Kirja-arvio: Pentti Haanpää - Ilmeitä isänmaan kasvoilla

 

Pentti Haanpää oli parhaimpia, ellei paras suomalainen novellisti. 

Hänen novellejaan lukee aina mielellään. Niissä on paatosta, mutta se pysyy useimmiten kurissa. Poikkeusta ei tee kokoelma Ilmeitä isänmaan kasvoilla.

Kun Suomen talous ainakin pelottelijoiden mielestä roikkuu romahduksen partaalla tälläkin hetkellä, Haanpään 1930-luvun pula-ajasta kertovilla novelleilla on yllättävän paljon annettavaa. Silloin talius todella sakkasi ja ajoi pahimmillaan maantielle kerjuulle tai töitä anelemaan, kuten Haanpääkin novelleissaan kuvaa. 

Kuten aina, Haanpään sydän on näissäkin novelleissa pienen ihmisen puolella, eikä se myötätunnon kohde välttämättä ole edes aina köyhä, mutta jotenkin elämän heittelemä aina.

Novellien aikaan Haanpää oli julkaisukiellossa ja aika rohkeasti Haanpää onkin vasemmalla varsinkin tietyissä novelleissa. Yhtä hyvin hän kuitenkin kirjoittaa tyhjää kirkkoaan surevasta papista tai tilansa menettäneestä talollisesta. 

Tätäkin kokoelmaa peukaloitiin aikanaan, mutta kymmenisen vuotta sitten se julkaistiin sellaisena kun kirjailija sen itse ajatteli. Hyvä niin.

Yhteistä novelleille on tietynlainen menettäminen ja pettymys, ihmisen tuska maailmanlaajuisessa lamassa, jolle ei voi mitään. Haanpää antaa ymmärtää, että omaisuuden kerääminen on turhaa, sillä rahan vallalle ei yksittäinen ihminen mahda mitään. 

Kaikki menee kuitenkin, varsinkin jos elämänsä on rakentanut velalle. Tuttu tilanne monille nykyäänkin.

Haanpään novelleissa yllättää aina, ettei niihin ole aika purrut. Ne eivät tunnu yhtään aikaansa sidonnaisilta kuten valitettavan usein kirjallisuudelle käy.