Kun lähdön aika koittaa

Isoisäni kuoli tänään. Kuolema ei ollut yllätys, niin kuin harvoin yli 80-vuotiaan ihmisen kuolema on. Keuhkoahtauma teki tehtävänsä ja keuhkot lakkasivat toimimasta, jota vuosikymmenien työ lasinpuhaltajana ja tupakointi ei ainakaan estänyt.

En välttämättä ollut erittäin läheinen isoisäni kanssa, mutta läheisen lähtö koskettaa aina. Isoisäni oli lämmin ja huumorintajuinen ihminen, vaikka joitui aloittamaan elämänsä alkutaipaleen huutolaispoikana ihmisten nurkissa. Hänellä oli myös hyvä avioliitto ja hyvä elämä. Uskon, että hän lähti elämästään onnellisena.

Kuoleman edessä ikuisuusasioita tulee ajateltua syvemmin myös itse. Pohdin, kykenenkö oikeastaan olemaan läheinen kenenkään ihmisen kanssa. Kaipaan huomiota, mutta päästänkö ketään todella lähelleni.

Onko elämä minulle yhtä suurta roolia? Ja kuinka onnellinen loppujen lopuksi olen ollut? Olenko koskaan nauttinut elämästäni oikeasti?

Ennen kuin kuulin isoisäni kuolemasta, olin juuri haastatellut sotaveteraania. Tuli tyhjä olo.

Mikä merkitys omalla itselläni tässä maailmassa loppujen lopuksi on? Okei, kirjoitan kyllä paljon kaikenlaista, ja joku ehkä saa jotain kirjoituksistani, mutta siinä se sitten on.

En ole ollut pelastamassa kansakuntaa, eikä minun ole tarvinnut taistella elämässäni eteenpäin orpopoikana. Minua ei välttämättä edes jää kaipaamaan yhtä moni kuin näitä kansakuntamme rakentajia. Mitään suurempaa tehtävää minulla ei ole.

Kuinka paljon olen edes nauttinut elämästäni? Kun elämä on ja saa elää, elämästä pitäisi nauttia, koska elämä voi päättyä hetkessä tai hiljaa hiipuen. Olen kyllä elänyt enemmän tai vähemmän täysillä, mutta en ole elänyt hetkeä varten, vaan jotain suurempaa ajatusta tai tarkoitusta varten, jonka olemassa oloon uskon koko ajan vähemmän.

Tässä ajassa ihmisen arvoa mitataan paljon sillä, kuinka paljon huomioarvoa hän saa. Tosi asiassa ihmisen arvo on piilee siinä, mitä ihminen on itsestään toisille ihmisille antanut ja millä tavalla ja kuinka paljon. Muistaen samalla nauttia elämästä itse.

Mutta kuolema on tasa-arvoinen, jos elämä sitä ennen ei ole ollut. Jokainen meistä lähtee yhtenä muiden joukossa, joko heti unohdukseen vaipuen tai hetken aikaa ihmisten mielissä säilyen.

Itse en pelkää kuolemaa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä luonnollisemmin osaan suhtautua ajatukseen muiden kuolemasta ja ajatukseen omasta kuolemasta. Kuolema on aina lopullinen, kun taas elämä tuntuu ajoittain olevan päivien virtaa vailla sen suurempaa merkitystä, riemua tai surua.

Uskoisin, etten pelkää kuolemaa välttämättä edes silloin, jos tiedän joskus kuolemani olevan varmasti edessä.

Enemmän pelkään, etten tunne olevani valmis kuin tuo hetki koittaa. Etten ole antanut itsestäni riittävästi hyvää muille ihmisille, ja että minua ei jäädä muistelemaan hyvällä.

Haluaisin, että ihmiset kuolemani jälkeen kokisivat kuolemani olleen minulle hyvä hetki.