Supermarjot





Oletteko katsoneet Supermarjo ja tytöt -tosi-tv-ohjelmaa? Minä katsoin, kun halusin nähdä, että mistä sitä kohutaan.



Ja kohua en oikein löytänyt. Supermarjohan on varsin tyypillinen keskiluokkainen äiti, jolla on epäinhimillinen suorittamisen tarve ja joka tuntee itsensä sitä paremmaksi, mitä enemmän hän ottaa itsestään irti.



Heille kaiken täytyy olla täydellistä ja elämän sujua heidän suunnitelmiensa mukaisesti. Mutta sellaisen uutisvälähdyksen voisin nyt tarjoilla, että elämässä mikään ei mene suunnitelmien mukaan ja täydellistä perhettä ole olemassakaan. Elämä on epätäydellistä ja useimmiten nämä keskiluokkaiset äidit eivät sitä kestä, vaikka kuinka vaihtaisivat miestä ja perhettä.



En myös ymmärrä sitä, miksi jokainen minuutti on käytettävä hyödyksi, niinkuin Supermarjo sarjassa tekee. Ei mikään työ ole niin tärkeää, eikä kukaan ihminen niin tärkeä, etteikö voisi vain olla. Se on vain halusta kiinni. Minusta elämä on helvetin ahdistavaa, jos minun olisi pakko koko ajan ruoskia itseäni täydellisempään ja kiireellisempään elämään, jossa minun olisi rynnättävä suoraan synnytyslaitokseltakin lenkille, jotta tuntisin oloni onnelliseksi.



Mutta pelinhenkihän tämä on tänä päivänä.

 

Kahdeksan surmanluotia

Tämä Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia-elokuvasarjan loppukohtaus on aina yhtä vaikuttava. Televisionkatsojen iloksi Kahdeksan surmanluotia tuli taas televisiosta. Niskanen liikkuu roolityössään ja ohjauksessaan tuttuun tyyliinsä patetian ja kansallisen realismin välimaastossa, mutta Surmanluodeissa paketti pysyi vielä kasassa.



Niskasen elokuvassa sydänverellä näyttelemän keskisuomalaisen pienviljelijän Tauno Pasasen surmatyöt eivät tosin loppuneet neljän poliisin ampumiseen. Hän surmasi lopulta myös vaimonsa 90-luvulla vapauduttuaan vankilasta. Elokuvassa Tauno oli tosin nimetty Pasiksi.



Vaikka Suomessa ei enää köyhyysrajalla sinnitteleviä pienviljelijöitä olekaan, tämä sama tarina toistuu eri muodoissaan. Pettymys, viina ja viimeinen erhe. Mikä siinä on, että meihin suomalaisiin miehiin kasvaa vihaa ja epätoivoa, jota emme pysty hallitsemaan ainakaan viinapäissään, eikä aina edes selvinpäin. Suurin osa meistä lienee selvinpäin liian kilttejä, jotka sietää mitä vain, mutta kun tulee se viimeinen vastoinkäyminen ja känni, niin sitten naksahtaa. Se on helvetin pelottavaa.

Kaipaisiko kaupunkisi megamaamerkkiä?

Olen jäänyt koukkuun Hesarin juttusarjaan, joka kertoo toteutumattomista arkkitehtoonisista suunnitelmista Helsingissä. Niitähän on ollut vaikka mitä. Yleensä toteutuksen kai on estänyt suunnitelmien mahtipontisuus ja sitä kautta kalleus.



Mutta koska Helsingistä kirjoitetaan muutenkin niin paljon, niin kertokaapa, minkälaista muistomerkkiä tai graniittilinnaa sinun kotikaupunkisi tarvitsisi? Tampereellehan esimerkiksi suunnitellaan niitä pilvenpiirtäjiä rautatieasemalle. Hämmästys on kyllä suuri, jos ne joskus sinne ilmestyvät.



Kaipaisiko Vantaa esimerkiksi jättimäistä lohenpyrstöä liplattamaan Keravanjoen laineille Tikkurilaan?

Riihimäki tai Kouvola höyryveturinmuotoista kerrostaloa?

Kaipaisiko Turku takaisin vanhat talonsa?

Kaipaisiko Kuopio kalakukonmuotoista ostoskeskusta?

Jyväskylä... öö jotain?

Päivän musiikkiajatus: CCR

John Fogerty tulee Puistobluesiin kesällä. Kenties näemme siellä?

Kun asiat menevät pieleen: VR

Ihmisen elämässä käy niin, että kun asiat alkavat mennä päin persettä, kierre jatkuu. Epäonni seuraa toistaan. Hyvässä kierre katkeaa.



Sama koskee myös firmoja. VR on siitä elävä esimerkki. Tänä talvena junat ovat kulkeneet edellistalven helvettiä paremmin, mutta yhtiö on joutunut painimaan vakoilu- ja muiden skandaalien kanssa.



Pienessä mielessäni olen pohtinut, että kuka mahtaa olla se suuri turvallisuusuhka, jota vastaan VR kävi järein asein. Kilpailijat eivät ainakaan heitä uhata, sillä monopolina VR:llä ei edes ole kilpailijoita. Mafiatyylinen kannettavan tietokoneen haku irtisanotun työntekijän luota kuulostaa aika ylimitoitetulta.



Turvallisuuspuolella VR on saanut aikaan hyvääkin. Junahäiriköitä ja muita kiusanhenkiä on saatu kuriin aivan eri tavoin kuin busseissa ja ratikoissa, joissa häiriköt melskaavat mielinmäärin.



VR on saanut kiusallista huomioita myös VRLeaks-nettisivuston kautta. Ei kai tarvitse olla järjen jättiläinen tajutakseen, että vuodetut asiakirjat tulevat yhtiön työntekijöiltä itseltään. Sekin kertoo jostain, mutta ei taatusti avoimesta ilmapiiristä yhtiössä.



VR:n tv-mainokset henkivät vanhojen aikojen kivaa tunnelmaa. Ne ovat hurjassa ristiriidassa koko ajan paisuvien skandaalien edessä. Vähemmästäkin on yhtiön johtoa vaihdettu, mutta VR:ssä sivuun siirrettiin vain turvallisuuspäällikkö, joka kuitenkin tottelee korkeampien käskyjä. Tai jos on hommaillut ominpäin, on yhtiössä paha johtajuuskriisi.







Alunperin minun piti muuten kirjoittaa junakokemuksistani. Siirtyi sitten toiseen kertaan.

Kuvakertomus Valamon luostarista

Yövyin Valamon luostarissa paluumatkalla juttukeikalta Joensuusta eilen. Valamo on minulle entuudestaan tuttu, sillä Heinävesihän on minulle kuin toinen koti.



Viimeisten uutisten mukaan päärakennus paloi Valamossa, toivottavasti en tuo huonoa onnea kaikille, mihin tahansa menen. Välillä tuntuu siltä.



Jumalanpalveluksessakin kävin. Jotain äärimmäisen rauhoittavaa ortodoksisessa jumalanpalveluksessa on. Se on jotenkin äärimmäisen intensiivistä ja vuosituhantista historiaa kuvastavaa.

Tuntemattoman tunnettu kuollut

Kun kuolema on lähiaikoina kouraissut omasta lähipiiristä, olen seurannut aiempaa tarkemmin kuolinuutisia, tai oikeastaan keiden kuolemasta kirjoitetaan. Jokaisen elämä on arvokas ja kuolema menetys, mutta kaikkien kuolema ei vain ole uutinen.



Jotenkin tuntuu, että tunnettuja ihmisiä menee nyt koko ajan. Osa on iäkkäitä ja osa pääsee otsikoihin sen takia, että kuolee nuorena. Jokatapauksessa kuolinuutisia tulee mielestäni useammin kuin ennen. Toinen vaihtoehto on, että nettiaika sosiaalisine medioineen levittää kuolinviestit tehokkaammin ja ennen kaikkea nopeammin kuin media. Iltapäivälehdet ja muu päivittäismedia uutisoivat siten mahdollisimman pian, jos saavat tietää edes vähän tunnetun ihmisen kuolemasta, että pysyisivät kuolinuutiskilpailussa mukana.



Kuolemasta on tullut päivittäisuutisointia muunakin kuin murha- ja onnettomuusuutisina. Ennen sai kuitenkin olla kohtuullisen tunnettu, ennen kuin kuolinuutinen julkaistiin jossain muualla kuin nekrologi-osastolla. Näin ei ole enää. Nyt lehtijuttuihin ovat päätyneet esimerkiksi suhteellisen tuntematon stand-up-koomikko ja jopa Tavastian portsari. Yhtään heidän merkittävyyttään ihmisenä tai elämäntyötään vähättelemättä.



Välillä suorastaan jopa tuntuu, että tunnetut ihmiset haluavat edistää omaa uraansa tunnetun kaverinsa poismenolla, jota tietenkin tukevat ns. muistelujutut, jotka halutaan valmiiksi jo seuraavaksi päiväksi. Mitenköhän on todellisuudessa sen kuolleen ihmisen muistelun laita, vaan halutaanko jättää oma merkki, että huomioin sitä minäkin. Jos oma ystäväni olisi kuollut, tuskin edes pitäisin kännykkää päällä, puhumattakaan, että jaksaisin jutella toimittajien kanssa.



Senkin olen pistänyt merkille, että englannin kieli on ujuttautunut jo verkon osanottoihin. Ihmiset kirjoittavat tunnetun ihmisen kuollessa netin kuolinuutisiin herkästi RIP eli Rest in Peace, vaikka suomen kielestä löytyy niinkin kaunis sanapari kuin lepää rauhassa. No, Jammu-sedän kuolinuutisten kommenteissa en ole kyllä nähnyt RIPiä. Eli jossain menee raja.

Kun AKT-kohu laantuu, mitä meille jää...

Toimittaja ei saisi koskaan kyllästyä kohuihin, mutta AKT-sekoilu on ajanut minut siihen pisteeseen. Tuntuu, että äijien miehittämä AKT on ja on ainakin ollut varsinainen juoruilu- ja juonittelukerho. Onko siellä kukaan tullut toimeen keskenään? Räty ja Ahde eivät sitä ole tehneet, mutta tuntuu, että koko AKT-toimisto on ollut toistensa kimpussa ja luottamusmiehet siihen päälle.



Suomessa ei liene yhtään ihmistä, jolla ei olisi jotain mielipidettä koko jupakasta. Suurin osa jutuista on nimettömiltä tietolähteiltä, jotka ovat päässeet piikittelemään inhokkiaan. Ja jokaisella meistä on joku, joka ei meistä pidä. Räty on ollut ilmeisen epäsuosittu sisäpiirinsä ulkopuolella. Rädyn sisäpiirinhän Hilkka Ahdekin on kuulunut, ennen kuin sieltä lensi ulos seurauksineen, joista luemme ja me toimittajat kirjoitamme jokapäivä.



Räty tai Ahde voisivat nyt vihdoin kertoa, mistä kenkä puristaa. Kumpikin kiertelee ja kaartelee ja syyttää, mutta kukaan ei kerro totuutta, miksi Ahde on joutunut Rädyn hampaisiin ja omien puheidensa mukaan kiusatuksi. Jos heillä ei kerran ollut suhdetta, niin mistä vuosien puhumattomuus voi syntyä. Suomessa kyllä toisaalta ajaudutaan vuosien puhumattomuuteen mitä naurettavimmista syistä ilman suhdettakin.



Luottamus on mitä ilmeisemmin mennyt, mutta jotain kovin yksityistähän tähän hommaan on pakko liittyä, jos siitä ei voi kerran kertoa. Osan mielestä yksityisasiat eivät saisi liittyä tähän jupakkaan, eikä niistä saisi missään tapauksessa kirjoittaa, mutta yksityisasioistahan tässä jupakassa tuntuu olevan kyse.



Alussa Ahde oli kansansuosikki ja uhrin asemassa. Tuota viittaa ovat romuttaneet ne tiedot, joiden mukaan hän asuu puoli-ilmaiseksi työsuhdelukaalissa ja juntattiin viestintäpäälliköksi voimalla vailla muodollista pätevyyttä. No, demarimaailmassahan omien puolta on pidetty tähän asti. Timo Räty pysynee loppuun asti tarinan konnana, oli oikeudenkäyntien tulos mitä tahansa. Hänhän on armottomana lakkokenraalina niittänyt mainetta ja nykykäsityksen mukaan lakkoilu on kaikkea muuta kuin hyväksyttävää.



Ihmiset ovat jupakasta innostuneet siksi, että vihdoin työpaikkakiusaamisesta puhutaan. No, työpaikkakiusaamisesta puhutaan kyllä koko ajan, mutta itse asialle ei ole mitään tehty, eikä tehdä tämänkään jupakan jälkeen. AKT-jupakassa on kyse kahden julkkiksen välisestä riidasta ja sen kiinnostavuusarvo on aina eri luokkaa kuin tavistyöpaikkojen henkiset julmuudet. Kyse on myös naisen asemasta miesten maailmassa. Yksikään nainen ei jää kylmäksi, kun kanssasisarta tylytetään äijämaailman keskellä. Ja tuo kiinnostavuusarvo on myös kovaa luokkaa. 



Mutta jossain vaiheessa tulee vastaan se hetki, että kaikki on kirjoitettu. Niin tämänkin kohun kohdalla käy. Oikeusprosessit pitävät vain sen sitkeästi otsikoissa.

Runoja Espanjasta

Tai siis oikeastaan Teneriffalta...

------------------------



Vanhat pariskunnat

yhä yksissä.

Puerto de la Cruzin erikoisuus.

Katoavat kohta ainiaaksi.

Nuoremmille riittää

riittäväksi katsottu aika.

Yhteinen lomamatka,

muttei yhteinen elämä

toinen toistaan

jyrkkää mäkeä ylös työntäen.



------------------------



Punaisesta kuussa

Teneriffan kaunein tyttö - siellä.

Tarjoilijatar, joka tuoksui jumalattarelta.

Hän purjehti meitä kohti

ja pian poispäin.

Että rakastaisit kaunein minua.



............................................. 



Sujahdan Espanjan yöhön.

Jo sulavasti päivien tottumuksella.

Mielessäni pyörii iloiset asiat,

vihdoinkin ja jo hetkittäin.

Hullua olisikin

pohtia omaa surkeuttaan

Atlantin rinteiden äärellä.

Nauran elämälle lujaa

vihdoinkin ja jo hetkittäin.



------------------------------ 

Vitutus on taas otsikoissa

Tällä viikolla ystävämme vitutus eli pessimismi monine eri lempinimineen pongahti jälleen otsikoihin.



Espoon perusturvajohtaja Juha Metso heitti jossain tilaisuudessa pessimismin lyhentävän 15 vuotta elinikää. Eipä tarvitse järjen jättiläinen olla tajutakseen, että jatkuva ahdistus, pessimismi sekä kaikki negatiiviset tunteet eivät tee hyvää ihmiselle, mutta minkäs teet, jos elämä ja kohtalo vituttavat ja työntävät yhä syvemmälle. Ei ne Espoossa voi vitutuksesta tietää, siellähän menee perkeleen hyvin.



Lääkkeeksi vitutukseen tarjottiin rakkautta ja läheisiä ihmissuhteita, eikä tällä kertaa vain iänikuista terveysvalistusta. Valitettavasti vain elämä ei rakkautta tai edes läheisiä ihmissuhteita kaikille tarjoa, joten vitutus jatkanee kansantautinamme vielä tulevaisuudessakin.



Ja kuinka ollakaan, pessimismistä syytettiin heti miehiä kaiken muun pahan lisäksi, mistä miehiä syytetään. Nyt mies ei saisi olla edes enää ahdistunut ja elämäänsä pettynytkään. Kouluttamattoman ja työttömän miehen pitäisi vain iloita elämästään, että kuinkas minulle nyt elämässä näin hyvin kävi.



Jossain vaiheessa minulla on keittänyt yli tämä jatkuva jankutus, että positiivisella elämänasenteella pääsee pitkälle, jos ajattelee vain hyviä asioita, niin hyviä asioita tapahtuu. Ei se nyt niin vain mene, joillekin ihmisille elämä kaataa paskaa niskaan, vaikka kuinka yrittäisit ajatella hyviä asioita.



Onneksi tällä kertaa ei tarvitse puhua vain itsestään, sillä minulle sentään paskan lisäksi on tippunut joskus niskaan ruusujakin.



PS. Näin naistenpäivän kunniaksi yritin etsiä edes yhtä artikkelia, jossa kerrottaisiin positiiviseen sävyyn naiseudesta. Sellaista en löytänyt, löysin vain seksuaalista vallankäyttöä ja kaikkea muuta uhriutta. Minä en oikein tunnista näistä synkääkin synkimmista artikkeleista niitä naisia, joita tunnen. He ovat itsenäisiä, sanavalmiita naisia, eivätkä mitään uhreja. Eivät edes suostuisi sellaisiksi.



Miksi yhtä ainutta artikkelia ei tehty vaikka omaa firmaansa ja elämäänsä menestyksekkäästi pyörittävästä naisesta?

Täytynee tehdä se seuraavana naistenpäivänä itse.

Nyt ne repii meidät auki!

Ihminen pelkää monia asioita, mutta päällimmäisinä kuolemaa, sairauksia, säitä ja tietotekniikkaa. Kun Facebook tai Google ilmoittaa muutoksista palveluissaan, helvetti pääsee irti, ellei peräti hysteria.



Facebookin Timelinen epäillään paljastavan käyttäjän koko elämän kiusalliset salaisuudet. Tosiasiassa Facebook julkaisee käyttäjän profiilissa vain niitä tietoja, joita käyttäjä on sinne itse laittanut. Joten jos vähänkin epäilee katuvansa jotain sanomistaan jälkikäteen, kannattaisi pitää kädet irti näppäimistöstä siinä missä kännyköistäkin.



Samoin Google säilyttää kaikki tekemäsi haut, joskaan ei julkaise niitä missään julkisesti ja vaihtaa tietojasi eri palveluidensa kanssa. Ja se niitten autokin vielä pörrää kuvailemassa nurkillasi.



Niin, elämme sellaista aikaa, että jos haluaisimme olla täysin rekisterien ulkopuolella, meidän pitäisi syntyä kotona ja pysyä siellä tekemättä mitään koko loppuikä. Se on ainoa keino, etteikö tietojasi ja tekemisiäsi olisi missään talletettuina.



Googlen ja Facebookin toimet tähtäävät mainostajien houkutteluun täsmämarkkinoinnilla. Ei siitä mistään sen monimutkaisemmasta ole kyse. Kyseisiä jättejä tuskin kiinnostaa yksittäisen käyttäjien tekemiset muuten millään tavalla. Eli ainoa keino olisi olla käyttämättä kyseisten jättien palveluita millään tavalla. Se lienee vielä mahdollista. Ihmisiltä on unohtunut, että muitakin hakupalveluita on kai olemassa kuin Google. Samoin Facebookissa ei ole kenenkään pakko olla.



Se näiden jättien toiminnassa mietityttää, että vaikka niiden tarkoitus on saattaa ihmiset lähemmäksi toisiaan, ne itse ovat vaikeasti lähestyttäviä. Muutokset vain tipautetaan ylhäältä alas sieltä jostain Piilaakson uumenista ja sitten kun kohu nousee, kenties otetaan takapakkia muutamaksi kuukaudeksi, että kansan pahin raivo talttuu. Jotenkin kaipasi näille jäteille jotain kasvoja, nyt ne tuntuvat aika kasvottomilta.

Työpaikkakiusaamisen ja dokaamisen ABC

AKT lienee Suomen tunnetuin ammattiliitto. Eikä sen takia, että se olisi saanut kannuksensa malliliittona.



Liitto on erikoistunut jo pidemmän aikaan julkiseen riitelyyn ja näyttävään lakkoiluun. Hilkka Ahteelle pitäisi antaa tunnustusta siitä, että hän on uskaltanut tuoda julkisuuteen yhden puhutuimmasta, mutta vaietuimmasta ongelmasta eli työpaikkakiusaamiseen. Ja sai potkutkin sen takia.



Jotain ongelmaahan AKT:ssa täytyy olla, jos puheenjohtaja Timo Räty ei ole edes puhunut Ahteelle kolmeen vuoteen. Ei sellaista tehdä, vaikka kuinka ei synkkaisi. Ja Räty äänesti myös itse Ahteen erottamisesta kokouksessa, jonka hän on itse pyytänyt koolle etukäteen salaisella asialistalla, ja vaikka Rätyään itseään odottaa poliisitutkinta ja on asianosainen.



Eipä tälläistä tosiaankaan odottaisi miltään työnantajalta, kaikken vähiten ammattiliitolla vuonna 2012. Keneen sitä voi enää luottaa riitatilanteissa työpaikalla, jos ei edes ammattiliittoon.



Ko. tapaus on kääntynyt osittain jo tragikomedian puolelle, johon on vedetty jopa Vicky Rosti mukaan. Jos irtisanomisperuste todellakin on se, että Ahde on haukkunut pomoaan jollekin muulle, niin sillä perusteella voisi irtisanoa jokaisen työntekijän Suomessa. Räty on toki junttaustyylillään saanut liitolle tuloksia aikaan ja se taitaa olla todellinen syy, miksi hän saa toimia niinkuin haluaa.



No, meitä odottaa vielä herkullinen oikeusprosessi tämän asian suhteen, joka tulee taatusti pitämään iltapäivälehdet leivässä pitkän aikaa. Räty tosin kaivaa itselleen tappiota valmiiksi, koska ei suostu kommentoimaan mitenkään. Poliisille hänen on pakko kommentoida.



-----------------------------------



Teuvo Hakkarainenkin on jälleen kerran roikkunut otsikoissa vapaa-ajanviettotavoillaan. Nyt mies oli ryyppyillan päätteeksi jo joutunut moottoripyöräkerhonkin tiloihin. Hakkaraismaiseen tyyliinsä hän ei Rädyn tapaan sulje kännykkää, vaan iskee takaisin jopa kuvailemalla salkkunsa alusvaatesisällön, jos toimittajat sitä kysyvät.



Jokainen saa tietenkin tehdä vapaa-ajallaan mitä haluaa, mutta tänä päivänä julkkis, eikä varsinkaan poliitikko voi örveltää kännissä. Kamerakännykät kun laulavat baareissakin. Kansanedustaja ei yksinkertaisesti voi olla kansan edustaja ja käyttäytyä niinkuin tavis. Se ei vaan ole enää mahdollista, kuten vieläpä kai 70-luvulla.



Sinänsähän Hakkarainen ei ole ainoa, valtaosa meistä on omat örveltämisensä tehnyt, niin myös eduskunnassa, jossa Sampsa Kataja soperteli istuntosalissakin. Hänen onnekseen hän ei satu olemaan persuista, joten uutinen kännipuheesta livahti julkisuuteen vasta kuukausien päästä, siinä missä Hakkaraisen seikkailuista tiedämme lähes reaaliajassa.

Päivän musiikkiajatus: You got to hide your love away

 



Beatlesin yksinkertaisimpia, mutta kauneimpia lauluja.

Yksi lähti ja toinen tulee - presidentti

Katselin tänään netistä sivusilmällä Halosen jäähyväisiä ja Niinistön virkaanastujaisia. Sen verran monta virkaanastujaista on tullut nähtyä, ettei hommassa sinänsä mitään yllätyksellistä ollut.



Halonen vaikutti suorastaan helpottuneelta, eikä ihme, viimeisen kahden vuoden aikana on käynyt selväksi, että Halonen tuskin malttaa odottaa, että pääsee riippakivestään irti. Eikä ihme taas, sillä kukapa vaikuttamishaluinen ihminen haluaisi olla pelkkä seremoniamestari, mikä presidentti tätä nykyä on.



Sääli, sillä Suomi tarvitsisi arkipolitiikan yläpuolella olevan poliittisen hahmon, jolla oikeasti olisi valtaa muuttaa typeriä päätöksiä. Nythän presidentti voi antaa vain haastatteluja ja niitäkin etukäteen tarkoin valikoiduille medioille.



Heinäluoman hehkutus siitä puheessaan, että Halonen olisi ollut koko kansan presidentti, ei olisi voinut olla kauempana todellisuudesta. Sitähän Halonen ei toisella kaudella enää ollut.



Jopa jäähyväispuheessaan Halonen jankutti härkäpäisesti suvaitsevaisuudesta ja naisten oikeuksista, vaikka nämä eivät Suomen suurimpia ongelmia edes ole, vaikka tälläinen kuva on haluttu antaa peittääkseen sen todellisen ongelman, että kansa on jakautunut rikkaisiin ja köyhiin. Tai oikeastaan niihin, joilla on jotain ja niihin, joilla ei ole mitään. Naiset, homot ja maahanmuuttajat eivät todellakaan ole niitä ryhmiä, joilla menee tässä maassa ainoastaan huonosti.



Niinistön vaatimus syrjäytymiseen puuttumisesta on sinänsä hyvä. Mutta jos hän kuvittelee sen tulevan ratkaistuksi "asiantuntijoiden" työryhmillä, on yritys jo etukäteen tuhoontuomittu. Kuntien ja valtion instanssit ovat täynnä syrjäytymistyöryhmiä, mutta mitään ne eivät ole saaneet aikaan, eivätkä tule saamaan. Nämä asiantuntijat eivät ole itse koskaan kokeneet syrjäytymistä: köyhyyttä, ylenkatsetta ja sairautta. Joten miten he voisivat ongelman ratkaista.



Todellinen ongelma ja ratkaisu on se, että ihmisille saataisiin usko, että he tuntevat kuuluvansa yhteiskuntaan ja samalla he haluaisivat sitä rakentaa ja että heille annettaisiin siihen mahdollisuus. Mutta Suomessa ei ole todellista halua miettiä, miksi jotkut ovat jääneet tai ovat pakotettu jäämään hyvinvoinnin ulkopuolelle. Tai miksi jotkut eivät halua ottaa vastuuta omasta itsestään, vaan heittäytyvät yhteiskunnan huolehdittavaksi vailla minkäänlaista intoa ja halua oman elämän luomiseen.