Mun kirja on parempi kun sun kirja

Nyt sitä on sitten taas yksi itsenäisyyspäivä ohitse. Linnanjuhlia en katsellut. Eikä ole tarvettakaan. Huomisen lehdet ovat täynnä taas juttua Linnan kuningattaresta ja kenellä oli hienoin puku. Ja kuka pääsi parhaaseen jatkopaikkaan. Kuka kohautti ja kuka sanoi ne vanhat kliseet haastatteluissa. Nähty ja kuultu liian monta kertaa. Lisäksi kärsivällisyyteni ei riitä seuraamaan kahta tuntia kättelyä. Pelkään muutenkin patsastelua ja kaikkea virallista vapaa-ajallani ja miksei töissäkin. Sen verran väsy tuli jo alkuillasta, että perinteinen Tuntematon sotilaskin jäi valtaosin näkemättä.

Itsenäisyyspäivänä jaettiin prenikoita, mutta sitä ennen jaettiin Finlandia-palkinto. On mielenkiintoista, kun kaikesta pitää tehdä paremmuuskisa, mutta Finlandia-palkintoakaan harvemmin jaetaan ilman porua. Ainahan sen pitäisi kuulua sille, joka ei pääse edes ehdokkaaksi. Tällä kertaa Jari Tervon. Miksi pitää järjestää taiteen paremmuuskisoja, kun tiedetään, ettei se oikea koskaan voita. Kaikkien mielestä.

Rastan mitalla voittajaksi pääsi kuitenkin Sofie Oksanen. Itse en ole lukenut Tervoa enkä Oksasta yhtään kirjaa, joten en ala heitä vertailemaan. Finlandia-palkinnon merkitys on hämärä. Välillä se tunnutaan antavan elämäntyöstä ja sitten taas yksittäisestä teoksesta. Hädin tuskin kolmekymppistä Oksasta ei taidettu nyt elämäntyöstä vielä palkita, olisiko pikemminkin tasaisesta kohun aiheuttamisesta.

Miksi myös yksi ihminen päättää palkinnosta. Sehän on aika epädemokraattista, enemmänkin makuasia. Yhtä hyvin kirjailijat voitaisiin laittaa kilpailemaan tyyliin Meidän isä on parempi kuin teidän isä. Nimi voisi olla Mun kirja on parempi kuin sun kirja. Kirjailijat juoksisivat palkinnon antajalta toiselle voittoa anellen.

On siinäkin muuten ohjelma se Meidän isä on parempi kuin teidän isä. Mitä mieltä lapsille on opettaa kilpailuviettiä heti pienestä pitäen. Isät vielä taistelemaan keskenään ja kakarat huutamassa kurkku suoran luuseri-isälleen, joka ei pärjään odotuksista huolimatta oikein missään. Jos itseni laitettaisiin vastaavaan hommaan, ei siitä taitaisi tulla mitään. Eikö niiltä isiltä vaadita mukavaa yhdessä oloa, eikä kilpailua muuten isien kanssa. Sama asenteellinen homma on niissä Saarioisten mikroruokamainoksissa. Lapset leikkivät kotia ja kuulemma äiti päättää, mitä ruokaa laitetaan. Asenteellista, asenteellista. Enkä näe mitä kodin hengetärtä on siinä, että laittaa valmisruokaa mikroon.

Mihin muuten on kadonnut se ETYJ-kokous tai huippukokousten into Suomessa? Ennen oltiin aina ylpeitä, kun niitä järjestettiin Suomessa. Itse en päässyt missään vaiheessa kärryille, mistä siellä kokouksessa päätettiin. Eniten taidettiin kirjoittaa ETYJin aiheuttamista ruuhkista. Jotain julkilausumaa siellä kai hierottiin, mutta kertokaa minulle mitä. Suuret politiikan tähdet puuttuivat, eikä kakkosketju riittänyt innostamaan ketään. Stubb on niin henkilöitynyt ulkopolitiikan keulakuvaksi, että mieleen on jäänyt miehen lausunnoista Condin sääret ja maratonit, eikä asiakysymykset.

Tanskalaiset ovat mielenkiintoista kansaa. Siellä kuulemma aletaan jakaa ilmaista heroiinia niille addikteille, joilla ei ole toivoa kuntoutumisesta. Sinänsä ehkä viksuakin, sillä rahat huumeisiin hommattaisiin jokatapauksessa rikoksilla, joka aiheuttaa kärsimystä vieläkin suuremmalle joukolle. Mutta mihin vetää raja. Tuskin rappioalkoholisteille tarjottaisiin Suomessa Kelan toimesta ilmaisia viinapulloja. Ja missä vaiheessa kenenkään tila on toivoton? Kuka määrittelee, että olet lost case.

Hesarin kuukausiliitteessä oli hyvä juttu niistä tyypeistä, jotka ovat menestyneet elämässään ilman suurempaa koulumenestystä. Se on vähän kaksipiippuinen juttu. Ilman kouluja menestyy loppujen lopuksi harva. Toisaalta se antaa toivoa, että elämässäkin voi pärjätä, jos osaa edes yhden jutun erinomaisesti sopeutumiskyvyttömänäkin haluttuun muottiin.