Rohkea kuin leijona

Neiti A oli nähnyt telkkarissa ohjelman, jossa kerrottiin eläinten rohkeudesta. Haastateltavalta oli kysytty, kumpi on rohkeampi, leijona vai jänis. Haastateltava oli kuulemma sanonut, että koon perusteella leijona. Niinpä, mistä määritellään rohkeus ihmisellä ja eläimellä.

Yleensähän ajatellaan, että se on rohkea, joka ei pelkää. Mutta eikö pelkokin ole ihan tervettä, että tietää, mitä itselleen tapahtuu. Pelottavintahan olisi se, jos ei osaisi pelätä. Niinhän ne sotaveteraanitkin sanovat, että se, joka ei pelkää, niin valehtelee. Uhkien peloton kohtaaminen kyllä on rohkeutta, mutta tyhmän rohkeus ei. Täytyy tietää, vaan mitä tapahtuu.

Jotkut sanovat, että elämän kohtaaminen on vaikeinta, ja se pitää kyllä paikkaansa. Niinpä pitäisin rohkeimpina niitä, jotka ottavat vastaan sen, mitä on tulossa. Vaatii asennetta, ei pakene itseään tai ikäviä tunteita.

Se ihmetyttää minua, että rohkeina ihmisinä pidetään niitä, jotka ottavat väkivallan uhkan vastaan tyynen kylmästi. Väkivallanhan voi/joutuu ottamaan vastaan ilman rohkeuttakin. Ainakin kaupungeissa miespuolisen ihmisen ei tarvitse kovinkaan paljoa tehdä, että joku tulee jossain vaiheessa uhoamaan.

Itse pidän niitä rohkeina, jotka uskaltavat tehdä mitä heidän omatuntonsa/kutsumuksensa sanoo, vaikka se ei olisi kyseisenä hetkenä yleisesti hyväksyttävää. Ajatelkaapa vaikka kaikkia uuden keksijöitä, joita on oikeuteen astikin raijattu, että uskovat omaan ajatukseensa. Tai kaikkiin kansalaisoikeusvapaustaistelijoihin, jotka ovat henkensäkin antaneet jonkin suuremman ajatuksen puolesta.

Mutta suurin osa meistähän on aivan tavallisia ihmisiä. Miten me voisimme olla rohkeita. Meitähän pelottavat niin kovin monet asiat. Tulevaisuus, oikeastaan kaikki mahdollinen. Me ihmisethän olemme aika pelokkaita olentoja loppujen lopuksi. Ei kai muutenkaan kaikki tutkimuksetkaan osoittaisi, että ihmiset pelkäävät heti pimeän laskeuduttua kaikkea mahdollista.

Mistä sitten rohkeus lähtisi? Siitä esimerkiksi, että mitään ei voi ennustaa. Se, mikä tapahtuu, varmaan tapahtuu, halusi sitä tai ei. On turhaa pelätä, kuin useimmiten mitään ei voi ennustaa. Ainoa, millä rohkeutta voi saada, on se, että ei pelkää. Niin, se on kyllä helpommin sanottu kuin tehty, kuin niin monet asiat pelottavat. Itse elämä on pelottava asia. Se alkaa niin turvallisesti, mutta kaikki jossain vaiheessa pelottaa. Antaa itsestään muille, vaikka ei tiedä, saako vastakaikua. Tai se, että on hyvä ihminen, mutta ei tiedä, saako itselleen tarpeeksi.

PS. Tänään oli kiva katsella junassa abeja. Jotenkin tuntui kivalta nähdä nuoria. Sitten rupesin laskemaan, että apua, nehän on syntyneet vuonna 90. Silloin olin itse jo yläasteella. No, aika kuluu...