Katsottua: Karpo-elokuva: Kattava Karpo-historiikki, mutta ei tarjoa montaa yllätystä

 

Näinä ahdistavina sananvapauden kaventamisen aikoina on yllättävää kyllä kuin raikas tuulahdus katsoa toimittajalegenda Hannu Karpon vanhoja tv-juttuja. 

Jos Karpolla oli vaikeaa ennen 70-luvun taistolaisten kanssa niin miten vaikeaa Karpolla olisikaan nykypäivän jokaista sanaa tutkivien kanssa. Karpo olisi heidän ykkösinhokkinsa.

Aikanaan parhaina päivinään hän oli yksin valtiomahti, jolta kansa odotti saavansa apua enemmän kohtaaminsa vääryyksiin kuin viranomaisilta tai juristeilta. Itseasiassa he olivat yleensä syytettyinä- Karpo oli samaan aikaan syyttäjä ja tuomari, pienelle ihmiselle puolustusasianajaja. Tuollaista valtaa on vaikea enää kuvitella yhdenkään toimittajan saavan.

Omalla tavallaan Karpo on suomalaisen tv:n Kalle Päätalo, joka tallensi juttuihinsa kokonaisen aikakauden. Sillä erotuksella, että Karpo oli jutuissaan harvemmin pitkäveteinen. Hän tallensi sellaisen aikakauden, jota ei enää ole. Viimeisimmätkin juttunsa Karpo teki jo yli kymmenen vuotta sitten ja mestarin ote alkoi kirvota jo 90-luvun lopulla.

Karpo on tuntenut arvonsa ja miksei tuntisi. Uran pituus on ainutlaatuinen aina 60-luvun alusta lähtien koulupoikana. Varsinainen kulttuuriteko on jo se, että Karpon juttuja löytyy Youtubesta vapaasti kansan katsottavana. Monet niistä pätkistä ovat päätyneet Karpo-elokuvaankin. 

Ylen aikana tehnyt pätkät loistavat poissaolollaan. Karpo toteaakin nimeään kantavassa dokumentissa, että monien niiden päälle on nauhoitettu. On mahtanut nauha olla ennen kallista. Muuta järjellistä syytä tuollaiseen tuhoon on vaikea löytää. 

Karpo kritisoi kovin sanoin dokumentissa entisiä kollegoitaan Ylellä juopoiksi ja työhaluttomiksi, jotka suorastaan yrittivät vaikeuttaa hänen työtään. Karpo lopulta lähtikin Yleltä 70-luvun lopulla ensin Seuran päätoimittajaksi ja sitten tekemään Maikkarilla ikonista Karpolla on asiaa-ohjelmaansa. Maikkarilla Karpo sanoi työntekijöiden olevan jo selvinpäin toisin kuin Ylellä ja Seurassa.

Karpoa itseään dokumentti ei myöskään juuri kritisoi. Syy selviää jo tekijäluettelosta, kun tekijänä on kaksikin Karpoa. Mitä Hannu Karpo nyt itse soittaa ilkeänkuuloista kansalaispalautetta nauhalta. Hän ei myöskään avaudu tunteistaan ja tuntemuksistaan dokumentissa mielestäni oikeastaan lainkaan. 

Hän on vanhan liiton toimittaja kai, joka ei itke julkisuudessa kohtaloaan. En esimerkiksi tiennyt, että hänen isänsä oli venäläinen. Eniten Karposta itsestään ihmisenä avautuu hänen poikansa, joka mainitsi isänsä olleen hankala ihminen kotona.

Karpon kaltaista toimittajaa tunnutaan kaipailevan takaisin. Itsekin tein sellaisen postauksen aikoinaan bloggarin uran alkuaikoina vuonna 2007, jolloin Suomessa sentään sai vielä käydä järjellistä julkista keskustelua. 

Nykypäivänä vain on täysi mahdottomuus, että yksikään mediatalo sietäisi Karpon kaltaista omapäistä individualistia. Ei vaikka hän toisi rahaa taloon. Karpot on potkittu jo lukemattomissa media-alan yt-neuvotteluissa ja jäljelle jätetty säyseät ja helposti komenneltavat toimittajat. 

Mutta ehkä Youtubesta tai sellaisesta voi nousta uusi oman aikansa Karpo.