Sanon aina kyllä kaikelle suorittamiselle
Hesarista katseeni löysi jutun 23-vuotiaaksi tohtoriksi väitelleestä Linda Laatikaisesta, joka opettelee nyt 27-vuotiaana vapaa-aikaa. Ensiksi ajattelin, että onpa surku, jos koko nuoruus on mennyt suorittamisessa ja että vasta nyt on aikaa ystäville ja hengailulle.
Mutta sitten taas mietin, että mitäpä sitä kukaan on neuvomaan, miten elämänsä elää. Olisin kai itsekin voinut opiskella aikoinaan paremmin, jos olisin vain silloin saanut siihen motivaatiota ja itsekuria. En löytänyt noita asioita silloin.
Moni elää 27-vuotiaaksi kaikkea muuta kuin tehokasta työ- tai opiskeluelämää. Puhutaan, että nuoruuden kukkeimmista vuosista pitäisi nauttia. Käsitys on vähän se, että suorittaminen ei voi olla elämästä nauttimista. Ja kyllä, ei kannata odottaa eläkettä, että ehtii elää sellaista elämää kun haluaa. Ja työstäkin saa kyllä hauskaa, kun yrittää.
Suoraan sanottuna itse kokisin ahdistavaksi elämän, että minulla olisi pakonomainen tarve suorittaa jokin tutkinto tai vastaava, että pääsisin nopeammin seuraavaan. Toisaalta minua ei haittaa yhtään, vaikka joku ihminen uhraisi elämänsä suorittamiselle. Joskus olin yliopiston pääsykokeessa ja katselin kun jotkut itkivät salin ulkopuolella. Ehkä he olivat ladanneet kaiken pääsykokeeseen ja kun se meni mönkään, he romahtivat.
Sellainen vipinä minulla on, että jossain vaiheessa se kostautuu, jos pitää itseään liian tiukilla. Joskus ne voimat ehtyvät, jos vain ruoskii itseään eteenpäin, eikä anna itselleen mahdollisuutta myös epäonnistua tai edes levähtää. Psyyke pettää jossain vaiheessa tai häviää ilo, jos sellaista on suorittamisen keskellä ollutkaan.
Lindalle itsensä kovilla pitäminen on kannattanut, mutta on monia ihmisiä, jotka repivät itseään kaikkialle, eivätkä välttämättä siitä hyödy. Jos tiedetään, että joku on vaikka työelämässä valmis kaikkeen ja aina joustamaan, jossain vaiheessa sitä pidetään itsestäänselvyytenä.
Linda kertoi myös sanoneensa kyllä kaikelle. Hmm. Harvoin olen itsekään mistään kieltäytynyt, vaikka joskus olis pitänyt. Jossain vaiheessa kahmin kaikki pyynnöt, mitä ihmisiltä sain. En osannut sanoa ei. Nykyisin arvostan vapaa-aikaa. Ei oikein tunnu järkevältä tuhlata yhtä elämää siihen, mitä muut haluavat.
Mutta sitten taas mietin, että mitäpä sitä kukaan on neuvomaan, miten elämänsä elää. Olisin kai itsekin voinut opiskella aikoinaan paremmin, jos olisin vain silloin saanut siihen motivaatiota ja itsekuria. En löytänyt noita asioita silloin.
Moni elää 27-vuotiaaksi kaikkea muuta kuin tehokasta työ- tai opiskeluelämää. Puhutaan, että nuoruuden kukkeimmista vuosista pitäisi nauttia. Käsitys on vähän se, että suorittaminen ei voi olla elämästä nauttimista. Ja kyllä, ei kannata odottaa eläkettä, että ehtii elää sellaista elämää kun haluaa. Ja työstäkin saa kyllä hauskaa, kun yrittää.
Suoraan sanottuna itse kokisin ahdistavaksi elämän, että minulla olisi pakonomainen tarve suorittaa jokin tutkinto tai vastaava, että pääsisin nopeammin seuraavaan. Toisaalta minua ei haittaa yhtään, vaikka joku ihminen uhraisi elämänsä suorittamiselle. Joskus olin yliopiston pääsykokeessa ja katselin kun jotkut itkivät salin ulkopuolella. Ehkä he olivat ladanneet kaiken pääsykokeeseen ja kun se meni mönkään, he romahtivat.
Sellainen vipinä minulla on, että jossain vaiheessa se kostautuu, jos pitää itseään liian tiukilla. Joskus ne voimat ehtyvät, jos vain ruoskii itseään eteenpäin, eikä anna itselleen mahdollisuutta myös epäonnistua tai edes levähtää. Psyyke pettää jossain vaiheessa tai häviää ilo, jos sellaista on suorittamisen keskellä ollutkaan.
Lindalle itsensä kovilla pitäminen on kannattanut, mutta on monia ihmisiä, jotka repivät itseään kaikkialle, eivätkä välttämättä siitä hyödy. Jos tiedetään, että joku on vaikka työelämässä valmis kaikkeen ja aina joustamaan, jossain vaiheessa sitä pidetään itsestäänselvyytenä.
Linda kertoi myös sanoneensa kyllä kaikelle. Hmm. Harvoin olen itsekään mistään kieltäytynyt, vaikka joskus olis pitänyt. Jossain vaiheessa kahmin kaikki pyynnöt, mitä ihmisiltä sain. En osannut sanoa ei. Nykyisin arvostan vapaa-aikaa. Ei oikein tunnu järkevältä tuhlata yhtä elämää siihen, mitä muut haluavat.
Suorittamisesta ja suorittajista on ollut puhetta mediassa varsin paljon. Elämme "suorituskeskeistä aikaa, tehokkuutta korostetaan ja tuotettavuutta ja blaa blaa... Se, että lomakin suoritetaan, kaikki on tavallaan jonkin sortin suorittamista tuntuu aika kummalliselta. toisaalta sitä on oltavakin tietyssä määrin, mutta missä menee raja? vai onko oikeasti niin, että nämä "suorittajat" eivä koe suorittavansa, vaan elävät heidän näköistä elämää? vai onko niin, että kun tarpeeksi kauan suorittaa erinäisiä asioita; koulua, ammattitutkintoa, yliopistotutkintoa, väitöskirjaa ym..jossakin vaiheessa voi huomata, että kaiken suorittamisen sijasta olisi ehkä ollut hyvä pysähtyä hetkeksi ja elää elämää. vai onko tuo edellä mainittu juuri sitä elämää, jota suorittajat kaipaavat? jokaisella on tietty määrä kapasiteettia tehdä töitä, opiskella, käydä harrastuksissa ja toteuttaa itseään elämän eri osa-alueilla, mutta onko liika suorittaminen keino lamaannuttaa juuri se intohimo, uteliaisuus, jano elämää kohtaan? niin, sekin on tuttua monille, ettei osata sanoa ei. onko se kiltteyttä vai mitä. mutta yleensä sellaisia, jotka uskaltaa asettaa rajoja ja kieltäytyäkin välillä, kunnioitetaan ja arvostetaan enemmän, kuin niitä, jotka ei pysty sanomaan ei.
VastaaPoistaNiinpä. Vaikea tuohon lisätä mitään.
VastaaPoista