Kävin sitä minäkin jalkapalloa katsomassa

Taannoin kävin seuraamassa oikeastaan elämäni ensimmäistä urheiluottelua. Kyseessä oli Suomi-Kreikka-jalkapallomaaottelu. Yllätyin, että matsissa oli mukavaa. En ole koskaan ollut urheiluvastainen, mutta en ole imeytynyt mukaankaan urheiluhuumaan. Urheilu on vain jotenkin jäänyt, se ei ole kiinnostanut riittävästi, vaikka sujuvasti keskustelen urheilusta, koska kaikki uutiset kiinnostavat.

Missä vaiheessa päätetään tuleeko ihmisestä urheiluhullu vai ei. Koulussa en ollut urheilullisin, mutta en surkeinkaan. Minua risoi se, että kaikki urheilulajit, joita kouluissa järjestettiin, olivat joukkueurheilulajeja. Jos tulee melkein aina valituksi viimeisenä joukkueeseen, motivaatio on nollassa jo ennen pillin sointia. Enemmän pidinkin juoksusta, siinä sai lasketella menemään viestejä lukuun ottamatta siinä tahdissa, mikä omista kintuista lähti.

Kun löysin kirjallisuuden se oli minulle menoa. Se vastasi jotenkin enemmän minun mieleeni kuin urheilu. Jätin suosiolla urheilun muille. Kirjallisuus menee syvemmin sieluun kuin urheilu, vaikka miljoonat urheilufanit ovat taatusti eri mieltä.

Urheilussa minua ärsytti myös se jatkuva kilpailu, mikä on urheilun idea. Minulle oli yksi hailee, häviääkö joukkue vai ei. Intohimo ei riitä edes, vaikka seuraisin urheilua televisiosta. En romahda häviääkö Suomi vai ei. Useimmiten olen joka tapauksessa heikoimmassa lähtöasetelmassa olevan urheilijan tai joukkueen puolella.

Mutta Olympiastadionilla oli kyllä tunnelmaa. Joukkohurmokseen ajautui aivan huomaamatta. Ymmärsin, että mistä joukkotapahtumissa on kyse. Vähemmän innostunut ajautuu helposti mukaan. Tunnelma oli itse asiassa parempi kuin monissa rock-konserteissa, joissa olen ollut. Aina sitä kaksi tuntia pystyy huutamaan muiden mukana.