Meidän poikamme sotimassa
Viime aikoina on ollut hieman hämmentävää seurata uutisointia, jossa ikään kuin uutena asiana tuodaan esille suomalaisten sotiminen ulkomaiden sodissa. Mikään uusi asiahan asia ei ole. Ehkä monilla toimittajilla vain puuttuu historiantuntemusta tai google ei toimi.
Suomalaisia on sotinut kautta aikojen palkkasotilaina ympäri maailmaa. Toisen maailmansodan jälkeen Ranskan Muukalaislegioonassa ei ollut suomalaissotilaista pulaa. Vielä 1960- ja 1970-luvuilla monia suomalaisia muukalaislegioonalaisia esiintyi lehdissä. Usaankin lähti toisen maailmansodan jälkeen useita suomalaisia upseereita, tosin useimmat pakon edessä. Ne, jotka olivat kokeneet jo sodan, eivät pitäneet sotimaan lähtöä enää mitenkään ihmeellisenä.
Se on myönnettävä, että nykyiset Syyrian sisällissotaan lähteneet poikkeavat edellisistä lähtijöistä. He tuskin tienaavat elantoa sotimalla Syyriassa, eivätkä pakene tylsää elämää tai kiukkuista akkaa. En kuitenkaan jaksa uskoa, että syyt Syyriaan lähtöön olisivat pelkästään uskonnolliset. En jaksa myöskään uskoa, että Suomessa olisi niin tulisieluisia islamilaisia, että he vain sen tähden lähtisivät uhraamaan henkeään.
Usein sotia käyvät nuoret miehet. Ja nuoret miehet ovat yleensä enemmän tai vähemmän turhautuneita, varsinkaan jos heillä ole vaimoa tai tyttöystävää, joka rauhoittaa tilannetta. Tähän soppaan kun lisätään ulkopuolisuuden tunne, jonkinlainen uskonnollisuus ja se, ettei tunnu kuuluvansa ympäröivään yhteiskuntaan sen arvostettuna osana, niin lähtö Syyriaan voi olla tosi-asia.
Lähtöä sotimaan sinänsä on ehkä turha taivastella. Valtiot itsessään pakottavat poikansa kuolemaan oman tahtonsa takia. Kauhistuttavaa uusimmista lähdöistä on tehnyt vain se, että he ovat tehneet sen omasta tahdostaan, eivätkä valtion käskeminä.
Yhtä kaikki en usko, että sotimaan lähdetään pelkän seikkailunhalun takia. Nuoret miehet uskovat kuolemattomuuteensa, tiedostavat he silti viimeisen reissun mahdollisuuden. Sodassa he veikkaavat kokevansa sellaisia tunteita, joita ei voi rauhan aikana kokea. Toveruutta, selviytymistä kuoleman edestä, taistelua jonkin suuremman edestä. Sellaisia tunteita, joita ei voi rauhan aikana kokea.
Vaikka kaikki tämä olisi valhetta, uskoisin, etteivät he siitä välittäisi. Olemme eläneet Länsi-Euroopassa jo niin kauan rauhan ajassa, että olemme unohtaneet, että rauhan aika on maailmassa yleensä ollut vain poikkeus. Ihmisillä on jatkuva alttius väkivaltaan ja se yleensä odottaa vain purkautumistaan. Syyt väkivallan purkautumiseen ovat jo oma juttunsa.
Suomalaisia on sotinut kautta aikojen palkkasotilaina ympäri maailmaa. Toisen maailmansodan jälkeen Ranskan Muukalaislegioonassa ei ollut suomalaissotilaista pulaa. Vielä 1960- ja 1970-luvuilla monia suomalaisia muukalaislegioonalaisia esiintyi lehdissä. Usaankin lähti toisen maailmansodan jälkeen useita suomalaisia upseereita, tosin useimmat pakon edessä. Ne, jotka olivat kokeneet jo sodan, eivät pitäneet sotimaan lähtöä enää mitenkään ihmeellisenä.
Se on myönnettävä, että nykyiset Syyrian sisällissotaan lähteneet poikkeavat edellisistä lähtijöistä. He tuskin tienaavat elantoa sotimalla Syyriassa, eivätkä pakene tylsää elämää tai kiukkuista akkaa. En kuitenkaan jaksa uskoa, että syyt Syyriaan lähtöön olisivat pelkästään uskonnolliset. En jaksa myöskään uskoa, että Suomessa olisi niin tulisieluisia islamilaisia, että he vain sen tähden lähtisivät uhraamaan henkeään.
Usein sotia käyvät nuoret miehet. Ja nuoret miehet ovat yleensä enemmän tai vähemmän turhautuneita, varsinkaan jos heillä ole vaimoa tai tyttöystävää, joka rauhoittaa tilannetta. Tähän soppaan kun lisätään ulkopuolisuuden tunne, jonkinlainen uskonnollisuus ja se, ettei tunnu kuuluvansa ympäröivään yhteiskuntaan sen arvostettuna osana, niin lähtö Syyriaan voi olla tosi-asia.
Lähtöä sotimaan sinänsä on ehkä turha taivastella. Valtiot itsessään pakottavat poikansa kuolemaan oman tahtonsa takia. Kauhistuttavaa uusimmista lähdöistä on tehnyt vain se, että he ovat tehneet sen omasta tahdostaan, eivätkä valtion käskeminä.
Yhtä kaikki en usko, että sotimaan lähdetään pelkän seikkailunhalun takia. Nuoret miehet uskovat kuolemattomuuteensa, tiedostavat he silti viimeisen reissun mahdollisuuden. Sodassa he veikkaavat kokevansa sellaisia tunteita, joita ei voi rauhan aikana kokea. Toveruutta, selviytymistä kuoleman edestä, taistelua jonkin suuremman edestä. Sellaisia tunteita, joita ei voi rauhan aikana kokea.
Vaikka kaikki tämä olisi valhetta, uskoisin, etteivät he siitä välittäisi. Olemme eläneet Länsi-Euroopassa jo niin kauan rauhan ajassa, että olemme unohtaneet, että rauhan aika on maailmassa yleensä ollut vain poikkeus. Ihmisillä on jatkuva alttius väkivaltaan ja se yleensä odottaa vain purkautumistaan. Syyt väkivallan purkautumiseen ovat jo oma juttunsa.
Kommentit
Lähetä kommentti