Katkera katkeruus

Rosa Meriläinen kirjoitti Hs.fi:hin kelpo kolumnin katkeruudesta. Olen tykännyt Rosan kolumneista, hän uskaltaa kirjoittaa asioista suoraan. Sen hän teki jo kansanedustajanakin, mikä on jo harvinaislaatuinen poikkeus.  

Tietysti sitä miettii, mistä Rosa voi olla katkera, kun on varsin nuorella iällä saavuttanut paljon, ainakin jos julkista menestystä käytetään mittapuuna. Mutta Rosa kirjoittaakin, että katkeruus on tunnetila, eikä sillä ole tekemistä järjen kanssa.

Rosa kirjoitti, että monet ovat katkeria, kun ikäistään nuoremmat menevät uralla edelle. Myönnettäköön, että itsekin tuntee pistoksen sydämessään, kun lukee, että itseään kohta kymmenen vuotta nuorempi porskuttaa jo hyvää vauhtia urallaan ja itse tuntee vähintäänkin ajoittain junnaavansa paikoillaan. Siinä missä nuorena ihailee monia ihmisiä, niin vanhempana ajattelee, että miksi tuo on saanut sen ja sen ja minä en. Suomessa ei ole tapana iloita ylipäätään toisen menestyksestä. Menestykselle pitäisi olla oikeutus.

Varsinaisesti en ole kuitenkaan katkera, sillä paljon elämässä on ollut omista valinnoista kiinni, vaikka elämä ei niin yksinkertaista olekaan. Monet asiat olisin voinut tehdä toisin, mutta toisia en. Minulta taitaa puuttua geeni ulkoisen menestyksen katkeraan kadehtimiseen. Toisaalta katkeruudella ei ole mitään tekemistä välttämättä ulkoisen menestyksen kanssa, kun se voi olla yhtä hyvin pelkkää kateutta.

Itse olen jo siinä iässä, jolloin on sallittua olla katkera. Ihan nuorelle siihen ei yleisesti ottaen anneta oikeutta. Mutta kolmekymppinen on kokenut jo sallitun määrän vastoinkäymisiä, loukkauksia sekä surua ja murhetta ympärillään katkeruutta varten. Valehtelisin, jos väittäisin, etteikö välillä tulisi katkeruusaaltoja. Joskus läheisten puolesta ja joskus itseni. Mutta ne ovat aaltoja synkimpinä melankoliani hetkinä. Koskaan en ole katkeruuden täysin vallata itseäni. Vanhoja ihmisiä suorastaan jo ymmärretään, jos he ovat katkeria. Ja heistä sen myös näkee helpoiten.

Ihminen voi olla katkera vaikka mistä. En itsekään koe aina ja jatlkuvasti eläneeni sellaista elämää mitä olisin suunnitellut tai halunnut. Eniten sattuvat loukkaukset. Mutta olisinko siltikään katkera. Enemmän pettynyt. Itseeni ja muihin ihmisiin. Mutta yleisesti ottaen ihmiset lienevät katkerimpia itseään kohdanneista vastoinkäymisistä henkilökohtaisella tasolla. Aikuisiässä niihin voi vaikuttaa, jopa sairastumisiin, mutta lapsena vähän tai ei ollenkaan. Olisi kohtuutonta sanoa, ettei esimerkiksi insestiuhri saisi olla katkera kohtalostaan. Eriasia on, auttaako katkeruus elämässä eteenpäin tai tekeekö loppuelämästä edes siedettävää.

Katkeruus on taakka, joka painaa kivitonnin verran. Sitä on vaikea heilauttaa pois selästään, jos sen on sinne kerran ottanut kannettavakseen. Se myös estää ilon ja onnistumisen kokemisen, sillä katkera ihminen odottaa lähtökohtaisesti vain pahaa ja epäonnistumisia. Katkera on hyvä sana, se kuvastaa sen tarkoitusta, katkeruutta.

PS. Tällä viikolla ostin ensimmäistä kertaa elämässäni kirjan pelkän nimen perusteella. Henriikka Tavin Esim. Esa -runokirja oli pakko ostaa, kun sillä oli niin hieno nimi. En ole vielä lukenut kirjaa, joten sisällöstä en osaa sanoa.

Kaupunginvaltuutettujen piti myös jättää tällä viikolla vaaliraha-ilmoituksensa. Selailin oman kotikaupunkini ilmoituksia. Olivat kyllä niin ympäripyöreitä, ettei niistä mitään yhteisö- tai yrityskytkyjä paljastunut. Eli tehdäänpä nämäkin ilmoitukset ns. muodon vuoksi.

Tiesittekö muuten, että tänä vuonna on EU:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastainen teemavuosi. Jää nähtäväksi, mitä tarkoittanee käytännössä.