Ystävämme kaupankassat ja muita tarinoita

Ranskassa entinen kaupankassa on kirjoittanut kirjan elämästään kaupankassana. Kyseessä ei ole Bridget Jonesin iloinen sinkkumaailma vain jotain ihan muuta. Kaupankassojen kohtelu on yksinkertaisesti yleiseurooppalainen häpeätahra.

Kyseinen kassa kirjoitti, että taukoja ei juuri tunnettu ja vessaan menollakin oli oma koodinsa, ihmiset hädin tuskin tervehtivät kassaa, joka sai tuntea olevansa toisen luokan kansalainen. Näitä kassoja ei voinut edes koulutuksen puutteesta syyttää, monella oli yliopistollinen loppututkinto.

Rohkenisin kyllä epäillä, ettei Suomessakaan kaupankassojen elämä herkkua ole. Kaiken huipuksi Ranskassa puuhaillaan automaattikassoja, jotka kuulemma loistavat tyhjyyttään, kun ihmiset eivät halua niitä käyttää. En kyllä käyttäisi minäkään. Onneksi Suomeen ei ole moista hirvitystä keksitty tuoda. Ihmiskontaktit alkavat olla vähissä itsepalvelun maailmassa muutenkin.

Sopii ihmetellä, miten kaupankassat jaksavat hymyillä asiakkailleen. Harvoin tapaa nyrpeitä kaupankassoja, vaikka kahdenkymmenen sentin tarjouksien perässä juoksevat kiukuttelijat saisivat äreäksi kenet tahansa. Humalaiset, hullut ja ne kaikki muut ovat kaupanjonossa samalla tavalla lähiostarin Siwassa. Ja Stockan seurapiirirouvat ne vasta hankalia varmaan ovatkin.

Isoissa kaupoissa kassoja ei ehdi oikein edes tuntemaan, kun vaihtuvat niin usein, siinä missä pikkukaupan kassat ovat lähitienoonsa pikkujulkkiksia. Olisivatko hekin nuo jättimarkettien kassat henkilöstövuokrausyritysten palkkalistoilla. Mutta lähikaupoissa kassat oppii tuntemaan. Ei sitä samalta myyjältä kehtaa useampaa kertaa päivässä hakea kaljaa, joten lähikaupoissa ostokset pysyvät kurissa. Mutta parasta palvelua pikkukaupoissa saa, heillä kun ei ole muita kilpailuvaltteja. Ei laajaa tuotevalikoimaa, eikä halpoja hintoja. Mutta elintärkeitä pikkukaupat ovat varsinkin autottomille.

Ranskalainen kirjailijatar sanoi kassojen arvostuksen olevan nollassa. Itse en allekirjoittaisi väitettä. Minä arvostan kaupankassoja kovasti, mutta minulla nyt onkin ollut tapana arvostaa kaikkien työtä. Ainahan niitä toisten työn halveksujia ja aliarvioijia löytyy, emmeköhän me jokainen ole sen joutuneet kokemaan. Ja työnantajien arvostus työntekijöitään kohtaan on vähintäänkin arveluttava näinä päivinä.

Sitten toiseen tarinaan. Journalisti-lehdessä oli mielenkiintoinen mielipidekirjoitus. Kirjoittajalle oli käynyt niin, että hänet, lehden urheilutoimittaja, oli korvattu ns. urheiluseurojen kumppanuussopimuksilla. Eli suomeksi journalismin kohteet kirjoittavat itse juttunsa. Niissä ei ole kritiikkiä, vaan heidän oma näkemyksensä.

Tulemmekohan siihen pisteeseen, että toimittajat jäävät pelkiksi tiedotteiden kokoajiksi lehteen? Toivottavasti emme. Vaikka tietenkin tiedottajan taivashan tälläinen maailma olisi, saisit viestisi kansalaisille sellaisena, kuin itse haluat. Ei ikäviä paljastuksia, eikä muutakaan ikävää julkista panssaria likaavaa. Mutta toimittajien työtä kurjistetaan muillakin tavoin koko ajan. Jopa ilmaiseksi pyydetään tulemaan töihin, että saisi työkokemusta.

Itselläni on sikäli mukavaa mennä taas syksyllä töihin, että pääsen suunnittelemaan kotikaupunkini kaupunkilehteä, mikäli se taloudellisessa kurjuudessa vain toteutuu. Välillä on tuntunut, että lähintä esinaistani rouva K:ta lukuun ottamatta kykyihini ei ole aina hirveästi uskottu. Minulla kun ei ole ollut tapana kehua itseäni tai mielistellä ketään vain sen takia, että siitä jotain hyötyisin.

Uusi ilmiö mediataivaalla on netti-tv:t tai ainakin ne ovat lyöneet itsensä hiljattain läpi. Harmi vain, että anti on Tukiais- tai Nipsu-tv:tä tai sitten vanhoja tv-arkiston pätkiä. Tässähän olisi muuten mahdollisuus uudelle vallankumoukselle.

Työtehtävissä sattui muuten kerran olemaan tälläinenkin haastateltava oven takana.