Tiepalvelumiehen kuolema

Tämän runon kirjoitin noin vuosi sitten kuolleelle enolleni.
-----------------------------------
Tiepalvelumiehen kuolema

Tiepalvelumies kuoli
taisteltuaan keuhkokuumetta vastaan.
Kaikki näytti jo hyvältä,
tielle paluuta suunniteltiin.
Hän halusi auttaa, mutta häntä ei voitu auttaa.
Tie loppui kesken ja tiepalvelumies kuoli.
Hänet haudattiin helmikuisena aamuna uurnassa.
Häntä me saatoimme.
Hän oli hyvä mies.

Kaikki eivät kestä viattomuutta

Tällä kertaa en kirjoita kirjasta, mutta kirjaan pohjautuvasta näytelmästä kyllä. Kävin katsomassa Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat Kansallisteatterin ennakkonäytöksessä.

Heti on todettava, että en ole lukenut samannimistä kirjaa, joten mennään pelkästään näytelmän ehdoilla. Natsien miehitysaikaan ja Neuvosto-Viroon sijoittuva Kun kyyhkyset katosivat on vaikuttava näytelmä. Lähes kolmen tunnin kestosta huolimatta siinä on omaa salaperäistä vetovoimaa ja tunnelmaa.

Lue lisää kirjallisuusblogistani.

Päivän musiikkiajatus: Take my breathe away

Top gun ei ole jäänyt historiaan ehkä maailman taidokkaimpana elokuvana. Aikansa lapsi elokuva oli tietenkin.  Mutta tunnusmelodiaa kuulee yhä silloin tällöin radiosta.

Läheisyyttä vai läheisyyden pelkoa?

Viime aikoina on ollut hämmentävää lukea tutkimuksia suomalaisten läheisyydestä ja seksielämästä. Suomalaiset eivät kuulemma koskettele toisiaan ja pariskunnatkaan eivät harrasta seksiä, vaan tyydyttävät itsensä omassa rauhassaan.

Jostain tällaiset tutkimukset tietenkin kertovat. Todennäköisesti siitä, että läheisyydestä on yksinkertaisesti tehty Suomessa liian vaikeaa. Suomalaiset tunnetusti muutenkaan eivät ole toistensa kimpussa kuin kännissä, jolloin koskettelu on hyväksytympää, ellei kyse ole vastakkaisesta sukupuolesta, jolloin kännissäkin liikutaan vaarallisilla vesillä.

Miesten kannattaa ainakin olla koskettelussaan varovaisia, vaikka heitä syytetääkin siitä, etteivät he koskettele ja ole lämpimiä. Mies on helposti käräjillä, jos erehtyy halailemaan väärää naista ja vielä vaarallisempaa on, jos mies osoittaa normaalia hellyyttä ja lämpöä lapsia kohtaan. Hän on silloin pedofiili.

Naisille toki läheisyys on avointa ja sallittua kaikissa suhteissa. Harva kiusaantunut mieskään on tehnyt rikosilmoitusta naisesta, joka ahdistelee häntä pikkujouluissa.

Mutta tämä on sitä tasa-arvoa.

Vaikka minkäänlaisten heikkouksien paljastaminen ei tänä teennäisen positiivisuuden aikakautena ole julkisesti ei järkevää, niin voin tunnustaa, että itse kaipaisin kovasti läheisyyttä elämääni. Minulla ei ole ollut vuosiin minkäänlaista läheisyyttä oikein henkisesti tai edes fyysisesti toisiin ihmisiin. Siis oikeaa läheisyyttä. Seksikään ei välttämättä merkitse läheisyyttä.

Mutta mitä kauemmin on ilman läheisyyttä, sitä vaikeampaa sitä on vastaanottaa, vaikka sitä olisi tarjolla. Olisiko tässä syy suomalaisten läheisyydenpuutteeseen? Jos kaikki on teennäistä läheisyyttä, niin miten ihminen voi edes tietää mitä oikea läheisyys on.

Suomessa toisesta ihmisestä ollaan yleensä kiinnostuneita vain silloin, kun hän on harmiton ja ongelmaton. Jos ihminen osoittaa edes jonkinlaista poikkeavaa käyttäytymistä yleisesti hyväksyttyyn käyttäytymiseen, hänet suljetaan kaiken ulkopuolelle.  Läheisyyden ulkopuolelle.

Suomessa läheisyyttä saavat sellaiset ihmiset, jotka ovat jollain tavalla siihen oikeutettuja. Ne, jotka eivät heittäydy hankalaksi tai vaativaksi. Sillä läheisyydestä halutaan päästää eroon helposti ja säästää sitä sellaisille, jotka ovat yleisesti hyväksytyssä elämässä sen arvoisia. Läheisyys on jotain sellaista, mitä pitää ansaita, eikä jotain sellaista, mitä voisi antaa.

Jollain konstilla Suomen kansa on kyennyt lisääntymään. Se keino on kulissit. Täällä on totuttu siihen, että eletään sen mukaan miten muut haluavat, ei sen mukaan miten itse haluaa. Näin kansakunta jatkaa eloaan, eivätkö läheskään kaikki ole onnellisia. Itse asiassa melkein kaikki tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän onnettomia.

Eivät ainakaan onnellisia ole ne, jotka ovat suljettu ulkopuolelle, koska eivät täytä läheisyyden ehtoja. Mikään ei ole ilmaista, kaikella on hintansa.

Kuusitoista vuotta sitten

Varusmiesliitto kampanjoi kotiuttamispäivärahan palauttamiseksi takaisin kotiutuville varusmiehille. Sellainen on ollut aina vuoteen 1993 asti. Kampanjaan on liittynyt oman armeijakuvansa lisääminen kampanjan Facebook-sivuille.

Kuvassa olen itse kesällä 1997 Vekaranjärven panssarintorjuntakomppaniassa.

On kieltämättä hämmentävää, miten yksin varusmiehet jätetään rahallisen tuen kanssa valtion taholta, kun varusmiespalveluksessa on kyse velvollisuudesta, eikä vapaasta tahdosta. Siviilipalveluksessa rahaa heruu enemmän, vaikka siellä ei viedä ihmiseltä yksityisyyttä ja omaa tahtoa lainkaan samalla tavalla kuin armeijassa.

Jos varusmies asuu vanhempiensa luona, tulee hän varmasti toimeen päivärahoillakin, jos ei tuhlaile, mutta enpä kadehdi varusmiehiä, joilla näin ei ole. Oman varusmiespalvelukseni aikana joillakin oli jopa lapsia ja toimeentulo oli heille todellinen ongelma.

Varusmiespalveluksestaan harvat tohtii enää pitää ääntä kapakkaa lukuun ottamatta. Sinänsä hämmentävää, että varusmiespalveluksesta on ainakin tietyssä piirissä tullut tietynlainen synti. Sen kun edes suorittaa aina vain harvempi loppuun asti, luovuttamatta.

Mutta ehkä varusmiespalveluksen sättimisessä on vallalla olevasta ajattelutavasta, jossa yhteiskunnalta halutaan mahdollisimman paljon uhraamatta mahdollisimman vähän itse.

Minäkin sen suoritin, vaikka en todellakaan ollut mikään mallisotilas ja välillä teki mieli luovuttaakin. Valehtelesin jos väittäisin, että niistä hommista montaa hyvää muistoa jäi. En sitä kuitenkaan tehnyt (luovuttanut) ja harvaa asiaa olen luovuttanut varusmiespalveluksen jälkeenkään.

Joten jonkinlaista sitkeyttä sieltä oppi, jos ei mitään muuta.

Sanaa ei tapettu

Oli aika, jolloin Salman Rushdie oli kiistatta maailman kuuluisin kirjailija. Superjulkkikseksi hänet teki Iranin uskonnollisen johtajan Ruhollah Khomeinin vuonna 1989 Rushdielle langettama fatwa eli kuolemantuomio.

Syynä oli aikansa kohuteos Saatanalliset säkeet, joka loukkasi muslimien äärilaidan mieltä, vaikka se Rushdien mielestä noudatti islamin kehoitusta kyseenalaistamiseen.

Lue lisää kirjallisuusblogistani. 

Kun ihmisestä tehdään eläin

Taannoin Fox-kanavalta tuli amerikkalainen dokumenttisarja Kiven sisällä. Laadukkaassa sarjassa päästiin poikkeuksellisen syvälle vangin sielunelämään, koska vankeja seurattiin vuoden kuluessa.

Monen uho vaihtui masennukseen ja pelkoon koko elämästä telkien takana. Ja monen uho ja viha kasvoi, koska mitään ei ollut enää menetettävää. Osa sopeutui tulevaan loppuelämäänsä vankilassa tyytyen sääntöihin, koska se saattaisi tehdä loppuelämän jollain tavalla siedettäväksi.

Yhtä kaikki vain harva saattoi elää ilman pelkoa vankilassa, eivät edes ne vangit, jotka terrorisoivat muita, koska aina joku haluaa heidän paikalleen mahtavimmaksi.

Amerikkalaisessa vankilassa vangeilta poistettiin monella tapaa oikeus elää niillä inhimillisillä periaatteilla, joka tekee siviilielämästä siedettävää. Monet sanoivat, että heistä on tehty eläimiä.

Amerikassa on aina uskottu kovien rangaistuksen voimaan. Kovilla rangaistuksilla tavoitellaan tietenkin kostoa rikoksen uhrien puolesta. Kovilla rangaistuksella haluttaneen myös vankien katuvan.

Pahaksi onneksi katumus harvoin syntyy rangaistuksesta. Jos ihminen ei kadu tekoaan, ei hän kadu, vaikka hänet ripustaisi hirteen. Katumusta voi osoittaa sitä oikeasti tuntematta saadakseen helpotusta rangaistukseensa ja oloihinsa. Katumus on tärkeämpi rankaisijalle kuin rankaistavalle.

Vapaana elävien on vaikea käsittää, miksi vanki ei kadu. Nyt asia nousi pinnalle erään kohumurhan avustamisesta syytetyn vangin vapauduttua ensi töikseen Facebookin kirjoittamissa kommenteissa. Vapaana elävän ja kai monen vanginkin on vaikea käsittää, miksi ivaillaan rangaistuksen heppoisuudella uhrin isälle.

Onko mahdollista, että maailmassamme elää ihmisiä, joilla ei ole lainkaan katumuksen tunnetta. Toiset taas tuntevat syyllisyyttä teoistaan, jotka toiset kuittaisivat olan kohautuksella. On.

On myös täysin mahdollista, että mikään vapauttava rajoittava rangaistus ei koskaan kaikille riitä kaikille. On myös täysin mahdollista, että kaikkien sieluun ei synny koskaan syyllisyyden tunnetta tehdystä rikoksesta tai teosta. On täysin mahdollista, että he kokevat sen olevan vain yhteiskunnan antama rangaistus ja että he eivät itse koe tehneensä väärää.

Nämä kysymykset askarruttavat ihmisiä niin kauan kuin jonkinlainen järjestäytynyt ihmisten yhteiskunta on olemassa. Ja rikoksen ja rangaistuksen oikeaa suhdetta ei tulla koskaan ratkaisemaan.

Kuolemanrangaistuskin tavallaan vapauttaa sitä käyttävissä maissa rikollisen lähinnä elinikäisestä pelosta, koska hänen elämänsä päätetään. Liian lievät rangaistukset taas eivät herätä edes kilteimmissä kansalaisissa pelkoa yhteiskunnan langettamasta rangaistuksesta.

Kuuliaisuus yhteiskunnalle on lähinnä ihmisen sisäisen maailman kuvantuma, kokeeko hän olevansa yhteiskunnan osa ja kokeeko hän saavansa kuuliaisuudella sitä, mitä arvokkaaksi elämäksi kutsutaan.

Ultimate tv-isä

Tänään on isänpäivä. On aika muistella tv-isejä. Oma suosikkini on elämään pettynyt ja turhautunut Pulmusten kenkäkauppias Al Bundy, joka kaikesta huolimatta rakasti perhettään. Bill Cosby show on kanssa jäänyt mieleen, vaikka Bill Cosbyn näyttelemä Cliff Huxtable unelmaisä olikin.

Tämän hetken tv-sarjoista ei oikein vahvaa isätyyppiä tule edes mieleen.

Häpeäsi estää sinua menestymästä

Filosofi Pekka Himasen ja kumppaneiden tulevaisuusraportti vai mikä selonteko olikaan julkistettiin tänään. Suomalaiseen tyyliin sen murskaamista odotettiin innolla. Mitä rahanhukkaa ja turhuutta.

Itse kun en ole raporttia lukenut, enkä todennäköisesti lue, en ota kantaa sen murskaamiseen. Olen lukenut siitä useamman lehtijutun, joten kommentoin niiden pohjalta.

Yksi asia raportissa kiinnitti huomiotani positiivisella tavalla. Himanen otti kantaa suomalaisten häpeän tunteeseen ja siihen, kuinka se estää menestymästä. Ja kuinka Suomessa odotetaan tasapäisyyttä, epäonnistumista odotetaan ja pelätään liikaa.

Itsekin ihmettelen, että kuinka Suomessa ylipäätään on joskus keksitty uusia innovaatioita. Suomessa innovaatioita syntyy yleensä vain nousukaudella, kuten Nokia. Kun menee huonosti, käperrytään itseensä ja keskitytään lyömään alas niitä, jotka keksivät jotain uutta. Pysytään vanhassa, vain se voi säilyttää tuloksen. Sääli.

Mistä tämä perisuomalainen häpeän ja epäonnistumisen pelko sitten johtuu? Kuka tietää. Syvälle se on rakennettu. Suomalainen vetää kännit ja häpeää sitten tekojaan. Mutta kännissä hän vapautuu. Miksi Suomessa ei voi olla vapautunut ja omaperäinen selvinpäin. Sitä ei vain hyväksytä.

Se ei vain käy päinsä, sillä suomalainen uskoo auktoriteetteihin. Vain koulutuksen kautta voi ansaita menestyksen, vain tiettyjen kärsimysten kautta voi ansaita menestyksen. Muuta tietä ei ole. Et saa koskaan menestyä menestymään valittujen ulkopuolelta. Jos sen teet, saat valmistautua siihen, että epäonnistumistasi odotetaan.

Ehkä Himanen on kiinni totuudessa ja häntä sätitään suomalaiskansallisesti, koska hän ei ajattele niin kuin muut.

Itse näen Suomen tulevaisuuden synkkänä, mikäli nykyisestä perusajattelusta ei päästä eroon. Toivon, että Suomi päästäisi irti luovan hullut mielet, eikä takertuisi niihin menestysmalleihin, mitkä ovat olleet olemassa viimeiset onnen 30 vuotta, jotka osoittautuivat valheeksi.

Niillä opeilla ei pärjätä esimerkiksi ihmisen omaan lahjakkuuteen uskovia jenkkejä vastaan. Siellä uskotaan muuhun kuin yhteiskunnan määrittämään hyvyyteen ja pätevyyteen. Suomessa häpeän ja epäonnistumisen pelon voittaminen alkaa kohta olla jo kohtalonkysymys.

Moraalivaje

Moni muistaa Gordon Gekkon. Tuon häikäilettömän sijoittajan 1980-luvulta ja Wall Streetiltä. Gekkoa näytteli ansiokkaasti elokuvassa Michael Douglas.

Näin Wall Streetin jatko-osan Money Never Sleeps. Aivan yhtä hyvä ei jatko-osa ollut kuin esikoinen, mutta ei huonokaan. Jatko-osassa Gekko pääsee vankilasta ja ryhtyy luennoimaan rahavallan kurjuudesta, kunnes veri vetää Gekkon jälleen osakekeinottelijaksi.

Gekko luennoi moraalivajeesta eli siitä, että pankit eivät enää kunnioita asiakkaidensa rahaa, vaan kohtelevat sitä kuin omaansa. Oikeaa rahaa ei enää ole, vaan niitä vilkkuvia numeroita näytössä. Huonosti siinä kävi, kuten tiedämme. Suomen tai edes maailman talous ei ole toipunut ennalleen.

Gekko kertoi myös, että ahneus on nykyisin täysin hyväksyttyä, missä se vielä 80-luvulla oli paheksettua. No, tuota en välttämättä allekirjoita. Ahneita ihmiset ovat aina olleet, nyt vain kukaan ei joudu enää vastuuseen talouden romuttamisesta.

Ihmiset itse toimivat niin, kun heille kerrotaan. Nousukaudella kaikki kynnelle kykenevät hassaavat rahaa. Nyt vain osalta on kadonnut kokonaan rahan ymmärryksen taju. Rahaa käytetään (lainataan), vaikka sitä ei oikeasti ole. Ja miksi eivät käyttäisi, näkymätöntä rahaa kun hassaavat valtiotkin.

Näkymätön raha on vaarallinen vastustaja. Minutkin houkuteltiin aikoinaan osakesäästämiseen. Mitään järisyttävää voittoa ei ole tullut. Käytännössä olen vain lainannut kai rahaa sijoittajille ja kenties joskus saan omani takaisin. Vaikea noista säästämisistä on edes päästä eroon. Jos todellista voittoa hakee, täytyisi olla rahaa laittaa runsaasti enemmän kuin mitä pieni ihminen voi laittaa.

Rahan maailmassa pieni ihminen häviää aina. Ja me edesautamme kohtaloamme. Minä en ole käyttänyt käteistä rahaa vuosiin kuin satunnaisesti. Korttia höylätessä todellinen raha sumenee silmissä. Paluuta nappikauppaan ei ole.

Kun tämä taantuma on joskus ohi, niin olemmeko oppineet mitään. En usko, talous on ajautunut kuplaan aina historiassa. Miksi se ei sitä tekisi tulevaisuudessa.