Olin sitä minäkin koulukiusattu

Koulukiusaaminen on taivastelun aihe, joka välillä katoaa ja palaa takaisin. Kakarat toki rääkkäävät heikompiaan näiden taivastelujaksojen välilläkin.

Uusimman taivasteluvaiheen aikana moni julkkis on kertonut olleensa koulukiusattu. Epäilemättä näin on. Lapsena ja nuorena jollain tavalla massasta erottuvat yksilöt ovat koulukiusaajien silmätikkuja numero yksi.

Jokainen koulukiusaamisestaan avoimesti kertova julkkis auttaa koulukiusattuja. He antavat toivoa, että tunnelin päässä voi olla valoa ja pitkän nenän näyttämistä kiusaajilleen. Mikäli vain koulukiusaajat eivät ole onnistuneet murtamaan koulukiusatun itsetuntoa ja omanarvontunnetta ennen parempien aikojen koittamista.

Rohkein kaikista olisi se julkkis, joka rehdisti julkisuudessa tunnustaisi olleensa koulukiusaaja ja pyytäisi anteeksi uhreiltaan. Sellainen julkkis voisi laittaa koulukiusaajat ajattelemaan, jos sattuisi vielä olemaan sellainen julkkis, joita nämä juntturat katsovat ylöspäin.

Minä voin tunnustaa, etten ole koskaan ketään kiusannut. Ei minusta olisi siihen ollut, sillä siihen touhuun tarvittiin jollain tavaa uhkaavaa tai pelottavaa olemusta. Joskus olen ollut niitä räkänökkäisiä mukanaräkättäjiä, mutta silloinkin kyse on ollut lähinnä helpotuksesta, etten ollut itse naurun kohteena. Kiusattujen maailmassakin on kiusatusta kiusatumpia. 

Koulukiusattuna en ollut alinta kastia, jonka päällä olisi jokainen kävellyt. Minulla oli tiettyjä kiusanhenkiä, jotka olivat kimpussani. Heitä tosin oli muuallakin kuin koulussa. Suurimmat vihaajani asuivat samalla epämiellyttävällä kerrostaloalueella Pohjois-Vantaalla. Kyseessä todellakin oli viha. Sen aisti. Ihme kyllä, sillä en ollut missään tekemisissä kyseisen alueen ihmisten kanssa.

Suoranaista fyysistä väkivaltaa en kohdannut, tuuppimista ja tönimistä kyllä. Se ei ollut kuitenkaan sellaista hyväntahtoista muksimista, jota lapset ja nuoret harrastavat, kyllä siitä aisti halveksunnan.

Haukkumista ja vähättelyä sain sitäkin enemmän osakseni kuin fyysistä väkivaltaa. Usein väitetään koulukiusaajien olevan kateellisia kiusattavilleen, mutta eivät he sitä olleet. He pelkästään vihasivat ja inhosivat minua. Jostain syystä.

Niitä syitä voin vain arvailla, mutta jotain tekemistä täytyi olla sen kanssa, että poikkesin vahvasti massasta. Minua kiinnosti politiikka, historia ja kirjallisuus jo varhain. Kirjoitin ja sankarini eivät olleet samat kuin muilla. En pelännyt edes näyttää sitä, sillä eihän minulla ketään muita ollut tukena kuin oma itseni.

Ehkä he pienen kokoni takia aistivat heikkoutta, itsetuntoani he eivät onnistuneet täysin nujertamaan, vaikka ikuiset arvet omanarvontuntoon ja itseluottamukseen jäi. Ja tietty epäluottamus ihmisiä kohtaan. Eivät ne välttämättä koskaan täysin häviä.

Yleensä koulukiusaajilta toivotaan julkisuudessa anteeksipyyntöä. Moista en kaipaa. Olen ihan tyytyväinen, etten ole kohdannut heistä ketään kouluaikojen jälkeen. Mitä puhuttavaa minulla edes voisi heidän kanssaan enää olla. Eivät he merkitse minulle mitään.