Miksi minun pitäisi vihata itseäni?

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Esa Pesonen (@esapesonen) jakama julkaisu

 

Kohta keskityn taas kirjallisuuteen, mutta pakko avautua joistain asioista. Alan kallistua, ellen jo kallistunutkin sen hokeman puoleen, ettei mitään saa enää sanoa.

Sanoa voi, mutta kannattaa varautua, että saat paskaa niskaasi. Itse kirjoitan suoraan ja kansantajuisesti. Niinpä minua moititaan somessa populistiksi. Mielipiteet pitäisi kuulemma perustella faktoilla. Eikö ihmisillä ole oikeutta enää mielipiteisiin ilman lähdeviitteitä? Varsinkaan jos ei itsekään tarjoilla faktoja.

Hullua kyllä, vaikka olenkin persaukinen ja kaukana patriarkaatista, niin minun pitäisi kuulemma olla hiljaa siksi, että olen etuoikeutettu valkoinen heteromies. Missäköhän se minun katumaasturi sitten luuraa? 

Olen toki etuoikeutettu, koska olen syntynyt suhteellisen vauraaseen maahan, enkä kehitysmaahan. Mutta suomalaisittain olen köyhälistöä. Vaikka siis olen kuulemma etuoikeutettu. Jostain kumman syystä minun pitäisi kai vihata itseäni, koska olen etuoikeutettu, vaikka en ole etuoikeutettu. Setämies silti.

Parempi olisi tietenkin näiden nykypäivän hömpötyksien antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.  Satun vain uskomaan ehdottomaan sananvapauteen, enkä pidä, että sitä rajoitetaan jo sukupuoleni tai ihonvärini mukaan. 

Siinä saavat sitten ihan rauhassa nimitellä setämieheksi, populistiksi ja jossain vaiheessa natsiksikin. Nykyisin kun olet natsi, jos et suostu allekirjoittamaan yltiösateenkaariston kaikkia mielipiteitä varauksetta.

Huolestuttava kehityskulku. Ensimmäistä kertaa demokratian historiassa rajoitetaan sananvapautta. Vieläpä ilman mitään pakkoa. 

Sanna Ukkola muuten itse asiassa kirjoitti asiasta minua huomattavasti paremmin. Kannattaa lukea.

Runoja vuoden lyhyimmältä kuukaudelta

Rakastunut amerikkalainen
She send me letters.
Hän kirjoitti minulle kirjeitä.
I love you.
Rakastan sinua.
Hän asui Teksasissa.
Mutta oli pieni.
Koskaan en ole päässyt
Amerikkaan asti.
Hän oli rakastunut amerikkalaiseni.

Hotelli Vantaa
Maailman onnellisin kansa vaikeroi.
Hotelli Vantaan ovet ovat nyt kiinni.
Nyt ei ole aika riettauden.
Nyt on aika koronan.
Nyt ei nussita.
Kotkanpojista toinen tappaa aina toisen.
Kouvolan kauneimman naisen
on aika mennä kotiin.

Korsomafia maassa
Makasin maassa kuin James Dean
ylinäytellyissä elokuvissaan.
Valitin, mutta kamerat eivät minua seuranneet.
Ei kukaan kuullut.
Aseman alikulussa,
jonka betoniseinässä luki Korsomafia.
Oli hiljaista.
Taksitkin olivat menneet.
Ehdin viimeiseen junaan,
johon en edes sammunut.
Olin lähestulkoon saanut naista.
Vaunuissa ei vielä lukenut: ei lipunmyyntiä,
leipäjonojakaan ei ollut,
ja karjut ostivat pornovhskasetteja:
siinä maassa olin superstar.

Kunnes maine tai korona tuhoaa

Viime päivinä, kas kummaa, koronaa taas. Kohta menevät ravintolat taas kiinni ja mitä muuta. Korpivaellus koronan kanssa jatkuu kohta toista vuotta. Aika paljon on vaatinut, kun enimmäkseen siihen menehtyneet ovat olleet monisairaita vanhuksia.

Sitä minä olen ihmetellyt kun muusikot ja esiintyvät taiteilijat valittavat, kun mistään ei ole tule rahaa. Käsittääkseni korona-aikana heillä olisi oikeus työttymyysturvaan ja jopa toimeentulotukeen. 

Eivätkö he osaa hakea vai eikö ylpeys anna periksi? Korona-aikana kun myös yrittäjän statuksella on oikeus toimeentuloturvaan.

Sitä en kyllä ymmärrä, miksi teatterit yms. sellaiset eivät ole saaneet olla auki tai sisään saa ottaa niin vähän ihmisiä, ettei aukiolo ole kannattavaa. He kun ovat noudattaneet lähes orjallisesti ohjeita. Lähipubissa sen sijaan istutaan kylkimyyryssä. 

Ihmettelen myös, eivätkö lapset voi nykyään enää ulkona harrastaa urheilua tai vaikka juosta. Suuri poru siitä, etteivät lapset muka voisi liikkua. Kuka estää? 

------------------------ 

Oletteko muuten huomanneet kuinka muotimoguli Peter Nygårdista ovat ihailevat jutut loppuneet? Joskus 90-luvulla oli hyvin tiedossa miehen harrastama seksuaalinen ahdistelu ja häirintä. Vasta nyt koitti aika, ettei hän voi ostaa ketään hiljaiseksi. Maine meni viimeistään, kun oma poikakin kääntyi isäänsä vastaan.

Luettua: Janne Raninen: Selliläppää vankilasta: Traagisia ja koomisia tarinoita selleistä

Minua ovat aina kiinnostaneet kirjat vankilasta. Varsinkin jos kirjat ovat kirjoittaneet vangit itse. Tähän kategoriaan kuuluu 23 vuotta vankilassa istuneen Janne Ranisen kirjoittama Selliläppää vankilasta. 

Teos on kertomuskokoelma Ranisen kokemasta pitkän vankilauransa aikana. Nyt mies on muuten vapaana koevapaudessa. 

Lyhyet kertomukset kirjassa ovat pääasiassa hauskoja sattumuksia, mutta traagisiakin sävyjä löytyy. Esimerkiksi tapauksessa, jota Raninen todisti. Vankitoveri menehtyi epilepsiakohtaukseen, koska ei saanut ajoiss apua. Eli korjaamiseen varaa löytyy yhä vankilaoloista.

Tuo korjaamisen vara välillä aiheuttaa koomisiakin tilanteita. Sörnäisten vankilassa kun aikanaan ei löytynyt selleistä vessoja, vaan ulostepalju, joka tietenkin tyhjennettiin vain tiettyinä aikoina. Paskanhajuun kyllästyneet vangit viskoivat sitten muovipussissa ulosteensa ikkunasta pihalle.

Tragikoomista sen sijaan on vankien himo päihteisiin. Himo on aiheuttanut mitä uskomattomimpia keinoja piilottaa kamaa, jopa omaan perseeseen. Sillä keinolla usein huumeet vankilaan saapuvatkin. Sellikaverien himoa huumeisiin käytetään myös huumorin lähteenä tehden huumeidenhimoisille källejä.

Vankilaelämään kuuluu tietynlainen keplottelu, sillä vapauksia ei ole tehdä juuri mitään. Ja mitäs muuta vankilassa olisi kuin aikaa miettiä niitä keinoja, joilla elämäänsä saa extraa esimerkiksi pornon muodossa.

Rakkaudella tai ainakin seksillä on keinonsa. Minulle uutta oli myös se, että nais- ja miesvangitkin ovat päässeet puuhailemaan keskenään. Homostelu on taas Suomen vankiloissa kiellettyä toimintaa vankien koodistossa.

Ranisen mukaan vartijat suhtautuivat ennen vanhaan kohtalaisen ymmärtävästi jopa kamanvetoon ja juopotteluun vankilassa, jos ei örveltänyt ja häirinnyt muita. Nythän vankilassa tupakanpolttokin on jo kortilla, kun polttaa saa vain ulkoillessa. 

Kirja sopii ihmisille, joita kiinnostavat vankilat ja vankien elämä. Ranisen tapa kirjoittaa kun eroaa monista muista ex-konnista, jotka rehvastelevat väkivaltaisuudellaan ja menneellä elämäntyylillään. Raninen ikäänkuin katsoo sivusta vankilaa, vaikka itse istuikin vankiloissa. 

Mikään Papillon kirja ei ole, mutta tarjoaa väylän vankilamaailmaan ihannoimatta kuitenkaan jengielämää ja väkivaltaa tai edes huumeita.

Miksi hylkäät lapsesi, Suomi?

Mistäs sitä kirjoittaisi? Kannattaa aina aloittaa siitä, mikä vituttaa eniten. Eniten vituttaa Koskelan-murhakeissi. Tapaus paljastuu hetki hetkeltä julmemmaksi kiusaus- ja nöyryytystarinaksi. Se voisi olla kuin keskitysleirin sadistisen vartijan tekoisia, mutta ei, aivan tavalliset suomalaiset 16-vuotiaat tekijöinä.

Taas vaaditaan lastensuojelulle resursseja, mutta tässä tapauksessa lastensuojelua ei tuntunut vain kiinnostavan. No. Aika näyttää, saavatko he edes sakkoja toimistaan. Pikku-Erika kuoli prinsessakruunu päässään, Koskelan uhri taas tekijöiden kuset päällään. 

Suomessa on aina haluttu kääntää selkä ja ei puuttua mihinkään, kun väkivallasta ja kiusaamisesta on kyse. Varsinkin jos uhrina on mies. Muutos pitäisi lähteä ihmisistä itsestään. Ei vain viranomaisten toimilla. 

Taannoin aamu-tv:ssä haastateltiin miesten kohtaaman väkivallan tutkijoita.Naistoimittaja tuskin malttoi odottaa, että pääsi kääntämään keskustelun naisten kohtaamaan väkivaltaan. Aihe kun on ollut yleisen keskustelun ja median lempilapsi. 

Huvittavimmillaan tämä näkyy siinä, kun elokuvista pitäisi kuulemma poistaa kohtaukset, joissa naisia pahoinpidellään henkisesti ja fyysisesti. Eli tervemenoa sitten Huojuva talo ja monet muut elokuvat.

Totuus kuitenkin on, että miehet päksivät eniten toisiaan ja todennäköisemmin turpaansa saa mies. Koska tahansa, missä tahansa. Muistan itse nuoruudestani, että väkivallan ja nöyryytyksen kulttuuri asuu syvässä Suomessa jatkuvina turpaanvetouhkauksineen ja yleisen väkivallan pelon roikkuessa koko ajan fyysisesti heikompien poikien yllä. 

Ehkä tämän Koskelan tapauksen jälkeen tämäkin homma otettaisiin vakasvasti. En vain usko.

Enkeli, joka antoi kaikkensa (runo)

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Esa Pesonen (@esapesonen) jakama julkaisu

 

Olen enkeli, joka ei tiedä olevansa enkeli.
Autan, kun en muuta osaa.
Olen enkeli, joka ei osaa sanoa ei.
Olen enkeli, jolle kaikki on annettu,
mutta joka ei osaa ottaa vastaan.
Olen enkeli, joka tietää olevansa hyvä enkeli.
Olen enkeli, joka tietää olevansa olemassa.
Olen enkeli, joka antaa kaikkensa.

Äänetön ja epäilevä rakkaus (runo)

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Beautiful Abandoned Places (@itsabandoned) jakama julkaisu

Toivottaman ujo minä lukiossa.
Rakkautta vailla, puhua en uskaltanut.
Kaikkein vähiten tytöille.
Vieläkin odotan, että minut viedään.
Olin rakastunut tyttöön.
Hän tuskin tiesi, kuka olin.
Tai jos tiesi, olin se
huonoihin vaatteisiin pukeutunut
epäsuosittu poika.
Kunnes keksin, että suosio on kiinni siitä,
miltä näytät ja vaikutat.
Rakkauteni kohde ei siitä tiennyt tai välittänyt.
En koskaan puhunut hänelle.
Tyttö elänee nyt keskiluokkaista elämää
keskiluokkaisine huolineen.
Ja minä. Ei sanota mitään.

Alfred elää (runo)

 

Virttynyt mies tallustelee. Vuosisata vaihtuu kohta.
On vuosi 1897.
Alfred, rikkaan perheen epäkelpo poika.
Alfred ei välitä vuosista.
Hän ei välitä ihmisistä.
Ei ole tuntenut heidän rakkauttaan.
Hänelle vuosisata oli yhdentekevä.
Kuten Alfredkin on ollut ihmisille.
Hän elää päivistä.
Hän elää hetkistä.
Hän elää satunnaisesta kolikosta ja saadusta huikasta.

Kuluneissa vaatteissaan
hän mittailee Helsingin katuja.
Alfred tuntee ne ulkoa.
Ei sitä kaupunkia, jonka sinä tunnet.
Alfred ja hänen maailmansa
on jo kuollut köyhäinhautaan.
Alfred elää.

Tänään hänet kuvasi kuvataiteilija.
Sen takia näemme hänet tänään.
Hän ei ole kadonnut.
Hän on jokaisessa rähjäisessä vastaantulijassa.
Siellä Alfred on.

Luettua: Michel Houellebecq: Alistuminen: Onko Eurooppa jo alistunut islamin edessä?

 

Michel Houellebecqin Alistuminen on poikkeuksellinen kirja. Suomessa vastaavaa ei voisi edes kuvitella kenenkään kirjoittavan. Pelko islamin loukkaamisesta on liian suuri, mutta Ranskassa on oltu rohkeampia.

Houllebecqin luulisi olevan hengenvaarassa silti.Tämä islamin noususta valtaan Ranskassa kertova kirja on viisi vuotta vanha, mutta Ranskassa ajankohtainen jatkuvien terrori-iskujen jälkeen. Varsinkin opettajan mestauksen jälkeen. Tämä kirja kun kertoo, kuinka islam ottaa vallan yliopistossa. Tuossa länsimaisen sivistyksen kehdossa. 

Suomeen tämä tilanne ei ole verrannollinen. Suomalainen sivistyneistö kun on jo alistunut islamin edessä ja harvoin uskaltaa kritisoida uskontoa millään tavalla. Kristinuskoa taas kritisoidaan mielinmäärin. Suomessa ääri-islamistit eivät ole vielä yhtä vaikutusvaltaisia kuin Ranskassa. Vielä. 

Teosta on kritisoitu islamofobiasta ja sovinistisuudesta. Ja kyllä varsinkin lievää sovinistisuutta löytyy kirjan päähenkilön, keski-ikäisen yliopisto-opettajan ajatuksista. Päähenkilö kertoo minämuodossa tapahtumien etenemisestä. Kyseessä kuitenkin ehkä enemmän sovinismin sijasta kyynisen ranskalainen maailmankuva Albert Camuksen hengessä. 

Kyyninen päähenkilö onkin valmis vaihtamaan uskontonsa islamiin saadakseen hyötyä ja pitääkseen työpaikkansa kun muslimit puhdistavat yliopistoa. Suurin osa länsimaalaisista kun on menettänyt uskonsa mihinkään ja sulavasti vaihtavat uskonsa siihen, mikä milloinkin on heille eniten hyödyllistä. Useimmiten johonkin ideologiaan ja uskonnotkin ovat ideologioita viime kädessä.

Islam tuleekin nousemaan Euroopassa edelleen. Se tarjoaa tietyn kaavan elää ja ajatella. Kristinuskonsa menettäneet eurooppalaiset taas ovat sekaisin ajatustensa kanssa ja demokratia yskii ja populismi kukkii. Ranskasta näemme kaiken etunenässä.  

Jos uskonnot jätetään sivuun kirja on myös kuvaus pohjattomasta yksinäisyydestä, jossa lohtua ei tuo edes opiskelijatyttöjen kanssa makaaminen.

Katsottua: 90 päivää morsiamena ja Hengenvaarallisesti lihava

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Esa Pesonen (@esapesonen) jakama julkaisu

 

 

Taas on rakastettujen tosi-tv-postausten aika. 

Haukansilmäni ovat tällä kertaa kiinnittyneet kahteen tosi-tv-sarjaan. Kunnian saavat 90 päivää Morsiamena sekä Hengenvaarallisesti lihava. Uusin Temptation Island-kausi kun ei ole vielä alkanut. 

En oikein tiedä, mikä Hengenvaarallisesti lihava -sarjassa koukuttaa. Siinä on tämän päivän ohjelmaksi pitkät jaksot. Ehkä se on se verkkaisuus mikä koukuttaa. Ja onhan sairaalloisen ylipainon takana yleensä kipeä tarina.

Kauhistelua myös, kuinka lihavaksi ihmiset voivat itsensä syödä. Täysin liikuntakyvyttömäksi. Ruokaa myydään addiktoituneelle siinä missä alkoholistille alkoholia. Yleensä lihavia syöttävät vielä heidän omat läheisensä, joita lihavat manipuloivat.

Laihdutuslääkäri Dr. Now ei ole mikään tyhjänjauhaja, vaan jos painoa ei ole pudotettu ohjeiden mukaan, antaa hän palaa palautetta. Jaksoissa jää avoimeksi, miten kävi ja laihdutustulokset ilmenevät eri jaksossa.

90 päivää taas kuuluu sarjaan vaivaannuttavat sarjat. Lihavat naiset hakevat Afrikasta tai Marokosta komenneltavakseen mustan tai arabipojan. Ja sitten ihmetellään kun sulhanen viestittelee muiden naisten kanssa odottaen vain oleskelulupaa Usaan. Omasta maasta nämä ihmiset eivät luonteellaan kyllä löytäisi ikinä.

Tai sitten keski-ikäiset miehet suostuvat filippiinättären puudeliksi. He ovat miltei liikuttavan sinisilmäisiä. Yksin oli lähetellyt Ukrainaan vuositolkulla rahaa edes näkemättä kenelle lähetti rahaa. No. Aina saa olla huijattavana, jos siitä tykkää.

Kovia virolaisia karkkeja (runo)

Silloin ennen Tallinna oli ihmeellistä.
Sieltä tuotiin kovia virolaisia karkkeja.
Niitä piti imeskellä kauan.
Ne eivät maistuneet hyvälle.
Söin ne. Tuliainen oli tuliainen.
Kilisevät tuliaisviinat kiinnostivat enemmän.
Niiden aika tuli vasta myöhemmin.
Ja se loputon kirottu jano.

Luettua: Suomalaiset sotilaat muukalaislegioonassa: Humalaisia merimiehiä ei enää legioonaan kaivata

 

Kari Kallonen on aiemmissa tietokirjoissaan tutkinut ulkomaalaisia vapaaehtoisia talvisodassa sekä Lauri Törnin uskomatonta elämäntarinaa. Tällä kertaa hän on tarttunut suomalaisten historiaan Ranskan legendaarisessa muukalaislegioonassa kirjassaan Suomalaiset sotilaat muukalaislegioonassa. 

Kallosen asenne vieraan valtion joukoissa sotiviin suomalaisiin legioonalaisiin on ymmärtävä. Kirja toimii miltei kelpo oppaana legioonasta haaveileville. Toisin kuin usein nykyään, niin legioonalaisista ei väen väkisin haeta skuuppia eli suomeksi paskaa lehdistöä varten. Joskaan legioonalaisten synkempiäkään sävyjä ei kaunistella kirjassa. 

Muukalaislegioona ennen ja muukalaislegioona nyt on kaksi eri maailmaa. Samoin sinne nyt liittyvät ovat aivan erilaisia kuin legioonaan liittyneet vaikkapa 1930-luvulla. Legioona ei enää tarvitse humalaisia merimiehiä riveihinsä vaan motivoituneita ja hyväkuntoisia täyspäisiä miehiä. 

Legioonasta on kadonnut tietty hohto niinkuin monesta muustakin asiasta, mutta legioona houkuttaa yhä seikkailunhaluisia. Tälläkin hetkellä Ranskan puolesta taistelee 25 suomalaista. Eikä legioonasta enää karkailla. Hetken päähänpistosta sinne ei enää otetakaan vaativien pääsykokeiden jälkeen. Eli ei heitä legioonalaisia niin paljon ole, vaikka jokaisesta kapakasta yksi legioonalainen löytyykin aina.

Kirjan paras anti on ehdottomasti legioonan menneisyyden kuvauksessa. Olivathan vanhan ajan legioonalaiset mielenkiintoisempia kuin nykyiset: seikkailijoita, puolihulluja ja kaikkea siltä väliltä. Kouluttajat olivat ennen väkivaltaisia psykopaatteja ja taistelun berbereiden mailla täyttivät nykyiset sotarikosten tunnusmerkit. 

Mikä sitten ajaa vuosikymmenestä toiseen suomalaisiakin taistelemaan vieraan valtion riveissä? Pelkkä raha ei ole syynä, sillä palkat eivät ole niin hyviä nykyäänkään. Harvempi myös nykyään pakenee velkojaan tai epäonnistunutta rakkaussuhdetta. 

Se on se maine mikä vetää. Viiden vuoden pesti legioonassa on edelleen saavutus, eikä siihen kuka tahansa pysty. Oikeat legioonalaiset eivät tee itsestään numeroa. Osa ei halua esiintyä tässäkään kirjassa oikealla kokonimellään. 

Osa legioonalaisista ei löydä myöskään siviilistä enää yhtä suurta tarkoitusta kuin legioona. Yksi kuvaamimmista kohtaloista on legendaarisella entisellä legioonalaisella Marokon kauhulla eli Aarne Juutilaisella. Hän ei löytänyt elämälleen muuta tarkoitusta kuin sotiminen ja kuoli alkoholisoituneena.

Mielenkiintoista nippelitietokin kirjasta löytyy. Mannerheim oli liittyä muukalaislegioonaan 1920-luvulla, mutta Ranskan valtio torppasi hankkeen.

Annatko armoa?

 

Mitä on armo? 

Luin uutisen Teuvo Hakkaraisen toikkaroinnista humalassa. Niitä on riittänyt vuosien varrella. Ei siitä sen enempää. Mutta mikä uutisessa kiinnitti huomiota oli armo. 

Hakkarainen oli repinyt kollegaansa Päivi Räsästä tukasta pitkin poikin, mutta Räsänen halusi silti auttaa Hakkaraista alkoholismissaan. 

Siinä on kristillistä armeliaisuutta, mitä ei monelta löydy. Eikä voi vaatiakaan löytyvän. Eikä Räsänen edes tehnyt itse numeroa kokemastaan kaltoinkohtelusta. 

Viime vuosina olen huomannut, että armoa on paljon ja vielä enemmän armeliaisuutta. Olen myös huomannut, ettei sitä ole. Toisilla ihmisillä armoa riittää muita kohtaan ja toisilla ei. En itsekään ole ollut aina armelias ja taas olen ollut liian armelias. 

Ihmiset ovat armottomia ja tuomitsevat helposti. Tuomitseminen ja kostonhimo on helpompaa kuin armeliaisuus. Joku tietenkin miettii, täytyykö pahoille ihmisille antaa armoa? Syyllistyn itsekin siihen, ettei pitäisi antaa. Mutta mitä se tekee minusta. jos ei anna armoa? Pahan ihmisen. 

Armosta voi syntyä viattomuutta, minkä on jo kadottanut. Voiko mikään olla sen parempaa. Se on kuin uudelleensyntymä. Päästä eroon vihasta, katkeruudesta ja kaikesta mikä myrkyttää sielua.