Perkele! Kuvia Suomesta ennen ja nyt


Toissapäivänä kävimme katsomassa Malmi-talolla Jörn Donnerin dokumentin Perkele! Kuvia Suomesta. Pätkä oli vuodelta 1970. Aluksi ajattelin, että minkälainenhan dokkari on luvassa, mutta hyvin tehty oli. Filmistä näki, että siihen oli käytetty aikaa ja vaivaa. Tällä hetkellä moinen jäänee haaveeksi, kun saman toimittajan täytyy vääntää radioon, televisioon ja vielä nettiinkin. Siinä voi tosiaan olla vaikeaa päästä syvälle aiheeseen. En tosin tiedä, onko siihen halujakaan.

Vastaavanlaisia dokkareita ei oikeastaan oletakaan näkevänsä tänä korrektiuden aikakautena. Tai jos kohahduttavaa halutaankin, otetaan yksittäinen tapaus ja tehdään siitä yleistys. Veikko Vennamon suorasukaisuuden tuntevat kaikki poliittista lähihistoriaa tuntevat, mutta kukaan ei olettaisi nykydemari huippupoliitikkojen tokaisevan niin kuin Väinö Leskinen, joka tokaisi dokkarissa, että aika vähissä ne tavallisen kansalaisen vaikutusmahdollisuudet tosiaan ovat. Nyt kierreltäisiin ja kaarreltaisiin kuin sukellusvene Tukholman saaristossa.  Seksiäkin dokkarissa oli ajan hengen mukaan, yhden naisen pokaus Lahdessa oli sen verran mautonta, että en vastaavanlaista haluaisin nykyisin nähdäkään.

Omalla tavallaan dokkari antoi hyvän kuvan siitä kuitenkin ehkä viattomasta Suomesta, jossa rock-festarit ja ruotsinlaivat elivät vielä alkuhetkiään. Ja värikkäät kansanhahmot herättivät suorastaan katsomossa naurua. Jotenkin toivoisi, että nykytoimittajat ottaisivat rohkeammin poliittisesti kantaa. En tosin tiedä, stilisoidaanko kaikki omaan näkemykseen viittaava sitten toimitussihteerien toimesta jutuista. Perkele! oli aika vasemmistolaisesti (köyhän kansan) näkökulmasta tehty, mutta toisaalta kommunistitkin joutuivat tulilinjalle. Jos jokin on noista ajoista säilynyt, niin itsekkäät teollisuusherrat ja kahden puolueen sopimukset kaupunginvaltuustoissa.

Dokumentin katsottua tuli mieleen myös viime syksynä tulleet muut Ylen arkistosta kaivetut dokumentit, joissa oli tv-dokumenttiinkin saatu omaa tunnelmaa ja näkemystä. Ehkä sitä on liian kriittinen omalle ajalleen, mutta en muista nähneeni lähiajoilta kun sen erään vastavalmistuneesta naispoliisista tehdyn hyvän ja näkemyksellisen dokumentin. Sääli, sillä hyvä dokumentti ajaa asiansa sisään paremmin kuin sata lehtijuttua.

Pitäisi itse tehdä Perkele!Kuvia Suomesta 2008. Ainakin ongelmia riittäisi siinä missä 70-luvullakin kuvattavaksi.

PS. Nyt on sitten saatu Suomeenkin Unelmien poikamies -sarja. En oikeastaan viitsi edes kommentoida. Olen kai sen verran romantikko, että en ymmärrä, mitä iloa on saada sellainen mies tai nainen, jota puoli huushollia on suudellut ja kähminyt. Tosin työpaikan kahvipöytäkeskustelun perusteella varsin jähmeätä touhu oli ollutkin. Suomalaiset eivät ole yhtä sujuvia deittailijoita kuin amerikkalaisetkin. Täällä ehkä oikeasti halutaan tykätäkin toisesta ihmisestä.

Demareita olen aina pitänyt pysähtyneisyyden ajan puolueena, mutta nyt he yllättivät positiivisesti, kun julkaisivat onnellisen elämän ohjelmansa. Huomaa, että Taberman on ollut niitä väsäämässä, jos ei mies edustajaurallaan saa mitään muuta aikaan, niin jos ohjelma toteutuu edes osittain, on se jo tarpeeksi.

Suomalaisten perusturvallisuutta kahvipöydissä on muutenkin järkytetty pahemman kerran, kun Häkkiset julkistivat eronsa. Seurasin otsikointia iltapäivälehdissä mielenkiinnolla. Kohueron sijasta otsikkona taisi olla sentään yllätysero. Mikähän olisi sitten pitkän harkinnan tuloksena tullut ero. Pitkäaikaisharkintaeroko?

Tällä hetkellä luen Walt Whitmanin runokokoelmaa 1800-luvulta. Aika yllättävä tapaus. Vapaamuotoista mittaa ja yllättävän rohkeaa kieltä.



Kommentit

Suositut postaukset