Luettua: Kimmo Oksanen: Isän varjo: Toimittaja pyristelee irti kielteisyyden kahleista

 

Werner ja Jarl -kirjakaupassa sain ystävällisesti toimittaja Kimmo Oksasen Isän varjo -kirjan mukaani kerrottuani olevani kirjabloggari. Hyvän kirjan sainkin matkaani. 

Suomessa isien ja poikien suhteet ovat usein mutkikkaita. Paljon jää sanomatta ja paljon jää kokematta. Suomalaisen miehen kunnia ja sen romuttaminen vie myös elämänhalun. Kunnian menettäminen siirtää uhriutumisen ja kielteisen elämänasenteen seuraavalle sukupolvelle. 

Sen olen huomannut omassa elämässäni ja näin kävi myös Kimmo Oksaselle. Kielteinen elämänasenne on kuin verkko ympärillä, josta on vaikea pyristellä ulos. Tästä pyristelystä Oksanen kertoo.

Isän varjo ei ole mikään helppolukuinen kirja. Oksanen pohtii syvällisesti ylipäätään ihmisen ja uskon asioita. Jossain kohdin liiankin paljon.

Jeesuksen isoa merkitystä kirjassa mietin ensiksi, miksi sillä on kirjassa niin paljon tilaa, mutta Jeesushan on uhriutumisen ja kärsimyksen malliesimerkki. Monet meistä on oman elämän kristuksia, jotka elämme kärsimyksessämme yrittämättä vapautua siitä. 

Oksasen isälle tuon kärsimyksen aiheutti yrityksen konkurssi, joka vei häneltä kaiken. Hän sulkeutui muulta maailmalta eläen häpeän ja häviämisen kurimuksessaan. Samalla siirtäen ahdistuksen lapsiinsa. Oksanen itse sanoo kärsivänsä alemmuudentunteesta, vaikka on menestynyt ja nimekäs toimittaja. 

Kirjan myötä Oksanen on pyristellyt vapauteen kielteisyyden vankilasta. Siitäkin huolimatta että Oksanen tunnetusti menetti sananmukaisesti kasvonsa viruksen ja bakteerin yhteisvaikutukselle. Oksanen sanoo, ettei ole katkera. Se kuultaa tekstistä läpi. Riemun löytäminen siitä, että on löytämässä rauhan.

Minulle tämä kirja oli henkilökohtainen lukukokemus. Kärsin paljon samoista asioista kuin mistä Oksanen kirjoittaa. Olen menettänyt asemani yhteiskunnassa ja taloudellissa ongelmissa kuten Oksasen isä. Olen vetäytynyt ihmisistä ja enkä oikeasti oikein päästä ketään lähelleni.

Vielä en ole päässyt rauhanteon asteelle itseni kanssa. Ehkä sekin päivä vielä koittaa. 

Kiitos kirjasta.