Pessimisti

Tänään minua sanottiin pessimistiksi. Ei edes ensimmäistä kertaa, joten ei se niin kaukana totuudesta ole mikäli muihin on uskominen. Itse olen pitänyt itseäni realistina, mutta todellisuutta voi katsoa joko ruusunpunaisilla tai harmailla silmälaseilla. Minulle ovat koituneet ne harmaat silmälasit, vieläpä naarmuiset.

Pessimisti olen ollut jo lapsesta asti. Minua jopa kutsuttiin pessimistipesoseksi. Silloin se ei tuntunut mukavalta, mutta nyt se lähinnä naurattaa ja on myös osittain totta. Opettajani sanoi minua vinoksi ihmiseksi, koska uskoin liikaan järkeen, enkä tunteeseen. No, nuo ajat ovat ohi. Nyt ei olisi pahitteeksi järjellä ajattelukin.

Synkeä, mutta ei synkkä on mieleni ollut. Useimmiten olen ajatellut aina sitä pahinta vaihtoehtoa ja se onkin kas kummaa yllättävän monta kertaa toteutunut. Sinänsä nämä olisivat jo klassisia masennuksen oireita, mutta ilmeisesti olen sitten ollut masentunut lapsesta lähtien. Joskus olen miettinyt sitä hetkeä, jolloin muutuin pessimistiksi, en ole muistanut, mutta sen on täytynyt olla jo varhain. Ehkä olen sitten ollut masentunut jo sikiönä. Vaikka voitin sen elämäni ainoan voiton nopeimpana siittiönä munasoluun.

Elämä vain ei ole antanut minulle positiivisuuden eväitä. Jotkut kolhut ovat painuneet niin syvään, että vainoavat vieläkin minua unissaan. Kaikesta huolimatta minulla on paljon ilon hetkiä. Mutta se pohjavire, mikä lie suru vie valitettavasti usein mukanaan. Kyynisyys piilee sielussa. Tietyt pettymykset eivät tunnu katoavan. Siitä kyynisyys alkaa ja loppuu. Synnyinlahjaksi olen onneksi saanut sitkeyden, joten uskoa parempaan en ole täysin koskaan menettänyt.

Neiti A tutkiskelee paljon erilaisia elämäntaito-oppaita ja elämänfilosofiakirjoja. Hän oli lukenut ihmisten erilaisista perusluonteista. Oikeaa termiä en nyt muista. Ja kuinka näitä luonteita pitäisi kohdella niille sopivalla tavalla, jotta heistä saataisiin paras irti. Jokainenhan tiedämme, että näin ei tapahdu.

Toisaalta jotkut ihmiset näkevät minut iloisena ja valoisana ihmisenä. Vaikka päivä olisi kuin maailmanloppua edeltävä he saattavat sanoa, että kun sinä olet aina niin iloinen ja valoisa. Suuni loksahtaa auki, mutta me todellakin näemme eri ihmiset eri tavalla. Luultavasti sillä tavalla, millä haluamme heidät nähdä.

Ärsyttävintä minusta on, kun pitäisi aina innostua kaikesta uudesta ja innostua ylipäätään. Ihmiset ovat lahjakkaita näyttelijöitä, sillä en jaksa uskoa, että innostuneelta näyttävät ovat jokaikinen innostuneita. Minulta innostuneisuuden naamio puuttuu. Innostun toki vähintään joskus, mutta mieleeni  pyrkii välittömästi varoituksen haarniska. Innostun kun innostun.

Suomessa iloinen ei tarvitse todellakaan vapaa-ajallaan olla kuten tiedämme, mutta työelämässä kyllä. Ajatelkaa, jos kaikki negatiivisuuden energia osattaisiin käyttää hyväksi. Mutta kun pitää keskittää voimavarat innostuneisuuteen, tuo mieletön massa ihmisiä vaipuu syvemmälle synkkyyteen. Mutta negatiiviset ihmiset eivät ole suosiossa edes tupakoitsijoiden verran. Heidän seuraansa vältellään, koskapa arvataan, että tuolla nyt ei ainakaan mitään hyvää kerrottavaksi ole.

PS. Tänään etsiessäni googlesta tietoa vahingossa laitoin hakusanaksi "miten?". Ehdotetut tulokset olivat mielenkiintoisia. Ensimmäisenä ehdotettiin "miten suudella?", mutta jo kolmantena tai neljäntenä "miten teen itsemurhan?". Että näin.

Kuka muu on kyllästynyt Mikkosiin? Jättäisivät jo rauhaan kansalaiset Mikkosilta. Julkisuudessa täytyy olla aina sylkykuppeja. Tuntuu, että Mikkoset ajavat nyt sitä virkaa.

PS.PS. Voiko mikään olla säälittävämpää kuin raivopäisenä ryntäily alennusten perässä niin, että lasit helisevät Itäkeskuksen Prisman avajaisissa.

Julkishallintoa syytetään, ettei se hyppää uusiin medioihin mukaan. Vantaalla kuitenkin avattiin blogi vanhusasioista.