Jengin uhrina
Nuorisojengien väkivaltakeskustelu Helsingissä alkaa olla hiipumaan päin. Sinänsä hommassa ei ole mitään muuta uutta kuin että maahanmuuttajanuoretkin ovat intoutuneet pieksemään heikompiaan. Nuoret ovat aina sortaneet heikompiaan hakkaamalla ja ryöstämällä, joten mitään uutta tässä ei ole. Nuoriso ja lapset ovat kaikken julmimpia heikompiaan kohtaan.
Osan mielestä nuoria pitäisi paijata lisää ja osan mielestä koventaa sanktioita. Pakko myöntää, että kallistun sanktioiden kannalle. Yhteiskuntamme suurimpia ongelmia on se, ettei pahanteosta saa kunnon rangaistuksia. Kun olet alaikäinen, kaikki ovat törkeydelle ja julmuudelle ovat avoinna.
Aina löytyy joku paijaamaan nuoren kovaa elämää. Kukaan ei tajua, että monella nuorella on ollut kova elämä, mutta hän ei kosta sitä heikompiinsa. Ne, jotka kostavat, ovat suojelun alla, kunnes Keravan vankilan ovet aukeavat, ja tosi konnan elämä alkaa.
Palataan vuoteen 1990. Pohjois-Vantaata terrorisoi eräs vähemmistökansallisuuden johtama jengi. Seisoin bussipysäkillä 10 matkan korttini kanssa. Tuolloin ei ollut vielä mitään piippauslaitteita ja lippu oli leimattava ilman todistusta henkilöllisyydestäni.
Minua lähestyi minuakin pienikokoisempi poika. Olin sentään silloin hädintuskin 140-senttinen. Hän rupesi tivaamaan minulta rahaa, jota minulla ei ollut. 10 matkan kortistani hän ei ollut kiinnostunut ja totesi, että tällä hän ei tee mitään. Hän löysi kuitenkin taskuistani 20 pennin kolikoita, jotka otti talteensa.
Hänen lakeijansa seisoivat ympärillä, tavalliset suomalaiset nuoret, ja samoin tekivät aikuiset ympärillä. Kukaan ei ollut huomaavinaan, vaikka poika ilmiselvästi ryösti minua. Aikuiset olivat toisessa maailmassa, tuona aikana he eivät edes voineet räplätä älypuhelimiaan tietämättöminä. Tuolloin tajusin, ettei tässä yhteiskunnassa kannata odottaa apua keneltäkään, koska sitä ei ole olemassa.
Toinen tapahtuma vuosia myöhemmin. Odotin metroa Rautatieaseman metroasemalla. Maahanmuuttajaporukka lähestyi. Tiesin, että ryöstöhän tässä on edessä, sen aisti kaikesta. He tonkivat taskujani, jossa olivat vain silmälasit. Tällä me emme tee mitään, porukan pomo totesi ja laski minut jalomielisesti menemään.
Osan mielestä nuoria pitäisi paijata lisää ja osan mielestä koventaa sanktioita. Pakko myöntää, että kallistun sanktioiden kannalle. Yhteiskuntamme suurimpia ongelmia on se, ettei pahanteosta saa kunnon rangaistuksia. Kun olet alaikäinen, kaikki ovat törkeydelle ja julmuudelle ovat avoinna.
Aina löytyy joku paijaamaan nuoren kovaa elämää. Kukaan ei tajua, että monella nuorella on ollut kova elämä, mutta hän ei kosta sitä heikompiinsa. Ne, jotka kostavat, ovat suojelun alla, kunnes Keravan vankilan ovet aukeavat, ja tosi konnan elämä alkaa.
Palataan vuoteen 1990. Pohjois-Vantaata terrorisoi eräs vähemmistökansallisuuden johtama jengi. Seisoin bussipysäkillä 10 matkan korttini kanssa. Tuolloin ei ollut vielä mitään piippauslaitteita ja lippu oli leimattava ilman todistusta henkilöllisyydestäni.
Minua lähestyi minuakin pienikokoisempi poika. Olin sentään silloin hädintuskin 140-senttinen. Hän rupesi tivaamaan minulta rahaa, jota minulla ei ollut. 10 matkan kortistani hän ei ollut kiinnostunut ja totesi, että tällä hän ei tee mitään. Hän löysi kuitenkin taskuistani 20 pennin kolikoita, jotka otti talteensa.
Hänen lakeijansa seisoivat ympärillä, tavalliset suomalaiset nuoret, ja samoin tekivät aikuiset ympärillä. Kukaan ei ollut huomaavinaan, vaikka poika ilmiselvästi ryösti minua. Aikuiset olivat toisessa maailmassa, tuona aikana he eivät edes voineet räplätä älypuhelimiaan tietämättöminä. Tuolloin tajusin, ettei tässä yhteiskunnassa kannata odottaa apua keneltäkään, koska sitä ei ole olemassa.
Toinen tapahtuma vuosia myöhemmin. Odotin metroa Rautatieaseman metroasemalla. Maahanmuuttajaporukka lähestyi. Tiesin, että ryöstöhän tässä on edessä, sen aisti kaikesta. He tonkivat taskujani, jossa olivat vain silmälasit. Tällä me emme tee mitään, porukan pomo totesi ja laski minut jalomielisesti menemään.
vastaavanlaisia kokemuksia olen kuullut muiltakin ja on todella surullista ja vastenmielistäkin ajatella, ettei silloin 90-luvulla eikä tänä päivänäkään vielä saa sitä apua ja tukea, mitä tarvitsisi, jos esim. joku jengi on aikomassa ryöstään. aina selitellään sillä pelolla ja uhalla,(mitä itelle taohtuu, jos menen väliin) mikä on osittain ymmärrettävissä, mutta onko se hyväksyttävää, että jos näkee, että jotain tapahtuu silmien alla, niin pitääkö vain jatkaa matkaa, ikäänkuin mitään ei olis tapahtunut. uhkarohkea ei tarvitse eikä kannatakaan olla, järjen käyttö on silti edelleen sallittua. heikoilla olevia pitää auttaa! koska sitä kuitenkin voi itse seuraavan kerran olla juuri se uhri, jokaihmettelee, missä apu, kun sitä tarvitaan..
VastaaPoistamun mielestä pahinta on nuo välinpitämättömät aikuiset, josita kerrot, jotka ei tuona aikana voineet piiloutua älykännyköitten taakse. tavallaan se viesti, ettei kukaan välitä on lapselle/nuorelle/ mille ikäiselle tahansa viesti siitä, että jokainen on ihan oman onnensa armoilla..pelottava ajatus..
VastaaPoistaAika tavanomaista touhuahan tämä oli silloin ja varmasti vielä nykyäänkin.
VastaaPoistaniin mutta vaikka se oli jo silloin, niin huolestuttavaa, että suunta on menossa alaspäin..ettei välitetä kuin omasta navasta..
VastaaPoistaSuomessa on osittain onnistuttu vuosikymmenten saatossa viher-vasemmisto lehdistön toimesta demonisoimaan kaikki maahanmuuttopolitiikan arvostelijat.Hämmentävää että me, oletettavasti aikuiset ihmiset emme tätä ymmärrä. Äänestämme mieluummin omaa tuhoamme kuin oman kulttuurimme säilyttämistä. Häpeän sitä, mitä olemme antaneet osaamattomien ja keskenkasvuisten poliitikkojen omalle maallemme tehdä.
VastaaPoistaEi ne kaikki mamutkaan pahoja ole, onneksi. Toi on osiltaan totta, että jossain vaiheessa maahanmuuttopolitiikan arvostelijat leimattiin rasisteiksi ja osittain vieläkin. Omaa tuhoamme en usko, sen aiheutamme varmaan itse, jos näin käy.
VastaaPoista