Katsottua: Narkomania: Arkipäiväisempi kuvaus narkkaamisesta

Kuva: Niklas Melto

Huume-elämää kuvaavan Reindeerspottingin jatko-osa Lost Boys sai pikalähdon Yleareenasta, kun katsojien ikärajoitusta päätettiin nostaa. Sen sijaan narkomaanien elämästä kertova Narkomania saa edelleen olla Yleareenasssa. Onneksi. 

Se on Reindeerspottingia arkipäiväisempi kuvaus huumeriippuvuudesta. Kolme heppua Helsingin kaduilta, he kun voisivat torkahdella sinunkin lähijunassasi vieressäsi. 

Jokainen meistä on nähnyt heidät joka päivä metroasemien kulmalla tai Piritorilla, mutta emme heihin huomiota kiinnitä, elleivät he riehu tai ahdistele sinua. Heitä vituuttaa katsella, sillä he näyttävät, ettei Suomi ole Euroopan onnellisin maa kaikille. Heidän elämänsä on juosta huumeiden perässä ja välillä vihamiehiään karkuun.

Siinä minun mielestä tämän dokumentin ansio. Se ei kuvaa narkkaamista tippaakaan coolina asiana. Siinä on tehty narkomaniasta arkipäiväisen ikävää hommaa.

Se ei myöskään tuo ilmi, miksi nämä miehet narkkaavat. He vain narkkaavat. Yleensä päihderiippuvuuden takana kun on jonkinlainen trauma tai vastaava. Laukaisevat tekijät kerrotaan, mutta sen syvemmälle ei mennä. 

Piikittämisen kuvaamista on pidetty jonkinlaisena kohuna. En itse ymmärrä, mikä siinä on pahaa näyttää sitä. Tuskin pelkällä katselulla kukaan oppii piikittämään. 

Dokkari käväisee myös Tanskassa, jossa narkomaaneille on järjestetty käyttöhuoneita. Eivät nekään autuutta tuoneet, mutta yliannostukseen kuolee harvempi, sillä paikalla on terveydenhuoltohenkilökuntaa. Muuten kuulemma niissäkin on samaa tappelua ja kaupankäyntiä kuten Piritorillakin.

Suomeen käyttöhuoneita ei ole saatu, eikä se ole edes virkamiehistä kiinni. Yleinen mielipide kai sen estää. Joidenkin mielestä kai on parempi, että narkomaanit piikittävät asemanvessoissa ja kesäisin melkein avoimesti puistoissa.