Unohdetut sotilaat

Tässä olisi nyt yksi juttu, jota yritin aikanaan myydä useampaakin lehteen. Aika ei ehkä ollut vaan kypsä tälle toisenlaiselle näkemykselle sota-aikojen kurimuksesta tai sitten en osannut kirjoittaa riittävän houkuttelevasti.

Nyt elämme kanonisoitua sankarimyytti-aikaa. Mutta asioilla on aina toinenkin puolensa.

Unohdetut sotilaat
Talvisota on tämän päivän käsityksen mukaan sankarillinen puolustustaistelu ja jatkosodassa maksettiin vanhoja velkoja takaisin. Lapin sotaan jouduttiin puolestaan omasta tahdosta riippumatta. Nämä totuudet pitävät pääosin paikkaansa, mutta sotiin kätkeytyy aina paljon tuskaa ja kärsimystä – ja itsemurhia.

Itsensä surmanneiden pataljoona
Sotien 1939–1945 aikana kaikkiaan 817 sotilasta päätyi surmaamaan itsensä. Se tarkoittaa armeijan termein noin pataljoonaa sotilaita. Itsensä surmanneiden joukossa oli myös lottia ja työvelvollisia.

Osatekijänä itsemurhissa oli alkoholi. – Rintamalle trokattiin alkoholia. Sitä oli suhteellisen helposti saatavilla. Myös sotaväsymys ajoi itsemurhiin, vaikka itsemurhan perimmäisiä syitä on vaikea koskaan tarkentaa, sanoo sodan ajan itsemurhia Kohtalo omissa käsissä -pro gradussaan tutkinut FM Heidi Mustajoki Kansallisarkistosta.

Itsemurhien määrä verrattuna rauhanajan sotilaiden itsemurhiin oli kuitenkin huima, joten sodalla oli kiistaton vaikutuksensa. Mustajoen tutkimus oli osa Kansallisarkiston Internoidut -tutkimushanketta.

Lopullista määrää ei saada koskaan selville
Tutkimuksensa pohjana Mustajoki käytti Kansallisarkiston 1939–1945 sodissa kuolleiden tietokantaa verraten niitä muun muassa päämajan lääkintäosaston asiakirjoihin sotien ajalta. Paljastui uusia itsemurhan tehneitä.

Lopullista itsemurhan tehneiden määrää ei tiedetä koskaan, koska sodassa saattoi surmata itsensä vihollisen luoteihinkin tahallisesti. Sotilaiden itsemurhia ei välttämättä myös kirjattu itsemurhiksi omaisten takia. Sotilaiden sotien jälkeisiä itsemurhiakaan ei ole tilastoitu.

Itsemurhaan päädyttiin sotilasarvosta riippumatta
– Useimmiten itsensä surmattiin ampumalla kiivaimpien taisteluiden tauottua tai niitä ennen. Mutta myös kotilomilla että pitkän asemasodan aikana tehtiin itsemurhia, Mustajoki sanoo. Suurin riski murtua oli rintamatulokkailla. Kokemusta sodasta ennen talvisotaa oli harvalla ja talvisodan alkuvaiheissa tehtiin paljon itsemurhia. Jatkosodassa itsemurhia tehtiin eniten ennen kesäkuun suurhyökkäyksen 1944 alkua toukokuussa.

Mustajoki arvelee, että sotilaat olisivat saaneet murskaavasta hyökkäyksestä vihiä, vaikka suurhyökkäyksestä on puhuttu aina yllätyksenä. Lapin sodassa itsemurhien määrä väheni merkittävästi.

Viimeiseen ratkaisuun päädyttiin rintamilla yhteiskuntaluokasta riippumatta. Itsemurhan tehneet kuvastivat tuon ajan miesten yhteiskuntaa ammattiensa ja ikänsä osalta. Suhteellisesti eniten itsensä surmasivat upseerit, joukossa jopa korkeitakin upseereja.

Psyykkisesti sairaita rintamalla
Sota-ajan psykiatria oli vielä lapsenkengissään. Itsemurhaa pidettiin sielusyntyisenä ja perinnöllisenä sairautena. Psyykkistä hoitoa sai, mutta psyykkinen sairaus ei estänyt rintamalle joutumista. – Sodan aikana psyykkistä hoitoa sai yli 18 000:ta miestä. Sotilaiden psyykkinen karsinta oli varsinkin talvisodassa heikkoa ja talvisodan alun itsemurhaluvut olivatkin rintamilla sota-ajan korkeimmat, sanoo Mustajoki. Rintamalle saatettiin viedä jopa skitsofreenikkoja.

Sotapsykiatria ei tunnustanut sotatraumoja eli tämän päivän termien mukaan posttraumaattista stressireaktiota. Taudiksi se luokiteltiin vasta parisenkymmentä vuotta sitten, jolloin henkisiä vammoja saaneiden veteraanien olisi ollut mahdollista saada vammoistaan korvauksia. Korvauksia ei ole juurikaan myönnetty.

Sankarisotilaan myytti
Itsensä surmaaminen ei luonnollisesti sopinut sankarillisen sotilaan myyttiin. Sotaan ei menty kuolemaan oman käden kautta vaan vihollisen luoteihin. Mustajoki puhuu ns. väärästä kuolemasta sotaa käyvässä maassa. Itsemurhasta ja itsemurhan tehneistä vaiettiin 1940-luvulla siviilioloissakin, vaikkakaan itsemurhan tehneitä ei enää täysin tuomittu.

Näin teki myös puolustusvoimat sodassa itsensä surmanneiden osalta. – Puolustusvoimat ei kertonut omaisille todellista kuolinsyytä vielä talvisodassa, mutta jatkosodan aikana jo kyllä, jolloin itsemurha kuolinsyynä myös kirjattiin paremmin, sanoo Mustajoki.

Rintamajoukot eivät kuitenkaan tuominneet itsensä surmanneita tovereitaan, eivät edes lähimmät asetoverit. He ymmärsivät, etteivät kaikki jaksaneet, ja he yrittävät jopa auttaa itsemurhan tehneiden aseveljiensä omaisia. Itsemurhaan päätyneiden sotilaiden tuomitsemisen hoitivat viranomaiset, jotka eivät katsoneet itsemurhien johtuvan sodasta.

Valtiovalta unohti omaiset
Omaisten oli vaikeaa selviytyä taloudellisesti. – Omaiset eivät saaneet valtiolta korvauksia taisteluissa menehtyneiden lailla, vaikka itsensä surmannut saattoi olla perheen ainoa elättäjä. Vaikka itsemurhan tehnyt saatettiin haudata sankarihautaan, hautajaiset maksoivat omaiset itse, sanoo Mustajoki.

Oikeuden korvauksiin ja eläkkeeseen omaiset saivat vasta sodan käyneiden kansanedustajien lakialoitteen mentyä läpi eduskunnassa 1940-luvun lopulla. Käytännössä tukea valtiolta sai kuitenkin harva. Täysin varattomat omaiset olivat vapaaehtoisen huoltotyön ja kunnan avun varassa.

Sotilaiden itsemurhat vaikuttivat pitkään omaisten ja läheisten elämässä, elleivät vielä tänä päivänäkin. – On laskettu, että jokainen itsemurha koskettaa vähintään kahdeksaa läheistä. Laskutavan mukaan sotilaiden itsemurhat koskettivat suoraan noin kahdeksaatuhatta suomalaista, Mustajoki kertoo.

Esa Pesonen