Olitko paikan päällä?

Kuulustaako tutulta? Onnettomuus tapahtuu ja ympärillä hyörii töllistelijöitä ja muita ihmettelijöitä. Ehei, ne ajat ovat ohi, että kädet puuskassa ihmetellään onnettomuutta ja ollaan pelastajien tiellä. Nyt nimittäin jokaisessa taviksessa asuu pieni toimittaja. Jos suomalainen ei auta mielellään, hän kyllä kuvaa ja ottaa yhteyttä lehtiin, kun haluaa jotain.

Suttuiset kamerakännykkäkuvat lähtevät alta aikayksikön iltapäivälehtiin ja muihin silminnäkijöiden uutiskuvia julkaiseviin lehtiin. Ei ihme, että lehtiyhtiössä kuin lehtiyhtiössä käydään yt-neuvotteluja. Silminnäkijäkuvalla voidaan kuitata syväluotaavampi juttu. Ja harvoin toimittajat ehtivät paikan päälle, ennen kuin kaikki on ohi. Lukuun ottamatta suuronnettomuuksia ja piirityksiä, jotka kestävät kauan. Piiritettävät varmaan haluavat varmistaa itselleen julkisuuden. Nuoret jopa kyselevät, koska heidän putkaan retuutuksensa tulee telkusta luin joistain. Mutta eipä sivustakatsojia voi syyttää kännykkäkameroiden kuvista, onnettomuuskuvia suorastaan pyydetään. Ja onnettomuudessahan ystävä tunnetaan paitsi auttamisalttiudessa.

Uusin villitys lukijoiden kuvien esittelyssä ovat kaikki epätavalliset kuvat. On metron ja laiturin väliin juuttunutta, pikkupoikia heikoilla jäillä ja kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä. Kohta kuviaan voi lähettää omista joulujuhlista. Kuinka paljon olemassa on enää aitoja kuvajournalisteja tai ammattilehtikuvaajia. Tuntuu, että niitä on enää vain suurimmissa lehdissä. Ja kaikkein vaikuttavinta minusta on ajatuksia herättävä ja moniselitteinen uutiskuva. Ilmeisesti ryhmä pienenee kun se Hesarin kuvaaja Heikura voittaa joka vuosi kaikki palkinnot. Syyttäminen ei käy toimittajia kuvajournalismin taantumuksesta. Toimittaja kun joutuu samaa aikaan miettiä sekä kuvaamista että jutun tekoa. Ei kaikki ole luontaisesti lahjakkaita kuvaajia. Ainakaan minä en ole. Hyvinä päivinä tosin ehkä onnistun.

Lukijan kuvissa ärsyttää myös se, että miksi ihminen ei saa enää olla tunnistamaton edes hädän hetkellä. Vaikka suttuisesta kuvasta ei ketään tunnista minua ärsyttää jo se, että minua kuvattaisiin jos olisin metron rullaportaisiin takertuneena. Kännykkäkamerat ovat viimeinen vitsaus ja pahemmaksi muuttuu, kun niiden kuvien laatu paranee.

Onnettomuuksista puheen ollen. Jonkin tutkimuksen mukaan autoilijat pelkäävät eniten rattijuoppoja. Syytäkin on, mutta pelko piilee siinä, että rattijuoppoja on suunnattomasti liikenteessä. Tilastollisesti varmaan joka sadas vastaantuleva kuski on jonkin asteen kännissä. Itse olen nähnyt tai kuullut rattijuopon ajaneen työmaakuoppaan ja viime viikolla näin, kuin rattijuoppo napattiin rysän päältä parkkipaikalta yöllä. Isäntä oli kovasti lähdössä jonnekin, mutta poliisit kurvasivat eteen. Itse pelkään ratissa eniten tolkuttomia riskejä ottavia kolmion takaa kaahaajia, (näitä ovat jopa bussit, jotka luottavat kalustonsa kokoon) ja viime hetken kaistanvaihtajia motarille tullessa. Monesti väistäjä ei ole liittyjä vaan jo motarilla matkaava. Samoin kuolemaa halveksuvat jalankulkijat pelottavat, jotka olettavat että tien vierestä pimeästä pompatessa kahdeksaakymppiä kulkeva auto pysähtyy hetkessä tarvittaessa.

Sitten vielä hieman terveyspolitiikkaa. Tänään olin vanhustyön seminaarissa. Muutama asia jäi mieleen. Onko sosiaali- ja terveysala muuttunut liian ammatilliseksi ja akateemiseksi, kun vanhustyöstä puuttuu kosketus ja lämpö? Ammatillinen kielikin on sellaista, ettei vanhuksesta puhuta ihmisenä vaan kohteena. Samoin jos tässä maassa ei tueta omaishoitajia tai aleta sellaiseksi, kohta valtaosa kansasta joutuisi työskentelemään sosiaali- ja terveysalalla. Pitäisikö kansanakin miettiä, miten voimme hoitaa ja auttaa rakkaitamme. Ei yhteiskuntakaan voi kaikkea tehdä. Tosin jos tuntuu, ettei itsestäkään jaksa pitää huolta, niin miten sitten muista. Vaikeita asioita ja vaikeammaksi muuttuvat.

Mielisairaaloitakin ollaan loppujakin ilmeisesti ajamassa alas alustavien suunnitelmien ja pohdintojen mukaan. Syynä vanha tuttu avohoito. Jokainen vain tiedämme, miten viime laman jälkeen kävi, kun avohoitoa ei sitten tullutkaan. Ja onko loppujen lopuksi kuntouttavaa olla ihmisten töllisteltävänä ja eristettynä normaalista yhteiskunnassa avohoidossakaan. Ja miten kuntoutua, jos psykiatrejakaan ei ole läheskään riittävästi...pelkät lääkkeet eivät ketään paranna.

Jostain luin myös, että koville äänille herkät ihmiset stressaantuvat, masentuvat ja tupakoivat herkemmin. Jälleen olen löytänyt yhden syyn ylitsepääsemättömään tupakkariippuvuuteeni. Kovia ääniä en siedä nimittäin lainkaan.