Kun tahto ja rakkaus eivät riitä

Näytelmässä satava vesi oli omaperäinen, mutta tehokas ratkaisu.

Kansallisteatterin Vanja-eno on saanut hyviä arvosteluja kriitikoilta. Anton Tsehovin näytelmissä saakin tehdä töitä, jos saa ne epäonnistumaan.

Paavo Westerberg ei epäonnistunut, vaan ohjaajana saa kolmen tunnin näytelmästä yllättävän hyvin soljuvan, hiljaisen, mutta myös tarvittaessa raivokkaan näkemyksen aikaan. Tsehovin melankolia ja synkkyys on viipyilevää, mutta toivotonta yhtä kyllä.

Ihmisen lähestyessä viidettäkymmentä ikävuottaan tuntee menetetyt mahdollisuudet. Joko ne ovat aitoja menetettyjä mahdollisuuksia tai omassa mielessään syntyneitä. Vanja-eno kokee elämänsä menneen hukkaan ränsistyvällä maatilalla 1800-luvun Venäjällä. Elämä ei antanut sitä mitä Vanja halusi tai hän ei uskaltanut sitä ottaa.

Kristo Salminen näyttelee mukiinmenevästi Vanja-enoa. Joskin Vanja-eno jää sivuhenkilöksi vähintäänkin yhtä pettynyttä ja myös alkoholisoitunutta lääkäri Astrovia raivolla näyttelevän Eero Ahon varjoon. Emmi Parviainen näyttelee hienosti naiivia Sonjaa, Vanjan sisarentyttöä, joka myös on jäänyt hiipuvan maatilan suojiin.

Maatila saa vipinää, kun tilalle saapuu professori Serebrjakov Jelena-nuorikkoineen. Professori on Vanjan kuolleen sisaren mies. Itsekäs ja narsistinen professori, mies joka on uskaltanut jahdata tieteellisiä unelmiaan, niissä onnistumatta, haluaisi myydä tilan alta Vanjalta.

Yksi näytelmän teemoista on myös rakkaudet, joilla ei ole onnistumisen mahdollisuuksia. Jelena on naimisissa vanhan miehen kanssa, jota ei rakasta, ja Vanja ja Astrov rakastavat Jelenaa. Nuoren tytön palvonnalla Sonja rakastaa Astrovia. Kukaan ei saa rakkautta. Jelenan kylmää suhtautumista rakkauteen ja ihailijoihinsa Krista Kosonen näytteli vähäeleisesti, mutta rakkaudelle tylyn toimivasti.

Vanja-enon lavastus ja puvustus ovat toimivia. Ikiaikainen ränsistynyt, pölyinen ja pimeä talo on sujuvasti yhdistetty Sonjan jaloissa oleviin Nokian kumisaappaisiin. Syntyy ajaton vaikutelma, jota näytelmän musiikki vahvistaa. Ajoittainen turha ovien paukuttelu toi melankolisen seesteiseen tunnelmaan säröä. Sinänsä näyttelijöiden vaeltelu lavasteissa tuo vaikutelmaa, että tämän näytelmän henkilöt ovat eksyksissä elämässään.

Mietin, kuten usein teen, Vanja-enon loppua. Vanja on lopulta tyytyväinen, että saa jatkaa tapahtumatonta elämäänsä ränsistyvällä maatilalla. Siinä on sellaista elämänfilosofiaa, jota voi ymmärtää. Parempi elämä kurjanakin, kun elämää ei ollenkaan. Vanjakaan ei halunnut kuolla ja Sonja jäi Vanjan seuraksi odottamaan rakkautta, jota ei koskaan saisi. Ränsistyneellä elämällä on aikaa odottaa.