Historian valoisampi varjo

Minä olen oman elämäni tylsimys siinä missä muutkin. Tykkään nimittäin katsoa televisiosta kaikki historiadokumentit ja luen ne lehdistäkin, vaikka historiaa lehdistä harvemmin löytyy jokusta poikkeusta lukuun ottamatta. Hesarin Suomen sota ja korttelihistoriaa-sarja tulevat nyt ensimmäisenä mieleen. Historia-lehteä en ole sentään vielä tilannut, sanottakoon puolustuksekseni.

Jos jossain asioiden voi hyvällä omalla tunnolla sanoa olevan paremmin kuin ennen nostalgikolla, se on historiantutkimus. Asioita tutkitaan nyt monesta eri näkökulmasta ja historiasta on saatu mielenkiintoinen historiasta kiinnostumattomankin mielestä, kun ei tarvitse pelätä kenenkään reaktioita totuuden etsinnässä.  Tv-dokumentit on usein dramatisoitu hyvällä maulla ja näkökulma on harvoin yksipuoleinen. Ja jos on, niin usein siitä toisesta näkökulmasta, jota ei ole aiemmin huomioitu. Historiallakin kilpaillaan, vaikka tätä päivää ei olisi uskonut koskaan näkevänsä.

Historia siis elää, eikä ole kirjaston hyllyissä pölyttymässä. Vaikka noista pölyisistä hyllyistäki sain historia-kärpäseni. Vaihtoehtoista näkökulmaa vauhdittanevat uusi tutkijasukupolvikin, jolla ei ole enää mitään kytköksiä Neuvostoliiton aikaiseen yksipuoleiseen totuuteen asioista. Tai mihinkään muuhunkaan. Toisaalta esim. Heikki Ylikangas on avannut kansalaissodan uudella tavalla suomalaisille.

Omina kouluaikoinani opetetut totuudet ovat kyseenalaistettu. Melkein sormet syyhyisivät nähdä, mitä esim. lukiokirjoissa nyt opetetaan. Sellainen muistikuva koulun historiatunneista jäi, että asiat yleensä tapahtuivat, koska niin pitikin tapahtua. Aina ajauduttiin tai pakotettiin. Ja kyllähän ne koulukirjat jäivätkin ajastaan jälkeen, kun vuonna -89 maailma meni uusiksi Euroopassa. Itselläni oli hyviä persoonallisuuksia opettajanani ja varsinkin ylä-asteella keskustelin tunnilla opettajan kanssa lähestulkoon kahdestaan. Ja sekös tietysti harmitti joitakin.

Historiakirjatkin kirjoitetaan mielenkiintoisesti tätä nykyä, vaikka niitä enää harvemmin ajanpuutteen takia luen. Haluaisin kyllä kovasti lukea enemmän, mutta jostain on aina luovuttava. Historia kiinnostaa silti, koska yhtä totuutta ei koskaan ole. Eikä nykyisyyttä ole ilman menneisyyttä.

Viimeksi luin historiakirjan niinkin rankasta aiheesta kuin Kolmannesta valtakunnasta Saksassa, kirjoittajana Michael Burleigh. Saksalaiset on leimattu historian silmissä yksin syylliseksi juutalaisten joukkotuhoon, mutta kirjan mukaan juutalaisten tuhoamiseen osallistuivat yhtä innokkaasti auttajana lähes kaikki Saksan miehittämät alueet. Saksalaisten käytössä ollut sterilisointi-ohjelma ei toivotuille vanhemmille ei ollut vieras 30-luvulla edes Suomelle. Itseasiassa pakkosterilisointilaki oli eilisen Hesarin mukaan voimassa vielä vuonna 1970.

Jos historiassa on kyse vanhasta elämästä, niin vuoden alussa pitäisi aloittaa uusi elämä. Tämän vuoden uutta elämää on kuulemma leppoistaminen. Mitähän sitä leppoistetaan? Tietysti työelämä ja koko elämänasenne, jos vanhat merkit pitävät paikkaansa. Mutta leppoisa elämäntyyli tuskin syntyy hetkessä. Mutta kyllä se voittaa iänikuiset tipattomat tammikuut ja muut pari viikkoa kestävät lupaukset, joita vuoden alussa tehdään.

PS. Viime päivinä olen lukenut Pentti Saarikosken Juomarin päiväkirjoja tämän pahimmilta ryyppuvuosilta 60-luvun lopulta. Täytyy sanoa, että harvalla juopolla ajatus leikkaa yhtä hyvin kossupullon päivätahdilla. Yksi ajatelma jäi erityisesti mieleen Saarikoskelta. "Aurinko kuolee kerran ja minä kuolen kerran ja mitä minä silloin kuolemattomuudellani teen."

Hyvin pohdittu.

Sitten  vielä todiste, että minäkin todella teen työtä. Kuvassa olen alkuvuonna Lääkärimessuilla. Kuvassa tosin näytän taas vaihteeksi Jari Tervolta, koska painoakin on tullut (siis ennen jo auton hankintaa) tai Juicen legendaarisin sanoin siltä "vanhalta karjalaiseukolta".