ja poikia: Miehet ja jaksamisen sietämätön kurjuus

Ohjaaja Joonas Berghäll on kiitettävästi ottanut dokumenttielokuvissaan miesten asian huomioon. Niin myös uusimmassa Miehiä ja poikia -dokkarissaan. Tehtävä ei ole helppo, sillä jos kerrot, että suomalainen mies voi huonosti, se on kuin metsään huutaisit nykypäivän maailmassa.

Joillekin naisille kun tuntuu olevan mahdotonta ymmärtää, ettei miesten hyvinvointi ole sama asia kuin ne rikkaat talouselämän miehet, joilla on kaikki valta oikeasti tässä demokraattisessa maailmassamme. Suurin osa miehistä sinnittelee elämän karikoissa.

Berghällin aiemman Miesten vuoro -elokuvan tavoin miehet kertovat elämänsä kipukohdista, kuten eroistaan, lasten kuolemasta, alkoholismista. Taakoista, jotka ovat riivanneet ja vieneet elämästä maun. Ohjaaja laittaa myös itsensä likoon, kertoen sairauksistaan, äitinsä kuolemasta ja melkein  hautaan vieneestä työnteon määrästä.

Berghällin tunnenkin muuten, sillä hän oli kurssikaverini Voionmaan opistossa vuonna 1998, kun vielä luulin, että minusta tulisi elokuvantekijä. No, näin ei ole ainakaan toistaiseksi tapahtunut.

Miehiä ja poikia herätti minussa ajatuksia ja jopa tunteitakin, vaikka harva asia minua enää säväyttää. Väkisin sitä vertaa itseään elokuvan miehiin. Omakaan terveys ei ole enää sitä mitä se oli ennen, on suuria taloushuolia, on ylipainoa ja elämäntavoissa olisi korjaamisen varaa. Omalla tavallaan sitä on jäädyttänyt itsensä tunteilta ja nautinto monella tapaa kadonnut, varrattuna siihen mitä se oli ennen.

Tästä kestämisen ja kärsimisen kulttuurista tämä elokuva kertookin. Siitä, että pitää vain jaksaa. Hinnalla millä hyvänsä. Samat ongelmat koskevat naisiakin, mutta miehillä Suomessa tämä jaksamisen taakka on vielä suurempi ja sitä on pidetty peräti hyveenä. Kunnes romahdus sitten tulee. Jotkut siitä selviävät, toiset eivät.

Miehiä ja poikia on tavattoman aito dokumentti. En aisti siinä mitään teeskentelyä tai salailua. Haastateltavat ovat tosissaan ja hämmästyttävän hyvin heidät on saatu avautumaan kameran edessä.Synkistä, kovista tunteista kertominen kun ei ole mitään Facebookin elämä on ihanaa ja rakastan kaikkia ja minua rakastetaan -maailmaa.

Mielestäni hyvä idea heittää myös loppuun karut faktat tilastoista, miten surkeasti miehet voivat tässä maassa. Siinä ei jää silloin enää paskanjauhamisen varaa.