Löysin arkistoistani diskettejä. Ainoastaan yhden tekstin onnistuin palauttamaan. Olen unohtanut kokonaan tämän minuuttinäytelmäni Jim Morrisonista, joka on juuri muuttamassa Pariisiin. Tämän kirjoitin 20-vuotiaana.

LAST MOMENTS IN L.A.

Jim Morrison makaa sängyssään, jonka vieressä palaa melkein loppuun palaneet kynttilät. Taustalla alkaa soimaan Riders on the Storm. Herää, tunnustelee, onko hänen vieressään ketään. Huokaisee, siirtyy läheisen pöydän luokse, joka on täynnä viskipulloja, sekä pöydällä lojuvia pieniä runolappusia. Morrison tyhjentää viskipullon loput pullosta ja ottaa runolappusen pöydältä ja lausuu itsekseen.

MORRISON

Mistä olet oppinut saatanasta? Synnin kirjastako? Synnin yön laatikostako? Syntiin lankeamuksestako…

Morrison rypistää paperin käsissään, viskaa sen menemään. Ottaa jälleen huikat pullostaan.

MORRISON

Pam, missä sinä olet? Minä tarvitsen sinua nyt… Minä tarvitsen kylvyn… Pam… Enkeli… Missä sinä olet? Etkö kuule, hän on mennyt. Oma vikani. Mitä väliä… Sireenit… Minä kuulen sireenit… Vesi, vesi auttaa. Ei ole enää janoa. Ja vielä, sade, myrsky… pommittaja tukikohdastaan… Se polttaa… napalmi, polttaa, tuhoaa, pojat happotukikohdassaan. Kuuma, hikinen hyönteinen itkee… Ovet avautuvat, sulkeutuvat… Lasi rikkoutuu… Paraati tulee, onnettomuus, Kenraali on kuollut, minun isäni on kuollut. Kelloja… Hautajaiset… Kuolemani… Kalkkarokäärme pistää…Minä kuolen… Pian… Rakkauden hullu kesä… Se on ohitse, joudun maksamaan takaisin, Kaiken.

Morrison nousee pöydän luota, heittää kaikki lappuset ja pullot pöydältä pois. Huutaa jollekin, jota ei näe.

MORRISON

Minä olen Jumala, minä olen kuningas… Liskokuningas vailla suomuja… Minä voin asettua aikaan ja tilaan. Minä voin vastustaa kuolemaa… ja minä vastaan kuolemalle. Minä havaitsen tapahtumat, toisen maailman, syvällä mielessäni…sekä toisten… Minä teen… Minä olen… Tai sitten… Minä voin olla näkymätön, pieni… Jättiläinen… Yletän kaikkialle… Minä saan maailman pysähtymään… Minussa asuu toinen maailma.

Morrison istuu lattialle. Ottaa vieressään lojuvan pullon ja ottaa huikat pullostaan. Puhuu rauhallisella, melkein hiljaisella äänellä. Ei laske pulloa maahan vaan puhuu sille.

MORRISON

Ihmiset tarvitsevat yhdistäjiä. Kirjailijoita, tähtiä, runoilijoita, johtajia… antamaan elämälle muodon… Niin kuin lapsi kohtaisi maan auringon tai muoviset sotilaat kohtaisivat tinasotilaan… Viidakossa… Pirun keltaisen loisteen alla…Se yhdistää eniten: Kuuluminen perheeseen ja lapsuuden kultainen taika. Minä kaipaan seremonioita… Tyydyttämättömän heimon tarpeita ja vaistoja. Merkitsen käytävän uusille tasoille, tunnen manauksen reunan…Odotan, etsin miehuutta aseen sivistyksestä… Tapan lapsuuden ja viattomuuden hetkessä. Pois, jonnekin, Pariisiin…

Morrison nousee ylös, asettuu jälleen istumaan pöydän ääreen.

MORRISON

Haluaisin vielä kerran… omistaa teidät heimoni. Amerikkalaiset, maailman suurin heimo. Verenhimoinen, hapon täyttämä. Tietoisuuteni… Kaupunki jylisee, verta on kaduilla. Hidas hirviö lihoo ja kuolee. Suunnaton, pahantuulinen… Hulluutta neonrätinän kuiskauksessa. Valtateiden suonet vievät helvettiin… Ne hakevat meidät jonnekin, jonnekin, mitä emme tiedä…

Morrison sammuu. Ei huomaa kun Pam tulee sisään. Pam istuu Jimin viereen ja silittää tämän hiuksia. Morrison herää, katsoo Pamia.

MORRISON

Sinä tulit…

PAM

Sinä sammuit. Minä kävin ulkona.

Morrison nykäisee Pamin syliinsä. Vetää tämän kasvot vasten omiaan.

MORRISON

Rakkaus. Olenko kertonut siitä? Olenko kirjoittanut siitä?

PAM

En minä tiedä.

Morrison päästää Pamin irti. Pam kietoo kätensä Jimin ympärille ja suutelee Jimiä otsalle.

MORRISON

Kerron sinulle nyt… Rakkaudesta. Kirjoitin sen sinulle…tässä se on:

”Odotan kuolemaa. Anna minulle kauneutesi ja minä tuhoan sen. Olit hyvin kaunis, minä vain kauniimpi.” Piditkö siitä?

PAM

Pidin.

MORRISON

Pam.

PAM

Niin.

MORRISON

Minne minä menen?

PAM

En tiedä.

MORRISON

Tuletko mukaani?

PAM

Tulen.