Ville Haapasalon, kirjan kirjoittajan Kauko Röyhkän ja valokuvaaja Juha Metson näkemys Ville Haapasalon 90-luvun Venäjän vuosista "Et kuitenkaan usko..." oli viime vuoden yllätysmenestyjiä.
Olin silloin kirjan tiedotustilaisuudessa ja kiinnostusta oli vähintäänkin yhtä paljon kuin Teemu Selänteestä kertovan Teemu-kirjan tiedotustilaisuudessa tänä vuonna. Tuossa Haapasalon kirjan tiedotustilaisuudessa oli Venäjän tv:kin mukana ja Villeltä sai puristettua haastattelun, kun oli riittävän sitkeä sopulilaumassa.
Lue lisää kirjallisuusblogistani.
tiistai 30. syyskuuta 2014
Villen huikeat seikkailut Venäjällä
Elämäntaiteilija Esa Pesosen ajatuksia elämästä, yhteiskunnasta, kirjallisuudesta ja mediasta jo vuodesta 2006.
Jos haluat yhteyden, parhaiten minut tavoittaa sähköpostitse: esa.j.pesonen@gmail.com.
maanantai 29. syyskuuta 2014
Brunssilla Ameriikan vieraan kanssa
Tänään olin brunssilla eräässä tunnetussa helsinkiläisessä hotellissa, vai mikä se hieno sana olikaan pitkitetylle aamupalalla, erään Usassa työskentelevän kollegani kanssa. Olin jonkin verran väsähtänyt pitkäksi vierähtäneen viikonlopun jälkeen, mutta en antanut sen häiritä.
Oli mielenkiintoista kuulla, että miten isossa maailmassa, missä kaikki on isompaa, myös mediakin, miten kaikki toimii. Kivalla tavalla hän laittoi puheessaan väliin englanninkielisiä sanoja. Mutta Los Angelesissa ei puhuta suomea, vaikka sinne on nykyisin tunkua kotimaastamme.
Eräässä vaiheessa tuli puhetta menestymisestä ja epäonnistumista. Usassa pidetään luonnollisena, että yhdestä kerrasta ei ole pakko onnistua. Voi ottaa takapakkia useamminkin kerran, eikä sinua pidetä menetettynä tapauksena.
Usaa, jota pidetään menestymisen kulttuurina jos mitä, voi epäonnistua. Kunhan ei luovuta. Henkilökohtaisen konkurssinkin voi tehdä, eikä tarvitse olla loppuikää velkavankeudessa niin kuin Suomessa, jos bisnekset eivät suju.
Senkin hän kertoi, että Usassa merkitsee paljon se, millä alueella asuu. Suomesta voi lähteä, vaikka lähiöstä juttukeikalle, eikä se kiinnosta ketään, missä asut. Usassa varallisuuserot ovat Suomea suuremmat, että jos mitä paremmalla alueella asut, sitä enemmän vaikutusvaltaa sinulla täytyy olla.
Sellainenkin tieto tuli Ameriikasta, että kun Suomessa uhotaan nyt joka puolella paperilehtien tuhoa, mutta Usassa suunta on kääntynyt toisinpäin. Hehän liikkuvat vuoden pari meitä edellä mediamaailmassa. Uskoisin, että moni lehti siellä on kaatunut, mutta jäljelle jääneet voivat paremmin. Sota ei ole hävitty, vaikka taisteluita olisikin.
Oli mielenkiintoista kuulla, että miten isossa maailmassa, missä kaikki on isompaa, myös mediakin, miten kaikki toimii. Kivalla tavalla hän laittoi puheessaan väliin englanninkielisiä sanoja. Mutta Los Angelesissa ei puhuta suomea, vaikka sinne on nykyisin tunkua kotimaastamme.
Eräässä vaiheessa tuli puhetta menestymisestä ja epäonnistumista. Usassa pidetään luonnollisena, että yhdestä kerrasta ei ole pakko onnistua. Voi ottaa takapakkia useamminkin kerran, eikä sinua pidetä menetettynä tapauksena.
Usaa, jota pidetään menestymisen kulttuurina jos mitä, voi epäonnistua. Kunhan ei luovuta. Henkilökohtaisen konkurssinkin voi tehdä, eikä tarvitse olla loppuikää velkavankeudessa niin kuin Suomessa, jos bisnekset eivät suju.
Senkin hän kertoi, että Usassa merkitsee paljon se, millä alueella asuu. Suomesta voi lähteä, vaikka lähiöstä juttukeikalle, eikä se kiinnosta ketään, missä asut. Usassa varallisuuserot ovat Suomea suuremmat, että jos mitä paremmalla alueella asut, sitä enemmän vaikutusvaltaa sinulla täytyy olla.
Sellainenkin tieto tuli Ameriikasta, että kun Suomessa uhotaan nyt joka puolella paperilehtien tuhoa, mutta Usassa suunta on kääntynyt toisinpäin. Hehän liikkuvat vuoden pari meitä edellä mediamaailmassa. Uskoisin, että moni lehti siellä on kaatunut, mutta jäljelle jääneet voivat paremmin. Sota ei ole hävitty, vaikka taisteluita olisikin.
Elämäntaiteilija Esa Pesosen ajatuksia elämästä, yhteiskunnasta, kirjallisuudesta ja mediasta jo vuodesta 2006.
Jos haluat yhteyden, parhaiten minut tavoittaa sähköpostitse: esa.j.pesonen@gmail.com.
lauantai 27. syyskuuta 2014
Lepää rauhassa Peter von Bagh
Minua ärsyttää yli kaiken, kun nykyään tunnetun ihmisen menehdyttyä käytetään RIP-termiä. Suomen kielessä kun olisi kaunis lepää rauhassa-termikin. Mutta nyt toivotaan lepää rauhassa Peter von Baghille ainakin.
Peter oli viimeisinä vuosina huolissaan elokuvan tulevaisuudesta ja niin olen minäkin. Nykyisin kuvataan vain uudelleen vanhoja elokuvia tai mitään uusia ideoita ei tuoda. Masentavaa. Lahjakkaita tekijöitä täytyy olla, mutta heille ei anneta mahdollisuuksia. Masentavaa.
Peter von Bagh oli elokuvamaailman kriitikko, joka pohjasi arvionsa aivan valtavaan tietomäärään elokuvista. Hänen kaltaisensa ihmiset ovat vähissä. Ja jos heitä on, he eivät pääse ammattitaidollaan kertomaan elokuvista, myös niistä klassikoista, joita ilman emme voisi elää.
Tai joita ilman ilmeisesti rahvas voisi elää, mutta kukaan ei enää paremmasta kerro.
Elokuvatyönsä lisäksi von Bagh teki jättityön tallentamalla suomalaisen iskelmän historiaa. Aikana jolloin sille ei annettu arvoa. Kiitos Peter.
Peter oli viimeisinä vuosina huolissaan elokuvan tulevaisuudesta ja niin olen minäkin. Nykyisin kuvataan vain uudelleen vanhoja elokuvia tai mitään uusia ideoita ei tuoda. Masentavaa. Lahjakkaita tekijöitä täytyy olla, mutta heille ei anneta mahdollisuuksia. Masentavaa.
Peter von Bagh oli elokuvamaailman kriitikko, joka pohjasi arvionsa aivan valtavaan tietomäärään elokuvista. Hänen kaltaisensa ihmiset ovat vähissä. Ja jos heitä on, he eivät pääse ammattitaidollaan kertomaan elokuvista, myös niistä klassikoista, joita ilman emme voisi elää.
Tai joita ilman ilmeisesti rahvas voisi elää, mutta kukaan ei enää paremmasta kerro.
Elokuvatyönsä lisäksi von Bagh teki jättityön tallentamalla suomalaisen iskelmän historiaa. Aikana jolloin sille ei annettu arvoa. Kiitos Peter.
Elämäntaiteilija Esa Pesosen ajatuksia elämästä, yhteiskunnasta, kirjallisuudesta ja mediasta jo vuodesta 2006.
Jos haluat yhteyden, parhaiten minut tavoittaa sähköpostitse: esa.j.pesonen@gmail.com.
torstai 25. syyskuuta 2014
Hän halusi pelastaa kansan synnistä
 |
| Kuva:Wikipedia |
Mies sai kansansuosiota, eikä häntä edes tapettu heti. Hetkeksi hän loi Firenzeen uskonnollisen diktatuurin, jossa irstailusta ja paheellisuudesta rangaistiin kuolemalla ja muilla julmilla rangaistuksilla. Kaupunkilaiset keräsivät tavaroitaan sananmukaisesti turhuuksien roviolle, sillä oikean moraalin valtaamassa maailmassa ei tarvittaisi mitään turhaa tavaraa.
Lopulta kansa kyllästyi haluamaansa tai pelkäämäänsä uuteen ilottomaan ja synnittömään elämäänsä. Savonarola päätti päivänsä roviolla, nyt vääräuskoisena. Oikeauskoisuus muuttuu tarvittaessa vääräuskoisuudeksi. Kenellä ikinä on viimeinen sana.
Meidänkin aikaamme syytetään rahan ja rikkauden palvomisen ajaksi, eittämättä myös synnin täyttämäksi turhuuksien ajaksi. Kaikkea turhaa tavaraa luodaan jatkuvasti, kiihtyvään tahtiin. Näin uskoisin kaikkien aikojen olevan aikalaistensa mielestä.
Savonarolan kaltaisia hahmoja on noussut uskonnoissa myöhemminkin. Samanlaista synnin puhdistusta ISIS-järjestökin kai suorittaa omasta mielestään Syyriassa ja Irakissa.
Lähes kaikki kansansuosioon nojaavat poliitikot myös lupaavat kitkeä korruption ja pelastaa kansan, kunnes valtaa saatuaan muuttuvat edellisen vallan kaltaiseksi. Eliitti syntyy kaikkiin valtatyhjiöihin.
Kansan halu parannukseen on lyhytaikainen. Se mikä vaikuttaa likaisen synnin ja rahanvallan kitkemiseltä elämästä, tuntuu pian kansasta ahdistukselta. Ei kukaan halua elämää ilman mitään turhuuksia, elämää, jossa olisi vain velvollisuuksia. Ei ihmiset jaksa odottaa autuutta kuoleman jälkeen, mutta yllättävän moni kyllä odottaa autuuden alkavan eläkkeellä.
Edes pakko ei riitä loputtomiin ohjaamaan ihmistä parannukseen, jota hän ei ole halunnut kuin siinä idealistisessa halussaan olla parempi ihminen ilman himoa ja rikkauksia. Lähes kaikki, ellei kaikki pakottamiseen ja alistamiseen nojaavat yhteiskuntajärjestelmät ovat kaatuneet nopeasti tai hitaasti.
Kaatuneet kumminkin.
Elämäntaiteilija Esa Pesosen ajatuksia elämästä, yhteiskunnasta, kirjallisuudesta ja mediasta jo vuodesta 2006.
Jos haluat yhteyden, parhaiten minut tavoittaa sähköpostitse: esa.j.pesonen@gmail.com.
tiistai 23. syyskuuta 2014
Papit ja perkeleet sodassa
Hartaustilaisuudet olivat armeijassa pakkopullaa, johon kirkonjäsenet armotta pakotettiin. Sotilaspastoreilla ei ollut oikeastaan minkäänlaista otetta tai edes halua saada yhteyttä varusmiehiin. Ennen oli toisin tämäkin asia.
Lue lisää kirjallisuusblogistani.
Elämäntaiteilija Esa Pesosen ajatuksia elämästä, yhteiskunnasta, kirjallisuudesta ja mediasta jo vuodesta 2006.
Jos haluat yhteyden, parhaiten minut tavoittaa sähköpostitse: esa.j.pesonen@gmail.com.
maanantai 22. syyskuuta 2014
Kultapoika-Teemu
Suosiossa Teemulle vetää vertoja tällä hetkellä ehkä vain Vesa-Matti Loiri. He ovat ne kaksi, joita voi kutsua pelkillä etunimillä ja jokainen tietää ketä tarkoitetaan. Heistä negatiivisen artikkelin kirjoittaminen aiheuttaisi enemmän haittaa kuin hyötyä. Siksi sellaista ei kukaan tee, jo onko sitä väkisin tietenkään edes pakkokaan. Teemun suosion niittasi taivaisiin Sotsin olympialaiset. Se oli hänelle eräänlainen viimeinen kruunu.
Mikä on sitten tehnyt Teemusta niin tavattoman suositun. Kukaan ei voi kiistää, etteikö hän olisi saavutuksiltaan paras suomalainen kiekkoilija kautta aikojen, vaikka se kultamitali jäi arvokisoista saamatta. Ja kun Teemun näin livenä nyt, niin kyllä hänessä karismaa on, sitä jotain kuten sanotaan. Jotain sellaista poikamaista hän on säilyttänyt, vaikka on jo yli 40 vuotta.
Pikaluin ennen tiedotustilaisuutta Teemu-kirjan ja ei se todellakaan huono ollut, vaikka en urheilumiehiä varsinaisesti olekaan. Teemu puhui kirjassa aika avoimesti lähes kaikista asioistaan. Teemuhan ei koskaan ole ollut hölösuu, joka kertoisi kaikki asiansa julkisuudelle. Hänellä ei ole siihen tarvettakaan. Siksipä mies ei ole sosiaalisessa mediassakaan. Homma taitaa mennä niin, että Teemua tavoitellaan, eikä Teemu tavoittele muita.
En ole koskaan ihaillut poikamaisesti ihmisiä, vielä vähemmän urheilijoita. Arvostan kyllä Teemun saavutuksia. Hänen esimerkillään Suomelle riittää menestystä jääkiekossa, sillä innoittajia tarvitaan urheilussa enemmän kuin vaikka kirjallisuudessa, joka on yksinäistä ja useimmiten epäkiitollistakin puurtamista verrattuna urheiluun. Urheilijana kansansuosiokin on taatumpi.
Elämäntaiteilija Esa Pesosen ajatuksia elämästä, yhteiskunnasta, kirjallisuudesta ja mediasta jo vuodesta 2006.
Jos haluat yhteyden, parhaiten minut tavoittaa sähköpostitse: esa.j.pesonen@gmail.com.
torstai 18. syyskuuta 2014
Alastomat naiset naisten vapauttajina
 |
| Kuva: Lady Gagan Facebook-sivut |
Joku saattaa jopa filmata miesystävänsä kanssa kotiseksivideota, josta sitten myöhemmin eron jälkeen syntyy ongelma, kun katkera ex-rakas lataa videon nettiin. Itse en moiseen kostopuuhaan ryhtyisi, en pidä itseäni niin atleettirakastajana, että työn jälkeä ilkeäisi julkisesti muille esitellä.
Mutta tämän johdannon pointti oli, että ihmiset paheksuvat alastomuutta, mutta kotonaan puuhailevat hyvinkin riettaita juttuja. Kaksinaismoralismi on ikuinen ystävämme.
Sellainen muutos media-alastomuuteen on tullut, että nuoret naistähtöset eivät arastele esitellä kroppaansa. 1970-luvun hyvinkin rohkeasta alastomuudesta mediassa on siirrytty konservatiiviseen aikakauteen, joka ei täysin ole vieläkään loppu, vaikka seksistä toki kirjoitetaan tolkuttomasti. Mutta lähes kaikki rohkeat kuvat mediassa ovat sosiaalisesta mediasta tähtösten omilta sivuilta napattua teemalla Nyt vilahti tai Paljastuuko jo liikaa.
Esimerkkinä tähtösistä ovat Lady Gaga ja Miley Curys. Monia muitakin on, kotimaisiakin, hyvinkin siveitä tyttöjä muuten, mutta sosiaalisessa mediassa kamera näpsyy eri tavalla. Ja mitä sitä välttämättä piilottelemaankaan, jos on mitä näyttää. Naisen vartalo on luojan kaunein luomus eri muodoissaan.
Yleensä vartaloaan paljastelevia naisia syytetään tyttörukiksi, jotka ovat jääneet ilman vaille huomiota ja rakkautta, ja siksi esittelevät itseään. En oikein usko, että Lady Gagan kaltainen ilmiö olisi täysin muiden johdateltavissa tai kaipaisi tuntemattoman hottis-kommentteja tunteakseen itsensä tärkeäksi.
Mitä rohkeita kuvia itsestään nettiin latailevat julkkisnaiset hakevat? Huomiota tietenkin, kyllä. Jos 100 000 ihmistä tykkää rohkeasta kuvastasi, niin täytyyhän sen hivellä itsetuntoa. En usko, että se on kuitenkaan ainoa syy. Saavathan nämä naiset imartelua osakseen päivässä enemmän muutenkin kuin keskivertonainen koko elämänään.
Uskoisin, että nyt kaikkien näiden vuosituhansien jälkeen sosiaalisen median kautta naiset saavat oma-aloitteisesti ja omasta tahdostaan esitellä itseään rohkeissa kuvissa. Aiemmin kuvat kuvattiin miehille ja miesten toimesta. Pääsääntöisesti nyt ainakin. Jonkinlaista feminismiä on tämä mielestäni tämä nykyinen meno.
Onhan se jokin feministiryhmäkin, joka iskee rinnat paljaana eri puolilla maailmaa niin paavin kuin muiden patriarkkojen kimppuun. Ja huomio taattu, sillä alaston nainen noteerataan mediassa aina.
Itse itseään kuvaavaa naista ei voi oikein väittää pelkäksi esineeksi miesten himokkaiden halujen ja varsinkin katseiden tyydyttäjäksi. Hänellähän on kaikki avaimet käsissään, ellei hän lisää kuvia pelkästään muiden miellyttämiseksi. Huomion haku on mielestäni asia erikseen.
En kuitenkaan välttämättä tavallisena tyttönä lisäilisi itsestäni rohkeita kuvia huolettomasti nettiin. Vanhat normit ja moraalisäännöt koskevat tavallisia tyttöjä edelleen, jos ei enää julkkisnaisia. Tavallinen vähäpukeinen nainen nettikuvissa on nopeasti leimattu huoraksi ja kaikeksi muuksi mahdolliseksi. Eli ei se maailma täysin ole muuttunut, ehkä siksi lehdissä olevia vähäpukeisten naistenkin kuvia yhä paheksutaan.
Ai niin, tässä muuten runoni Lady Gagasta.
Elämäntaiteilija Esa Pesosen ajatuksia elämästä, yhteiskunnasta, kirjallisuudesta ja mediasta jo vuodesta 2006.
Jos haluat yhteyden, parhaiten minut tavoittaa sähköpostitse: esa.j.pesonen@gmail.com.
tiistai 16. syyskuuta 2014
Kirje maajussittarelle
 |
| Kuva: Suomen elokuva-arkisto |
Hyvä maajussitar,
Haaveenani on ollut aina tepastella maatilalla isännän elkein. Mitä enemmän sinulla on maata, sitä parempi. Sukuni on pienviljelijätaustaista Savon kivisiltä pelloilta, joten hedelmällisellä ja isolla tilalla on minulle merkitystä.
Maa on se mikä pysyy, kuten Niskavuoressa opastetaan. Se on minulle tärkeää, maa riittää, vaikka sitten kotivävynä.
Sinäkin voit olla hedelmällinen, mutta se ei ole pääasia. Perillinen tulee, jos on tullakseen. Aina sitä on uusi isäntä tilalle löytynyt. Jos muistutat Hilja maitotyttöä, en pistä pahakseni, mutta se ei ole vaatimus. Maalaisromantiikasta pidän, jos romantiikka muistuttaa vain romantiikkaa vanhoissa suomalaisissa elokuvissa. Onhan heinälatoja vielä?
Valitettavasti kädentaitoni ovat rajatut. Taidan vain rajallisen määrän käytännön asioita. Tiukassa opastuksessasi minusta voi silti olla hyötyä maatalon töissä. Hikeä ja töitä en pelkää, laiska en ole, mutta jos et katso perääni, voit tavata minut liian usein tuvassa istuskelemassa.
Niittää muuten osaan, enemmän raivolla kuin tekniikalla.
Luonteeltani olen säyseähkö, saatan räyhähtää, mutta se on sitten siinä. Sitä en tiedä, nouseeko isännyys minulle päähän. Lupaan kuitenkin olla hankkimatta pussihousuja ja olla vehtaamatta piikojen kanssa, jos kohtelet minua vain inhimillisesti.
Jos sinulla ei ole minulle käyttöä maatilan töissä, voit saada myös minusta nöyrän elätin tahtoessasi. Ajattelutyö riittää siinä tapauksessa minulle.
Elämäntavoissani olisi korjaamista, mutta minulle on kerrottu, että maatilan raskas työ kyllä hioo turhat ajatelmat itsestään, eikä itseäkään ehdi turmella, jos kädet ovat täynnä töitä. Tämä kuulemma tehoaa kaltaisiini maailmantuskaisiin kaupunkilaispoikiin. Näin kertoi minulle maajussitar Pohjanmaalta.
Kirjeeni on lyhyehkö. Koska kirjoitan paljon, en jaksa kirjoittaa henkilökohtaisuuksia, tämähän on anonyymille maajussittarelle tarkoitettu. Ja pidän teistä maajussittaret. Teissä on reippautta ja aitoutta, jota kaupungeista saa etsiä. Kehua aina pitää.
Todettakoon vielä, että en ole enää nuori, korskea orhi, mutta en vielä väsynyt ruunakaan. Olen kuin suomenhevonen, joka vaeltaa kotiin tukkimetsästä käskemättäkin.
Elämäntaiteilija Esa Pesosen ajatuksia elämästä, yhteiskunnasta, kirjallisuudesta ja mediasta jo vuodesta 2006.
Jos haluat yhteyden, parhaiten minut tavoittaa sähköpostitse: esa.j.pesonen@gmail.com.
sunnuntai 14. syyskuuta 2014
Tähdetön Suomi kaipaa ripauksen Hollywoodia
Tasaisin väliajoin joku suomalainen tähti tai sellaiseksi haluava ilmoittaa lähtevänsä Los Angelesiin tutkailemaan työmahdollisuuksia. Hollywoodin kultamaalla kun on imua Suomessakin.
Useimmiten he ovat jonkin tason tosi-tv-tähtiä, joille jo tarjoilijan hommakin voisi olla haastava saavutettava. Todellisuudessa tietenkin Los Angelesin kaltaisista kaupungeista on mahdotonta saada töitä ilman satumaista tuuria, jos haaveilun kohteena on viihdeteollisuus. Monesti näiltä Suomesta lähtijöillä on kotimaassakin varat ulosotossa, joten pärjääminen monin kerroin armottomammassa Los Angelesissa puhumattakaan Hollywoodista ovat olemattomat.
Hollywoodissa ei ole kukaan muu suomalainen lyönyt läpi kuin Renny Harlin ja hänenkin uransa on ollut viime vuosikymmenenä hiipumaan päin. Suomalaisnäyttelijät ovat parhaimmassa tapauksessa saaneet tyytyä alle minuutin sivurooliin elokuvassa.
Meiltä suomalaisilta puuttuu muutenkin tähtiaines. Oikeita elokuvatähtiä ei ole ollut suomalaisen elokuvastudiojärjestelmän romahdettua 1960-luvun alussa. Kun ei ole studion massiivista markkinointikoneistoa eikä glamouriakaan näyttelijöistä tulee väkisinkin arkisia, eivätkä he sävähdytä samalla tavalla kuin Regina Linnanheimo tai Tauno Palo.
Vai olisivatko kohtalokkaat näyttelijättäret ennen vanhaan kertoneen Menaisille naiseutensa löytämisestä. Tuskin.
Ruotsissa läpimurrot Hollywoodissa eivät ole tavattomia, vaikka viimeisestä uudesta ruotsalaistähdestä Hollywoodissa on jo aikaa. Mutta heillähän on kuningasperhe ja Abba. Meillä ei ole mitään glamouria tässä kovassa ja pian jälleen taas köyhässä maassamme. Jäykähkö presidentti ei riitä.
Enkä edes tiedä sopiiko glamour Suomeen, meillä ei oikein ole sellaiselle tilaa. Ennemmin tai myöhemmin omaa glamouria korostava joutuu naurunalaiseksi. Rennyhän yritti Hollywood-glamourilla ja tähtikavereidensa avustuksella luoda Hollywood-yökerhon. Huonosti kävi.
Mutta ripaus Hollywoodia sentään. Siksipä meillä ovat olleet suosittuja missit, jotka ovat kotikutoinen unelma tähteydestä. Tosin missienkin arvostus on lähtenyt jyrkkään laskuun.
Useimmiten he ovat jonkin tason tosi-tv-tähtiä, joille jo tarjoilijan hommakin voisi olla haastava saavutettava. Todellisuudessa tietenkin Los Angelesin kaltaisista kaupungeista on mahdotonta saada töitä ilman satumaista tuuria, jos haaveilun kohteena on viihdeteollisuus. Monesti näiltä Suomesta lähtijöillä on kotimaassakin varat ulosotossa, joten pärjääminen monin kerroin armottomammassa Los Angelesissa puhumattakaan Hollywoodista ovat olemattomat.
Hollywoodissa ei ole kukaan muu suomalainen lyönyt läpi kuin Renny Harlin ja hänenkin uransa on ollut viime vuosikymmenenä hiipumaan päin. Suomalaisnäyttelijät ovat parhaimmassa tapauksessa saaneet tyytyä alle minuutin sivurooliin elokuvassa.
Meiltä suomalaisilta puuttuu muutenkin tähtiaines. Oikeita elokuvatähtiä ei ole ollut suomalaisen elokuvastudiojärjestelmän romahdettua 1960-luvun alussa. Kun ei ole studion massiivista markkinointikoneistoa eikä glamouriakaan näyttelijöistä tulee väkisinkin arkisia, eivätkä he sävähdytä samalla tavalla kuin Regina Linnanheimo tai Tauno Palo.
Vai olisivatko kohtalokkaat näyttelijättäret ennen vanhaan kertoneen Menaisille naiseutensa löytämisestä. Tuskin.
Ruotsissa läpimurrot Hollywoodissa eivät ole tavattomia, vaikka viimeisestä uudesta ruotsalaistähdestä Hollywoodissa on jo aikaa. Mutta heillähän on kuningasperhe ja Abba. Meillä ei ole mitään glamouria tässä kovassa ja pian jälleen taas köyhässä maassamme. Jäykähkö presidentti ei riitä.
Enkä edes tiedä sopiiko glamour Suomeen, meillä ei oikein ole sellaiselle tilaa. Ennemmin tai myöhemmin omaa glamouria korostava joutuu naurunalaiseksi. Rennyhän yritti Hollywood-glamourilla ja tähtikavereidensa avustuksella luoda Hollywood-yökerhon. Huonosti kävi.
Mutta ripaus Hollywoodia sentään. Siksipä meillä ovat olleet suosittuja missit, jotka ovat kotikutoinen unelma tähteydestä. Tosin missienkin arvostus on lähtenyt jyrkkään laskuun.
Elämäntaiteilija Esa Pesosen ajatuksia elämästä, yhteiskunnasta, kirjallisuudesta ja mediasta jo vuodesta 2006.
Jos haluat yhteyden, parhaiten minut tavoittaa sähköpostitse: esa.j.pesonen@gmail.com.
keskiviikko 10. syyskuuta 2014
Hymyilkää, saatana!
Pultsari istahti viereeni ratikassa. En säikkynyt kuten useimmat, enkä yrittänyt kääntää päätäni pois. Se olisi ollut turhaakin, sillä pultsari puhui minulle jo istahtaessaan.
Hän kyseli huolestuneena tai kiinnostuneena ongelmasta, että voiko sama ihminen olla olemassa useammassa elämässä. Kysymys oli kiehtova, enkä osannut antaa tyhjentävää vastausta miehelle. Taisin sanoa jotain, että yhdessä elämässäkin on riittämiin. Jos eläisi useammassa elämässä, tulisiko siinä kiirekin. Kaksoiselämän viettäjiä löytyy, taisin sentää rohkaista miestä.
Keskustelu tyrehtyi, sillä minun oli jäätävä pois melkein seuraavalla pysäkillä. Tapahtunut ei ole kirjoituksenaiheena tämän enempää.
Seuraan nimittäin Kari Peitsamon tviittejä. Hänellä ne ovat värikkäitä, eivätkä kerro vain itsestään kuten monella muulla tviittaajalla. Yhdessä vaiheessa Peitsamo kuittasi tviittinsä loppumaan Hymyilkää, saatana! käsitellessään yhteiskunnamme kaksinaismoralistista vaatimusta tapahtumien ikeessä vain hymyillä, kun saa kenkää, kun on köyhä.
Aina pitäisi irvistellä Jokerin hymyä menemään, koska vaadimme positiivista asennetta. Positiivinen asenne ratkaisee! Yms. yms. Ennemminkin se ratkaisee, että miellytät oikeita ihmisiä. Muille ihmisille ei sitten täydy esittää positiivisuuden häivääkään.
En ymmärrä, miksi suomalaisia väitetään tympeäksi kansaksi, kun täällä, jos missä täytyisi nykyisin olla positiivinen pistettiin nekkua vasten mitä tahansa. Aina kehutaan, kuinka jollakin on positiivinen asenne. Jopa vanhusten pitäisi hyppiä vanhainkodissa hymyillen, kun heitä leikitetään pallolla. Vanha ja sairas ei saa olla.
Mikään murheessa soutaminen ei ole ideaali tapaa elää, mutta mikään ei ärsytä enemmän kuin tekopositiivisuuden jatkuva vaatimus. Jotkut ihmiset elävät mielummin koko elämänsä positiivisuuden vaatimuksissa, ennen kuin suostuvat näkemään ongelmia ympärillään tai kieltävät ne, koska täytyy hymyillä, muuten ei ole tekopositiivisuuden hengessä menestyjä.
Hän kyseli huolestuneena tai kiinnostuneena ongelmasta, että voiko sama ihminen olla olemassa useammassa elämässä. Kysymys oli kiehtova, enkä osannut antaa tyhjentävää vastausta miehelle. Taisin sanoa jotain, että yhdessä elämässäkin on riittämiin. Jos eläisi useammassa elämässä, tulisiko siinä kiirekin. Kaksoiselämän viettäjiä löytyy, taisin sentää rohkaista miestä.
Keskustelu tyrehtyi, sillä minun oli jäätävä pois melkein seuraavalla pysäkillä. Tapahtunut ei ole kirjoituksenaiheena tämän enempää.
Seuraan nimittäin Kari Peitsamon tviittejä. Hänellä ne ovat värikkäitä, eivätkä kerro vain itsestään kuten monella muulla tviittaajalla. Yhdessä vaiheessa Peitsamo kuittasi tviittinsä loppumaan Hymyilkää, saatana! käsitellessään yhteiskunnamme kaksinaismoralistista vaatimusta tapahtumien ikeessä vain hymyillä, kun saa kenkää, kun on köyhä.
Aina pitäisi irvistellä Jokerin hymyä menemään, koska vaadimme positiivista asennetta. Positiivinen asenne ratkaisee! Yms. yms. Ennemminkin se ratkaisee, että miellytät oikeita ihmisiä. Muille ihmisille ei sitten täydy esittää positiivisuuden häivääkään.
En ymmärrä, miksi suomalaisia väitetään tympeäksi kansaksi, kun täällä, jos missä täytyisi nykyisin olla positiivinen pistettiin nekkua vasten mitä tahansa. Aina kehutaan, kuinka jollakin on positiivinen asenne. Jopa vanhusten pitäisi hyppiä vanhainkodissa hymyillen, kun heitä leikitetään pallolla. Vanha ja sairas ei saa olla.
Mikään murheessa soutaminen ei ole ideaali tapaa elää, mutta mikään ei ärsytä enemmän kuin tekopositiivisuuden jatkuva vaatimus. Jotkut ihmiset elävät mielummin koko elämänsä positiivisuuden vaatimuksissa, ennen kuin suostuvat näkemään ongelmia ympärillään tai kieltävät ne, koska täytyy hymyillä, muuten ei ole tekopositiivisuuden hengessä menestyjä.
Elämäntaiteilija Esa Pesosen ajatuksia elämästä, yhteiskunnasta, kirjallisuudesta ja mediasta jo vuodesta 2006.
Jos haluat yhteyden, parhaiten minut tavoittaa sähköpostitse: esa.j.pesonen@gmail.com.
maanantai 8. syyskuuta 2014
Entä jos olisit aikuinen vauva
 |
| kuva:telsu.fi |
Viimeksi katsoin dokumentin aikuisista vauvoista eli aikuisista, jotka haluavat pukeutua erityisesti vaippaan ja että heitä hoivaillaan äidin toimesta kuin lapsena. Brittiläinen pariskunta oli perustanut päiväkodin näille aikuisille vauvoille.
Aikuiset vauvat olisi helppo tuomita heti seonneiksi, mutta nämä vauvat elivät normaalia elämää muuten. Osa saattoi olla jopa johtavassa elämässä arkielämässä, eivätkä loputkaan täysiä reppanoita olleet. Yksi asia useimpia yhdisti. He olivat hoivaa ja varsinkin lämpöä vaille jääneet lapsena.
Useimmat heistä olivat miehiä ja päiväkotipariskunnan vaimo toimi heidän äitinään. Osa ei kokenut mitään seksuaalista tyydytystä tästä hoivaamisesta, vaan he yksinkertaisesti kaipasivat hoivaa niin paljon. Hyvä näin, sillä jos jotain seksuaalista tuohon olisi liittynyt, olisi tuntunut turhan kiusalliselta katsoa.
Yksi dokumentin vauvoista oli sentään nainen. Hän halusi pukeutua pikkutytöksi. Hänen isukkinaan toimi hänen kymmenen vuotta vanhempi miehensä, joka passasi naista kuin isukki pikku prinsessaansa konsanaan.
Nainen ei halunnut kasvaa aikuiseksi, vaan tunsi olonsa onnelliseksi noin kuusivuotiaan olotilassa. Hän oli jopa sisustanut yhden huoneensa jättiläismäisillä huonekaluilla, jotta hän saisi kuvitelman itsestään kuusivuotiaana suuressa maailmassa. Tämän roolileikin ohella pariskunta väitti elävänsä aivan normaalia elämää.
Sen tämä dokumentti todisti, että ihmisten hoivan- ja turvallisuudenkaipuu on mittaamaton, jos on jäänyt näitä asioita ilman lapsuudessa. Surullinen olo dokumentista jäi, että joidenkin aikuisten ihmisten on pakko hakea turvallisuutta ja hoivaa pukeutumalla vaippoihin ja ahtautumalla pinnasänkyyn, vaikka en ketään tai hänen taipumuksiaan halua tuomita.
Dokumentissa esiintyneet henkilöt myös korostivat, että he vain haluavat olla lapsia ja etteivät ole pedofiilejä, millaiseksi monet heidät olivat tuominneet. Vaikka aikuiset vauvat väittivät olevansa onnellisia olleessaan lapsia, jokin muu heistä välittyi. Suuri emotionaalinen tyhjyys ja rakkaudenkaipuu sanoisin.
Elämäntaiteilija Esa Pesosen ajatuksia elämästä, yhteiskunnasta, kirjallisuudesta ja mediasta jo vuodesta 2006.
Jos haluat yhteyden, parhaiten minut tavoittaa sähköpostitse: esa.j.pesonen@gmail.com.
lauantai 6. syyskuuta 2014
Last moments in L.A.
Löysin arkistoistani diskettejä. Ainoastaan yhden tekstin onnistuin palauttamaan. Olen unohtanut kokonaan tämän minuuttinäytelmäni Jim Morrisonista, joka on juuri muuttamassa Pariisiin. Tämän kirjoitin 20-vuotiaana.
LAST MOMENTS IN L.A.
Jim Morrison makaa sängyssään, jonka
vieressä palaa melkein loppuun palaneet kynttilät. Taustalla alkaa
soimaan Riders on the Storm. Herää, tunnustelee, onko hänen
vieressään ketään. Huokaisee, siirtyy läheisen pöydän luokse,
joka on täynnä viskipulloja, sekä pöydällä lojuvia pieniä
runolappusia. Morrison tyhjentää viskipullon loput pullosta ja
ottaa runolappusen pöydältä ja lausuu itsekseen.
MORRISON
Mistä
olet oppinut saatanasta? Synnin kirjastako? Synnin yön laatikostako?
Syntiin lankeamuksestako…
Morrison rypistää paperin käsissään,
viskaa sen menemään. Ottaa jälleen huikat pullostaan.
MORRISON
Pam,
missä sinä olet? Minä tarvitsen sinua nyt… Minä tarvitsen
kylvyn… Pam… Enkeli… Missä sinä olet? Etkö kuule, hän on
mennyt. Oma vikani. Mitä väliä… Sireenit… Minä kuulen
sireenit… Vesi, vesi auttaa. Ei ole enää janoa. Ja vielä, sade,
myrsky… pommittaja tukikohdastaan… Se polttaa… napalmi,
polttaa, tuhoaa, pojat happotukikohdassaan. Kuuma, hikinen hyönteinen
itkee… Ovet avautuvat, sulkeutuvat… Lasi rikkoutuu… Paraati
tulee, onnettomuus, Kenraali on kuollut, minun isäni on kuollut.
Kelloja… Hautajaiset… Kuolemani… Kalkkarokäärme pistää…Minä
kuolen… Pian… Rakkauden hullu kesä… Se on ohitse, joudun
maksamaan takaisin, Kaiken.
Morrison nousee pöydän luota, heittää
kaikki lappuset ja pullot pöydältä pois. Huutaa jollekin, jota ei
näe.
MORRISON
Minä
olen Jumala, minä olen kuningas… Liskokuningas vailla suomuja…
Minä voin asettua aikaan ja tilaan. Minä voin vastustaa kuolemaa…
ja minä vastaan kuolemalle. Minä havaitsen tapahtumat, toisen
maailman, syvällä mielessäni…sekä toisten… Minä teen… Minä
olen… Tai sitten… Minä voin olla näkymätön, pieni…
Jättiläinen… Yletän kaikkialle… Minä saan maailman
pysähtymään… Minussa asuu toinen maailma.
Morrison istuu lattialle. Ottaa
vieressään lojuvan pullon ja ottaa huikat pullostaan. Puhuu
rauhallisella, melkein hiljaisella äänellä. Ei laske pulloa maahan
vaan puhuu sille.
MORRISON
Ihmiset
tarvitsevat yhdistäjiä. Kirjailijoita, tähtiä, runoilijoita,
johtajia… antamaan elämälle muodon… Niin kuin lapsi kohtaisi
maan auringon tai muoviset sotilaat kohtaisivat tinasotilaan…
Viidakossa… Pirun keltaisen loisteen alla…Se yhdistää eniten:
Kuuluminen perheeseen ja lapsuuden kultainen taika. Minä kaipaan
seremonioita… Tyydyttämättömän heimon tarpeita ja vaistoja.
Merkitsen käytävän uusille tasoille, tunnen manauksen
reunan…Odotan, etsin miehuutta aseen sivistyksestä… Tapan
lapsuuden ja viattomuuden hetkessä. Pois, jonnekin, Pariisiin…
Morrison nousee ylös, asettuu jälleen
istumaan pöydän ääreen.
MORRISON
Haluaisin
vielä kerran… omistaa teidät heimoni. Amerikkalaiset, maailman
suurin heimo. Verenhimoinen, hapon täyttämä. Tietoisuuteni…
Kaupunki jylisee, verta on kaduilla. Hidas hirviö lihoo ja kuolee.
Suunnaton, pahantuulinen… Hulluutta neonrätinän kuiskauksessa.
Valtateiden suonet vievät helvettiin… Ne hakevat meidät jonnekin,
jonnekin, mitä emme tiedä…
Morrison sammuu. Ei huomaa kun Pam
tulee sisään. Pam istuu Jimin viereen ja silittää tämän
hiuksia. Morrison herää, katsoo Pamia.
MORRISON
Sinä tulit…
PAM
Sinä sammuit. Minä kävin ulkona.
Morrison nykäisee Pamin syliinsä.
Vetää tämän kasvot vasten omiaan.
MORRISON
Rakkaus. Olenko kertonut siitä?
Olenko kirjoittanut siitä?
PAM
En minä tiedä.
Morrison päästää Pamin irti. Pam
kietoo kätensä Jimin ympärille ja suutelee Jimiä otsalle.
MORRISON
Kerron sinulle
nyt… Rakkaudesta. Kirjoitin sen sinulle…tässä se on:
”Odotan kuolemaa.
Anna minulle kauneutesi ja minä tuhoan sen. Olit hyvin kaunis, minä
vain kauniimpi.” Piditkö siitä?
PAM
Pidin.
MORRISON
Pam.
PAM
Niin.
MORRISON
Minne minä menen?
PAM
En tiedä.
MORRISON
Tuletko mukaani?
PAM
Tulen.
Elämäntaiteilija Esa Pesosen ajatuksia elämästä, yhteiskunnasta, kirjallisuudesta ja mediasta jo vuodesta 2006.
Jos haluat yhteyden, parhaiten minut tavoittaa sähköpostitse: esa.j.pesonen@gmail.com.
torstai 4. syyskuuta 2014
Runoja Viipurista
 |
| Runoilija Monrepossa. |
Mies, ystävällinen tai ei halusi ohjata minut
taianomaiseen puistoon, joka mielissämme pysyy.
Suunta oli väärä, kiitin miestä, kättelimme.
Olihan hän ystävällinen, luulin.
Kävelin Monrepohon. Eksyin.
Kysyin tietä vanhalta naiselta,
osasinhan jonkin verran venäjää.
Nainen neuvoi tien. Toivotti onnea.
Tuosta eteenpäin, tuosta vasemmalle.
Löysin tien.
Siellä se oli, Monrepo, ei niin kauniin aidan takana.
Seisoi kuin väärässä ajassa.
Kuinka moni täällä onkaan kävellyt, rakastanut,
yksin tai yhdessä, yksinäisyydessä tai rakkaudessa.
He kävelivät ja rakastivat, joita ei enää ole.
Ja ne kävelevät ja rakastavat, jotka ovat.
Kastuin loppukesän sateessa Monrepossa.
Tuo ranskalainen puisto menneessä Suomessa,
suuren Venäjän laidalla.
Vanha mies Viipurin rautatieasemalla
En ole löytänyt uudesta aina uutta.
Siksi olen täällä Viipurissa.
Etsin mennyttä, löysin uutta.
Vanha suomalainen mies sanoi Viipurin rautatieasemalla,
ettei tämä ole se Viipuri kuin silloin ennen.
Tämän täytyisi vielä olla meidän, tahtoi hän sanoa.
En vastannut suoraan, mutta ajattelin, että mahdotonta.
Mietin, miksi hän haluaa nähdä mennyttä,
jos uusi on hänen mielestään poissuljettu.
Olen itsekin yrittänyt tavoitella irtirevittyä,
mutta irtirevitty ei palaa. Se ei tahdo nähdä vanhaa.
He, jotka tuon menetetyn maan näkivät, ovat kohta pois,
niin vanha suomalainen mieskin.
Sitten kun he ovat menneet
jää muisto, joka myy tai on myymättä.
Kaikki pakenivat kodeistaan hävitetyssä Euroopassa.
Vastahakoisesti heidät otettiin vastaan omienkin joukossa.
Kukaan ei koskaan toivo vastuuta onnettomista.
Matkalla Viipurin Lenin-museoon
Meidän kaupunkimme ei ole kovin iso, sanoi tyttö.
Väittävät, etteivät viipurilaiset tuntisi kaupunkia omakseen.
Ei se ole totta, tuntevat he omakseen.
Kaupunki on aina ihmisten. Sinne istutettujen tai sinne kaipaavien.
Kyllä sinä tien Lenin-museoon löydät, tyttö lohdutteli epäuskoani.
Löydän kyllä, vastasin, minulla on päivä aikaa.
Tarkoituksenani oli tavata Lenin,
hänen sata vuotta sitten kadonnut varjonsa huoneessa.
Minun isäni ei koskaan käynyt Venäjällä,
vaikka Leninistä puhui.
Esikuvat ovat menneet
on vain kritiikin alla olevia suuruuksia
ja pieniä ihmisiä.
Minun elämälläni ei ole sen suurempaa merkittävyyttä,
eikä niilläkään ihmisillä,
joiden rikkinäiset hautakivet viipurilaiselta hautausmaalta löysin.
Heitä ei kenties heti unohdettu, mutta heidän luokseen oli mahdotonta päästä.
Se, mitä haluamme on yhdentekevää.
Elämme rajatun ajan.
Näin sen täytyy olla.
En päässyt Lenin-museoon asti.
Elämäntaiteilija Esa Pesosen ajatuksia elämästä, yhteiskunnasta, kirjallisuudesta ja mediasta jo vuodesta 2006.
Jos haluat yhteyden, parhaiten minut tavoittaa sähköpostitse: esa.j.pesonen@gmail.com.
maanantai 1. syyskuuta 2014
Aidot stadilaiset, onko heitä?
Samoin väitetään, että ennen Stadissa puhallettiin yhteen hiileen ja kivaa oli. No jaa. Enpä usko, jos valtaosa köyhistä asui Pitkänsillan toisella puolella ja vähänkin varakkaammat toisella puolella. Toki tuossa tiukassa sosiaalisessa luokittelussa oli puolensa. Omien puolta pidettiin, kunhan yhteiskuntaluokka oli sama. Nythän kantakaupunkiin sillan molemmilla puolin ei taida olla asiaa, ellei joku hoida vuokrakuluja köyhän puolesta.
Stadin asujaimistokin oli ennen tiukasti sullottu kantakaupunkiin. Nyt Stadi on Helsinki ja valtaosa asuu lähiöissä ympäri kaupunkia. Sinänsä kyllä ihmettelen, että kuinka monta sitä aitoa stadilaista on. Jos vaikka laskemme aidoiksi stadilaisiksi ne, joiden suku asui Stadissa silloin kuin siitä tuli pääkaupunki, täytyy aitoja stadilaisia olla aika vähän.
Minä kuulun niihin tuhansiin ja tuhansiin, jotka ovat löytäneet tiensä Stadiin. Minun tapauksessani se tapahtui puolivahingossa toisin kuin monet, jotka ovat Helsinkiin pyrkineet hinnalla millä hyvänsä. Helsingin lähiöihin tosin tuskin kukaan hinkuu, vaan ennemmin kantakaupunkiin.
En tiedä, tunnenko itseni erityisen stadilaiseksi. Olen asunut täällä vasta muutaman vuoden, vaikkakin muutin vain vieruskaupungista Vantaalta. Ehkä ihmisen sielu kuitenkin jää siihen kaupunkiin, jossa on syntynyt, halusi tai ei. En tosin haikaile takaisin Vantaalle, mutta kaikki siellä tapahtunut on liimautunut muistiin.
Helsingissä on paljon asioita, joista pidän. Rakennukset, ratikat, sellainen historia, jota Vantaalla oli vain nimeksi. Pienemmistä kaupungeista tulleet valittavat Helsingin vilinää, mutta kun olen käynyt Pariisin tai Pietarin kaltaisissa miljoonakaupungissa, Helsinki on aika lintukoto.Silti ruuhka-aika on ajoittain rasittava.
En ole oikea stadilainen. Ehkä jonain päivänä. Yhtä hyvin voisin nähdä itseni asumassa Pariisissa, Tukholmassa tai vaikka Oulussa. En ole koskaan ollut paikkauskollinen sielussani, vaikka olen asunut tietyssä kaupungissa pitkiä aikoja. Sielustani on tullut levoton, se ei ole kotonaan oikein missään, vaikka kaipaakin rauhaa ja tuttuja paikkoja.
Elämäntaiteilija Esa Pesosen ajatuksia elämästä, yhteiskunnasta, kirjallisuudesta ja mediasta jo vuodesta 2006.
Jos haluat yhteyden, parhaiten minut tavoittaa sähköpostitse: esa.j.pesonen@gmail.com.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)