Elokuva-arvostelu: Karalahti-dokumenttielokuva: Jerestä olisi voinut tulla tähti muutenkin kuin sekoilemalla

 

Katsoin eilen kohutun Karalahti-dokumenttielokuvan kenestäpä muustakaan kuin jääkiekkokenttien pahasta pojasta Jere Karalahdesta. Dokkari oli hämmentävä monella tapaa. Se on ainutlaatuisen viiltävän rehellinen kohteensa kuvauksessa. 

Sen ehdottomasti parhainta antia ovat kotivideopätkät, joissa Jerestä piirtyy suorastaan pelottava kuva lähiö-öykkärinä hänen ollessaan humalassa tai aineissa. Selvinpäin hän taas on järkevä ihminen.

Dokkari kertoo sen, mistä Jere ei itse suostunut puhumaan dokumentissa eli miksi hän heitti hienon NHL-uran menemään sen takia, että pääsisi juhlimaan nuoruutensa kavereiden kanssa Tapulikaupunkiin. Mies ei vaan yksinkertaisesti halua alistua sääntöihin enimäkseen siksi, että juhlimista rajoitetaan. Itsekin muuten asuin Tapulikaupungissa  hetken ja se on vielä ankeampi paikka kuin lapsuuteni kotilähiö Korso.

Kaikkein rehellisin dokkarissa oli Jeren isä, joka suostui kritisoimaan poikansa tekemisiä. Isän ja pojan suhteet tuntuvat olevan edelleen kilpailuhenkiset ja nihkeät. Jere ihailee rosvoja ja isä onkin sitten ollut poliisi. Äiti nyt tietenkin oli poikaansa liiemmälti haukkumatta, samoin ensimmäinen vaimo, jota Jere kohteli törkeästi tekaisemalla lapsen toisen naisen kanssa Valko-Venäjällä. 

Ex-vaimo tosin ei itse halunnut sanoa mitään itse dokkarissa. Valko-Venäjän morsio sen sijaan on mielellään muistanut Jereä Seiskassa ja vaatinut miestä huolehtimaan lapsestaan. Ilmeisesti vieläkin turhaan.

Dokkari piirtää kuvaa Jerestä tyyppinä, jonka henkinen kasvu on jäänyt teinivuosiin Tapulissa. Sinänsä en päihteiden kanssa sekoilevia moralisoi tai hauku, sillä on sitä tullut itsekin varsinkin nuorempana sekoiltua alkoholin kanssa. 

Toisin kuin minä, Jere ei tunnu millään tavoin katuvan edes sekoilujaan. Päinvastoin hän tuntuu olevan ylpeä maineestaan ja enimmäkseen vain kertookin juomisestaan ja muiden aineiden vetämisestä dokkarissa. Toisin kuin esimerkiksi päihdehelvetistä selvinnyt toinen jääkiekkoilija Marko Jantunen. Pahimmista hetkistään hän vain tokaisee, että silloin teki mieli päästä pelaaamaan jääkiekkoa.

Vaikka Karalahti on omalla tavallaan ollut median ryöstökalastuksen uhri, niin toisaalta media on luonut hänestä rocktähtimäisen sankarin ja ikonin, jolle sekoilu on ollut sallittua. Pieni ihme on, että mies kuitenkin pelasi niin hyvin kuin pelasi. Itse kun edes kovassa krapulassa pääsisi edes sängystä ylös saati sitten koviin treeneihin.

Kuten tiedämme, edes kuolemanportit eivät ole saaneet miestä lopettamaan juomista, huumeet sentään ovat jääneet. Levillä on sekoiltu tänäkin talvena. Toivoa sopii, että Jere löytäisi rauhan elämäänsä. Alkoholistilla ei ole mahdollisuutta mennä kuin päivä kerrallaan ja retkahduksia voi tulla, vaikka maksa ja haima olisi jo paskana. Valitettavasti.