Häviääkö köyhyys Euroopasta vuonna 2010?

Kuva: Wikimedia Commons

Vuosi 2010 on EU:n köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen vastaisen taistelun teemavuosi. EU-kansalaisista 17 prosentilla ei ole kampanjan nettisivuston mukaan varaa edes välttämättömiin perustarpeisiin. Kampanjan englanninkieliset nettisivut kertovat tämän prosenttiluvun tarkoittavan noin 80 miljoonaa eurooppalaista. Eli suurinpiirtein Saksan verran ihmisiä.

Sitä en tiedä miten tämä ikävä potti jakautuu EU-maiden kesken, hyvin voisi kuvitella, että uusilla itäeurooppalaisilla EU-mailla on suurempi osuus köyhistä, mutta näin ei voi vain olla. Vanha Eurooppakin köyhtyy. Suomessa kerjäävät Romanian mustalaiset ovat tuoneet eurooppalaisen köyhyyden näkyvillemme vanhan kotimaisen rinnalle.

Köyhyys ja syrjäytymisen ehkäisy ovat muotisanoja, jonka jokainen poliitikko liittää mielellään puheisiinsa, mutta hienoa, että EU on ottanut nämä asiat ykkösagendakseen. Köyhyys ja syrjäytyminen eivät ole tätä nykyä enää yksiselitteisiä asioita. Köyhyys olisikin helppo poistaa, jos sen piirissä olisi vanhan kapitalismin tehdasryysyläistöä. Uudessa kapitalismissa voit olla köyhä valkokauluspuserossakin. Elät luotolla, vaikka oikeaa rahaa ei enää ole.

En jaksanut tankata englanniksi teemavuoden Suomen tapahtumia ja tavoitteita nettisivuilta. Mutta tässä olisi muutama ehdotukseni loppuvuoden uutisoinnin perusteella teemavuodeksi.

Suomi oli viimeinen rikkaiden teollisuusmaiden mielenterveyshoitovertailussa. Suomessa käytettiin eniten psykoosilääkkeitä ja Suomessa oli eniten suunnittelemattomia sairaalajaksoja mielenterveyspalveluissa. Tämä kuulostaa mielenkiintoiselta, sillä vanhoista mielisairaaloista halutaan eroon. Mitä potilaille sitten tapahtuu, kun ei ole mielisairaaloitakaan?

Työvoimatoimistossa suunnitellaan asiakkaiden uusjakoa. Uudistuksessa asiakkaat jaettaisiin ns. toivottomiin tapauksiin ja toivoa omaaviin tapauksiin. Toivottomia ei edes enää yritetä työllistää. Tämähän se edistää syrjäytymistä jos mikä, vaikkakin olen sitä mieltä, että työvoimatoimiston vaikeimmista asiakkaista valtaosa kuuluisi oikeasti eläkkeelle.

Tätä viimeistä lamaamme on jotenkin vaikea edes hahmottaa ja sen vaikutuksia köyhyyteen sekä syrjäytymiseen. Puhutaan lamasta, mutta silti tunnelma ei ole niin lannistunut ja apea kuin edellisen laman aikana, vaikka työttömyys huitelee jälleen sadoissa tuhansissa. Tämä lama on kasvoton, koska perusturvallisuutta ei tiettyjen ihmisten elämässä ollut ennen nykyistä lamaakaan.

Tämän laman säästöjen lopullisesta hinnasta on vaikea sanoa, kun jo edellisen laman aikana lakkautettiin oikeasti lakkautettavissa olevat palvelut. Kuka kärsii? Työttömyyslukujen perusteella nuoret, mutta tietty porukka nuorista syrjäytyi jo ennen lamaakin. He vain yksinkertaisesti luovuttivat ja luovuttaminen on käynyt mielessä tolkuttomaksi käyneessä työelämässä muillakin.

Köyhyys ja syrjäytyminen tarkoittaa meille paremmin toimeentuleville leipäjonoja, joita näemme vain televisiosta. Tai sitten niitä kiusallisia puliukkoja ja -akkoja kähisevällä äänellään puistoissa, junissa, ratikoissa ja asemilla notkumassa. Ihmetellään myös, mikseivät kansanedustajat ja muut valtaapitävät käy katsomassa leipäjonoja. Eivät tietenkään käy, koska tietävät, etteivät leipäjonolaiset äänestä.

Suomalaiset tyytyvät osaansa köyhyydessä nurisematta, onhan meille viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana opetettu, että yhteiskunta kyllä huolehtii meistä. Mutta huolehtiiko kaikista, kun et enää täytä autettavaksi pääsemisen normeja? Käsittääkseni melkein kaikki ruoka-apua tarjoavat järjestöt ovat kristillisiä eli kuten luterilaiseen mentaliteettiin kuuluu, niin jos ei työ auta, niin sitten edes jumala.

PS. Helsingin uutisissa oli mielenkiintoinen artikkeli näytellystä työkiireestä eli koventunut kiire työpaikoilla onkin suurta valhetta. Jostain syystä artikkeli viehätti minua, vaikka maku menikin, kun selvisi, että haastateltu Kun kiireestä tuli kupla -kirjan kirjoittaja olikin jonkin firman henkilöstöpäällikkö. Mutta kirjan asia on totta. Työpaikalla kuin työpaikalta löytyy kiirettään valittavia henkilöitä, joista muut eivät tiedä, mistä se kiire oikein tulee, kun ko. henkilöt eivät iltakaudet työpaikalla notkuttuaankaan tahdo saada mitään aikaiseksi.

Kirjan kirjoittajan Sebastian Siukosen mielestä nämä kiireen näyttelijät osoittavat näin omaa pätevyyttään ja työpanoksen korvaamattomuutta. No, mehän tiedämme kaikki, ettei kukaan ole korvaamaton nimenomaan työelämässä.

Yhä ihmettelen, miksi nämä näyttelijät valittavat kiirettään, kun ilmiselvästi siitä nauttivat. Siukonen sanoo, että tämä johtuu siitä, ettei ole tärkeä, jollei ole kiire. Työhuoneessaan nämä "kiirehtijät" voivat hyvinkin pyöritellä koneellaan pasianssia.



Pieni korjaus: kirjan kirjoittaja otti yhteyttä ja sanoi, ettei ole kirjoittanut työnantajan ominaisuudessa kirjaa vaan vapaa-aikoinaan yksityishenkilönä. Kiva, että blogiani luetaan.