Miksi kirjoitan?


Huh, onpa ollut töissä kiire viikko. On tullut puserrettua juttua ja tiedotetta oikein olan takaa. Vielä riittää kuitenkin energiaa blogin kirjoittamiseen ennen viikonloppua. Tämä on jotenkin niin äärimmäisen kiehtovaa ja mukavaa, kun maailmasta ei aiheet lopu, eikä kukaan ole kertomassa miten pitäisi kirjoittaa ja mistä. Tästä saankin mukavan aasinsillan päivän aiheeseeni: Miksi kirjoitan?

Tuota kysymystä pohtivat kaikki harrastajakirjoittajat ja ne onnelliset, jotka saavat kirjoittaa vapaita tekstejä työkseen. Itse kirjoitan, koska minun on pakko. Ei siis siinä mielessä, että kukaan käskisi, mutta jotenkin kirjoitteluun on vain sisäinen pakko. Joskus kirjoitan enemmän ja joskus vähemmän. Olo olisi orpo, jos en voisi kirjoittaa.

Jännää, miten tuo sisäinen pakko ei ainakaan minulla ole ollut synnynnäistä. En kymmenvuotiaana oikeastaan kirjoitellut, enkä edes ollut häävi kirjoittaja, jos nyt kymmenvuotias romaaneja pystyy kirjoittamaakaan. Jostain se sisäinen pakko vain syntyi ja tässä sitä ollaan.

Kirjoitan myös siksi, että kirjoittaessani tunnen eläväni ja olevani onnellinen. Yhtä onnellinen olen kun kirjoitan vaikka vähän tylsemmästä työaiheesta kuin kirjoitan runoja tai vaikka tätä blogiani. Vaikka tunnetila olisi ahdistus ennen kirjoitustyötä, se ahdistus kaikkoaa kun paperi alkaa täyttyä. Uskoisin, että kaikki kirjoittajat ovat onnellisia kirjoittaessaan, ei kai sitä hommaa muuten tekisi.

Minun luonteellani kun sitä aina joskus murehtii asioita etukäteen ja pohtii huonoimpiakin vaihtoehtoja. On tullut mieleen ajatus, että jos joskus menetän kykyni kirjoittaa esim. sairastumisen takia. Aivoverenvuotopotilaathan voivat joutua aloittamaan kaiken alusta. Minkälainen tunne se olisi kun ajatukset virtaavat, mutta käsi ei vain tottele. Pidemmälle en uskalla edes ajatella.

Kirjoittajat ovat monesti sisäänpäinkääntyneitä luonteita, mikä on myös heidän heikkoutensa. Liika itsessäänrypeminen kun on ahdistavaakin ja saattaa kääntyä kirjoitustyötä vastaan. Jotkut kirjoittajat heittävät kaiken yhden kortin varaan. Kirjailijaksi pääsy kun ei riipu pelkästään lahjoista. Kuinkahan paljon Suomessa on wannabe-kirjailijoita kapakoissa, joilla kyllä saattaa kapakassa olla vankka ihailijajoukkonsa. Sillä kun ei vain leipä lohkea. Hattua täytyy nostaa Väinö Linnan kaltaisille kirjailijoille, jotka vielä työpäivän jälkeen kirjoittivat yön kirjaansa.

Se on sitä todellista kirjoittamisen pakkoa. Kaikki me emme ole kuitenkaan väinölinnoja. Tärkeintä on, että omalla kirjoittamisella on tarkoitus. Mikä ikinä kirjoittamisen tarkoitus onkaan? Periaatteessa ihminen elää ilman luku- ja kirjoitustaitoakin. Kauheata se silti olisi..
.


Kommentit

Suositut postaukset