Kun pääsisi eläkkeelle...

Viime aikoina on väännetty kättä, poruttu ja kaikkea muuta mahdollista hallituksen eläkeuudistuksesta. Tämäkin on uudistus on jälleen kerran malliesimerkki siitä, miten päätökset tehdään. Hiihtoretkellä kilautetaan kaverille, että tämä tehdään. Työntekijäjärjestöjä kuulematta. Sinänsä se olisikin turhaa, koska eivät työntekijäjärjestöt tietenkään eläkeiän korotukseen suostuisi.

Sinänsä on minusta aivan sama onko virallinen eläkeikä 63 vai 65. Jos vointi on huono silloin on se sitä kahdenkin vuoden päästä. Ja jos vointi on hyvä, on se todennäköisesti hyvä kahdenkin vuoden päästä. Ja jotkut vieläpä joka tapauksessa haluavat roikkua työelämässä melkein 70-vuotiaana.

Mutta koko eläkeiän nosto on jostain todellisuudesta mistä en ymmärrä. Haluaisin todella tietää, missä nämä salaperäiset yli 60-vuotiaat ovat, joita halutaan työelämässä pitää väkisin.

Jo yli 55-vuotiaistakin halutaan päästä eroon. Saneerauksen iskiessä suorastaan tuupataan ulos. On myös aloja, missä kukaan ei tule fyysisesti jaksamaan yli 60-vuotiaaksi. Hoitajat ovat yhtä sairaita kuin potilaansa kun selkä on mennyt vanhuksia nostellessa. Pappaikäisistä luulisi rakennuksilla olevan myös enemmän haittaa kuin hyötyä. Henkisen työntekijät puolestaan palavat henkisesti loppuun, kun armoa ei anneta toimistoissakaan.

On muotia kirjoittaa virkeistä vanhuksista ja eläkeläisistä, mutta kuinka paljon niitä todellisuudessa on. Silmät sameana Prisman pelihallissa pelaavia löytyy sitäkin enemmän. Eläkkeelle jääviä metsästetään myös vapaaehtoistyöhön, joten edes eläkkeelle päästyä ei saisi jäädä laakereilleen.

Yksi muotimantroista on elinikäinen oppiminen. Vielä eläkepäivillä pitäisi oppia uutta ja antaa itsestään tehokkuuttaan muille. Antaisitte jo rauhan. Ennen sai syntyä yhteen rooliin, eikä täytynyt luoda itseään uudestaan parin vuoden välein.

En tiedä. Itsestäni tuntuu jotenkin vaikea kuvitella, että jaksaisin olla työelämässä mukana vielä 34 vuoden päästä. Onko minulle mitään käyttöäkään on kysymys sinänsä. Minun ikäluokalleni ei ole luvassa helppoja aikoja. Vanhukset ja vaivaiset lisääntyvät, jonkunhan heidät on elätettäväkin, mutta itsekin pitäisi pysyä jossain kunnossa, että jaksaa töissä loppuun asti. Nykyään kun työelämässä ei saa ilmaista edes heikkouden merkkejä.

Ehkä minulle käy niin kuin Victor Meldrewlle Toinen jalka haudassa -sarjassa. Minut korvaa ohjelmoitu laatikko, joka jaksaa suoltaa tekstiä ja on vieläpä aina hyvällä tuulella. Ja tuleeko minusta joka tapauksessa kiukkuinen vanha mies, joka valittaa aikojen muuttumisesta ja kaikesta mahdollisesta. Ehkä olen sitä jo nyt.

Mutta jos kunnialla pääsen eläkkeelle, pelottaa jo etukäteen missä kunnossa. Jos olen henkisesti ja fyysisesti loppu, niin en tiedä, ovatko ne sitten niin kultaisia vuosia. Ja puhuvatko minua hoitavat edes samaa kieltä. Tosin ainahan sitä voi dementoitua. En pidä itsestäni riittävästi huolta, sen tiedän jo nyt. Ja maksunaika tulee jossain vaiheessa. Ellei ole jo alkanutkin.

PS. Åke Lindman menehtyi. Åkea tulee ikävä. Hänen haastatteluitaankin on ollut nautinto katsella. Åke oli jotenkin sellainen suomalainen mies, joita ei enää tehdä. Vahva, mutta herkkä.