Outolintu?

Tällä viikolla olen lueskellut Mikael Jungnerin kirjaa Outolintu, joka kertoo hänen elämäntaipaleestaan, mutta myös miehen elämänfilosofiasta.  Kirja on poikkeuksellisen avomielinen ja vielä avomielisempi, kun kyse on suomalaisesta julkisuudenhenkilöstä.

Yhtä avomielisiä kirjoja olen oikeastaan lukenut vain taiteilijoiden kynästä, mutta taiteilijoilta osaa avomielisyyttä odottaakin, sillä taiteilijan elämä on itsessään paljastelua. Oman elämänsä taiteilija Jungnerkin on, joka on jo päälle nelikymppisenä ollut pääministerin erityisavustajana että ison mediatalon pomona. Ehkä ennakkoluulottomuus ja heittäytyminen sitten tosiaan yhdistettynä hyvään onnen takaavat värikästä elämää.

Jungneria ei tarvitse tuskin kenellekään esitellä, mutta hieman harmi on, että kirjasta nostettiin vain tietyt kohdat esiin. Kiviniemen sormien pureskelut ovat toki hauskaa luettavaa, mutta parhaimmat politiikkaa sivuavat kohtaukset kertovat kuitenkin valtapelistä, jonka keskellä Jungnerkin oli. Hän itse sanoo olevansa ainoa toimitusjohtaja, jota on kielletty puhumasta rakkaudesta. Näin hänelle Ylessä kävi. Ehkä tuo kuvastaa vain, miten Suomessa kaikkea syvälle itseensä liittyvää täytyy salata.

Jungner käsittelee kirjassaan lempiaiheitaan, kuten avoimuutta ja johtamista. Täytyy sanoa, että Jungnerin sanoja on suorastaan kiva lukea. Kenenkään muun johtajan suusta en ole kuullut vastaavanlaista luovuuden, avoimuuden ja keskustelutaidon ylistystä.

Suomalainen johtaja kun on monesti sellainen, joka ei kuuntele, ymmärrä, eikä kaiken huipuksi edes tue työntekijöitään, kun tukea tarvittaisiin. Jos firmalla menee huonosti, niin se on kyllä työntekijän vika. Kenenkään ei tarvitse olla ylitsekäveltävä, mutta luovuus ja tulos syntyy muusta kuin johtajan strategioiden hokemisesta, jos työntekijät itse eivät edes koe strategioita omakseen.

Kirja on taitavasti kirjoitettu, uskon näin sanovan niidenkin, jotka ovat Jungnerin teeseistä eri mieltä. Jungner on poikkeuksellisen kiistanalainen persoona. Toiset hänestä pitävät, toiset yhtä vähän. Niin taatusti kirjastakin. Ja niin näyttää käyneen Jungnerin urallakin. "Kummisedät" kutsuivat Jungneria toisiin työpaikkoihin, kun taas toiset lupasivat tuhota hänet.

Jungnerille avoimuus on kannattanut, vaikka hänkin on maksanut siitä kovan hinnan. Eriasia on, miten tavallisen suomalaisen käy hänen heittäytyessään avoimeksi, vaikka ei julkisuuden kiroja osakseen saakkaan.

Pelottaa ajatella. Siksi niin moni suomalainen näyttelee, eikä esiinny omana itsenään. Ja siksi kai niin moni suomalaisesta on Jungnerin sanoin tullut ns. sitruuna: iloton, yllätyksetön ihminen, jonka luovuus on nujerrettu, jotta tämä selviäisi työ- että arkielämästä.

Pelottavaa on ajatella, että ovatko Jungnerin ajatukset todella niin outoja, kun kirjan nimi lupaa. Minusta avoimuuden, ilon että luovuuden pitäisi olla arkipäivää.

Suomessa ei valitettavasti vain näin ole.