Totuuden hetket, tosiaan

Televisiossa pyörii ilmeisesti sellainen tekele kuin Totuuden hetki. Edes minä en ole tuota kotimaista versiota suostunut katsomaan, mutta jenkkiversiota katsoin sen verran, että tiedän, mistä on kyse. Tuossa tosi-tv-ohjelmassa ihmisiltä kysytään heidän elämästään "salaisuuksia" ja valheenpaljastuskone mittaa, puhuuko henkilö totta tietenkin paikalla oleville läheisilleen. Läheisten loukkaaminen on 50 000 euron arvoista.

Ohjelma perustuu tosiasiassa valheelle, sillä mitään luotettavia valheenpaljastuskoneita ei ole, vaikka niihin ikävä kyllä huuhaarahastuksen kultamaassa Yhdysvalloissa uskotaan. Ohjelma on sikäli huvittava Suomen oloissa, koska Suomessa ei ole koskaan saanut sanoa totuuksia, vaan mennä kulloisenkin virtauksen mukaan.



Ihmettelen syvästi, että Suomestakin voi löytyä ihmisiä kyseiseen ohjelmaan osallistumaan. Yksi suurimpia valheita on suomalaisten rehellisyys. Jos ihmisten mielestä on helpompaa mennä televisioon kertomaan pettäneensä kumppaniaan, kun kotona kahden kesken, on jotain pahasti vialla, varsinkin kun kumppani istuu ohjelman katsomossa.

Joku sai mielestäni ansaitusti potkut töistään, kun kertoi tuossa tekeleessä varastaneensa työpaikaltaan. Sitä tosin tekee jokainen, mutta eipä firma voi rakentaa itselleen mainetta yrityksenä, josta työntekijät voivat pölliä, mitä lystäävät.

Ehdotan nyt spin-off-sarjaa. Totuuden hetki: Eduskunta. Siellä sitä riittäisi valhetta paljastettavaksi, vaikka valehtelua eduskunnassa kutsutaankin kas kuinkaan muunnelluksi totuudeksi. Valehtelu-sanaa kun ei saa käyttää.

Eduskunnassa sitä sattuu ja tapahtuu muutenkin. Ennen romaneja pidettiin niinä nuorina eläkeläisinä, mutta kuinkas ollakaan Janina Andersson on jäämässä "sopeutumiseläkkeelle" hädin tuskin neljäkymppisenä kunhan nykyinen vaalikausi saadaan pois alta. Töihinkin hän menisi, jos "löytää jotain kivaa". Meidän alamaisten on taas raadettava hamaan loppuun asti, ilman muhkeita sopeutumiseläkkeitä. Hulluinta on, että nämä eduskunnan eläkeläiset puuhaavat yhä politiikassa kunnissa ja mikäs olisi puuhatessa, kun ei tarvitse töihin mennä.



Anderssonin ryhmätoveri Jyrki Kasvi puolestaan ei suostu paljastamaan oikeudenkaan edessä niiden naisten nimiä, jotka syyttivät mieskansanedustajia ahdistelusta. Jos syyttää toista, pitäisi olla rohkeutta tulla esiin. Sillä jos ahdistelua on tapahtunut, niin julkinen tuomio viimeistään murskaa ahdistelijoiden uran.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Internetin kantamuoto kehitettiin 40 vuotta sitten ja kuinkas ollakaan yhteys kaatui kesken. Se ei tänä päivänäkään ole harvinaista. Silti internet on matkapuhelimen jälkeen merkittävin viestintäkeksintömme. Itse sain ensi kosketuksen internetiin joskus 90-luvun lopulla työkkärin koneella. Kohtaaminen oli varovaisen kunnioittava. Ajattelin, etten minä tuollaisilla neteillä tee mitään, mutta kuinkas kävi tässäkin tapauksessa. Ja onhan netti kehittynyt niistä kankeista ja hitaista sivuista ihan toisiin sfääreihin aidosti vuorovaikutteiseksi mediaksi.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Helvetin Halloween. Miksi suomalaisten täytyy kopioida tälläisiä naurettavia juhlia naamareineen, kun olisi omaakin perinnettä vaalittavaksi. Epäilen, että vielä jonain päivänä vietämme amerikkalaista kiitospäiväjuhlaa.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tässä lähestyvän pikkujoulukauden kunniaksi Portsarin elämää.

Levyn etsiskelyä ja muuta vähemmän tärkeää avautumista

Keskiviikkona minusta tuli yhden bändin ja yhden laulajattaren fani. Vantaa välittää -merkkisessä tilaisuudessa oli esiintymässä Teleks-bändi. Luulin, että kyseessä on taas näitä Radio Novan kultaisen keskitien bändejä, mutta se oli oikeasti hyvä orkesteri. Jo senkin takia, että se on tehnyt Hiljaa virtaa Vantaa -biisin.



Saman päivän iltana näin livenä Vuokko Hovatan. Luulin, että kyseessä olisi tekotaiteellista musiikkia, mutta mitä vielä. Vuokko Hovatta oli aivan loistava, persoonallisääninen laulaja. Ja vieläpä esitti biisit hyvin, mikä Suomessa harvemmin onnistuu. Keikasta innoittuneena syöksyin seuraavana iltana levykauppaan, mutta Tikkurilasta ei Hovatan levyä löytynyt. Taitaa Hovatta olla Vantaalla erityisen suosittu. Niinpä nielin aiemman päätökseni ja tilasin Hovatan levyn netistä.

Tuosta ensiksi mainitsemasta tilaisuudesta vielä. Siellähän oli se uusi idolini Hannu Lauerma luennoimassa. Tiesittekö muuten, että kun suomalaisten miesten väkivaltaisuuden syyksi on esitetty sitä, etteivät ne osaa ilmaista itseään sanoilla. Lauerma sanoi, että naistaan pieksevät miehet ovat usein myös verbaalisesti hyökkääviä. Masennuslääkkeitä moititaan nykyisin, mutta toisaalta suorassa suhteessa niiden yleistymiseen ovat itsemurhat Suomessa vähentyneet. Vankiloissa jopa puolella.



Päivän sana töissä on sikainfluenssa. On käynyt juuri niin kuin odotin. Median luoma pakokauhu ilmenee ihmisten syytöksinä. Epäillään jopa, että kaupunki pimittäisi rokotteita. Ihan niin kuin kaupungilla olisi siihen jotain motivaatiota. Mielenkiintoisia ovat THL.n rokotteenjakomenetelmät. Vantaalle rokotteita nimittäin tuli vähemmän kuin Espooseen ja Helsinkiin, ennen kuin asiasta tuli julkinen kohu.

Uskomattomia uutisia: Vartti-lehti uutisoi kilpikonnan kuolleen asuntopalossa. Noh, mitäs siitä, että ihmisiäkin kuolee tulipaloissa.

Vantaalla pikkupojat kärähtivät nettipornon katsomisesta kirjaston yhteiskäyttökoneella. Heti syytettiin kirjastoa, mutta ainakin täällä Vantaalla kirjastolaisraukat joutuvat toimimaan poliisina, sosiaalityöntekijänä ja kaikkina muina mahdollisina auttavina tahoina. Eräs asunnoton mies jopa leiriytyi pääkirjaston lastauslaiturille. Kirjasto on ainoa paikka valtakunnassamme, joka on kaikille avoinna, muualtahan epätoivottu aines häädetään.



Ystävämme Asterix täytti 50 vuotta. Hienoa, että meitä pikkuisia blondeja miehiä arvostetaan ikääntyessämme.

Bosnian sodan aikaista massamurhaajaa Radovan Karadzicia ei saada oikeuden eteen, vaan mies venkoilee miten lystää. En ymmärrä, miten kansainvälinen oikeus on niin tehoton, että antaa Milosevic-farssin toistua. Karadzicilla itsellään pitäisi olla sen verran katumusta, että ymmärtäisi tulla oikeuden eteen. Länsimainen oikeusjärjestelmä on yhä kauempana todellisuudesta ja toimivuudesta.

Luettua: Harri Sirola: Jeesus Enkelinpoika Nasaretilainen. Kirja oli mielenkiintoinen katsaus ystävämme Jeesuksen lapsuuteen, nuoruuteen ja "tähtiuran" alkuun. Vaikka kyseessä on Jeesus, Sirola sai piirrettyä kuvan tavallisesta pojasta, joka huomaakin olevansa erilainen. Sirola oli yksi Suomen parhaista sanankäyttäjistä. Teksti on tavattoman sujuvaa, selkeää ja kirkasta. Ikävää, että mies päätyi itsemurhaan kymmenen vuotta sitten. Kaunis jäähyväisteos kirja on silti Sirolalta.

Tuolla se Vuokko on...

Huijaamisen aakkoset

Huijaaminen, vedätys ja ihan rehellinen kusetus ovat suosikkiteemojani. Vahvistusta ajatuksilleni sain roppakaupalla, kun luin psykiatrisen vankisairaalan ylilääkärin Hannu Lauerman kirjan Huijaus. Miehestä tuli samalla uusi idolini. On hienoa, kun joku osaa tieteellisesti kumota kaiken maailman humpuukimaakareiden rahastuksen pohjan.

Lauerman moni voi tuntea tv-uutisten asiantuntijana, kun kyseessä on rikokset ja motiivit niiden takana. Itse asiassa hän taisi hiljattain julkaista kirjan pahuudesta, joka menee myös hankintalistalleni.



Hassua muuten kyllä, olen huomenna menossa tilaisuuteen, jossa Lauerma luennoi.



Kirjana Huijaus on poukkoileva ja rönsyilevä, mutta Lauerma osaa jollain konstilla pitää lukijan mielenkiinnon yllä. Ehkäpä valtavalla yleistiedollaan ja historian tuntemuksellaan.



Koska Lauerma on lääkäri ja psykiatri, on ehkä ymmärrettävää, että kun kyseessä ovat esim. itsetuntokurssit, hypnoosit tai kiinalainen lääketiede, hän vaatii faktaa näiden asioiden autuudesta. Mutta toisaalta hänellä on lyödä pöytään faktaa, miksi hän itse on oikeassa näiden asioiden tehottomuudessa. Lääkärinä Lauerma luonnollisesti uskoo lääkkeisiin, mutta ei usko niiden parantavan sumeilematta. Silti parempaakaan keinoa ei ole keksitty, hän tahtoo sanoa.



Lauerma keskittyy kirjassaan myös siihen, millaiset ihmiset jäävät huijareiden ansaan. He ovat ns. suggestioherkkiä, eli heihin on helppo vaikuttaa. Samoin on helppo iskeä silloin, kun ihminen elää muutosvaihetta elämässään ja etsii jotain uutta. Suggestioherkkien ihmisten metsästämiseen perustuu esimerkiksi lavahypnoosit.



Lauerma pohtii kirjassaan myös sitä, millaiset ihmiset päätyvät huijareiksi. Hän toteaa, että harvoin he ovat suoranaisesti päästään vialla. Jopa tilaisuudella on merkitystä ja sillä tosiasialla, että jotkut ihmiset suorastaan huutavat tulla huijatuiksi. Huijarit ovat toki vakuuttavia. Itse olen kerran seurannut sellaisen työskentelyä. He osaavat vaikuttaa tunteisiin. Ilmeisesti itse olen tunteeton, sillä näin heti miehen lävitse.



Ihmisen laumavaisto ajaa huijattavaksi. Siitä on kyse esim. uskonlahkoissa, joissa muu maailma leimataan pahaksi. Todellisuudessa todellista pahaa edustaa vain lahkon johtaja/johtajat.



Tunnettuja huijareita riittää. Parhaimmista kun tulee julkkiksia ja käsitteitä, kuten Ruben Auervaarasta ja kreivi Lindgrenistä. Nämä herrat loivat nahkaansa tarvittaessa. Se onkin huijareille tyypillistä, he kykenevät huijaamaan itseäänkin. Elämään uskottavasti elämää, jonka he ovat itse luoneet.

Kirjassaan Lauerma kiisti myös itsetunto- ja imagomaakareiden oppien tehokkuuden. Onneksi aika ajaa heistä ohi. Esimerkiksi Sarasvuon putiikki ei enää tahkoa rahaa. Lauerma muistutti, ettei meitä opeteta ajattelemaan kriittisesti. Se on totta, sillä koululaitoksemme kannustaa ulkoa oppimiseen, ei luovaan kriittisyyteen.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Me kun elämme aikaa, jolloin kuvataan ihmisiä hädässä, niin tässä uusia ehdotuksia. Voisivatko lehdet maksaa niille ihmisille auttamispalkkion, jotka kuvaamisen sijasta myös auttaisivat ihmisiä hädässä? 

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------



Kiitokset muuten niille tutkijoille, jotka värväytyivät kolmeksi kuukaudeksi armeijaan tutkimustaan varten. Se osoittaa todellista rohkeutta ja omistautumista. Armeijaa on mahdoton ymmärtää, ellei sitä itse ole käynyt ja kokenut. Hienoa myös, että puolustusvoimat antoi tälläiseen tutkimukseen mahdollisuuden.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Huomenna olen menossa kuuntelemaan Vuokko Hovattaa. Tässä vanhaa matskua, Ultra Bra. En ole koskaan ollut varsinainen Ultra Bra-fani, mutta tästä biisistä olen pitänyt. Sanat ovat todella kauniit. Iloa Anni Sinnemäki tuottaisi enemmän Suomen kansalle sanoittajana ja runoilijana kuin poliitikkona.



Mutta nyt minua kutsuu Anna Ahmatova...

 

Pitkän päivän matka valoon

Kuva: Kansallisteatteri/Tuomo Manninen

Teatterilla on parhaimmillaan ainutlaatuinen vaikutus ihmissieluun. Tuollaisen ainutlaatuisen hetken koin, kun kävin katsomassa tai oikeastaan tuntemassa Pitkän päivän matka yöhön -näytelmän Kansallisteatterissa. "Mikä roolitus, mikä näytelmä", olivat vanhemmat rouvat naistenhuoneessa kuulemma sanoneet ja vaikea on olla yhtymättä mielipiteeseen.



Pitkän päivän matka yöhön on Eugene O´Neilin klassikkonäytelmä. Sen kantaesitys oli 1956 (ihme kyllä Ruotsissa), mutta amerikkalaiset eivät ole koskaan ymmärtäneet omia lahjakkuuksiaan ennen kuin Euroopassa on huomattu heidän nerokkuutensa. Kurt Nuotion ohjaus oli mielestäni kiitettävän uskollinen, sekä näytelmän tapahtuma-ajalle, että näytelmän herkkyydelle.



Kerrotaan, että O´Neill kirjoitti tätä omaelämänkerrallista näytelmää kyyneleet silmissä. Se on helppo uskoa. Yhden perheen hajoamista yhden päivän aikana ei voi kirjoittaa kuin jostain syvältä, omasta tuskasta. Omaelämänkerrallisuus selittänee näytelmän pituuden lähes kolme ja puoli tuntia. Joku voisi ajatella, että mitä piinaa, mutta kun katselee hyvin kirjoitettua näytelmää ja hyviä näyttelijöitä, aika kului kun siivillä.



Joku voisi myös ajatella, että miten joku jaksaa katsoa perhehelvettiä noin kauan. Näytelmissä on kuitenkin se etuoikeus, että niissä vuosikymmenien kyteminen on mahdollista tiivistää yhteen näytelmään, yhteen päivään. Mutta näytelmän perheitä on paljon. Niitä perheitä, jossa vanhempien odotukset eivät löydä lasten edellytyksiä ja joissa kylläkin on rakkautta, mutta rakkauden alla turrutetaan tunteita mitä moninaisimmilla tavoilla. Perheitä, joissa ei kohdata, vain ollaan. Revitään syviä haavoja. Paljon vihaa, mutta pian katuvia sanoja. Ei aina niitäkään.



Perheen isää James Tyronea, itsensä myynyttä entistä näyttelijää, näytteli Esko Salminen. Häntä on vaikea kuvitella pieneen rooliin ja vaikka rooli olisikin pieni, Salminen näkyy ja kuuluu. Jo mahtavan äänensä ansiosta. Ja Salminen hallitsi suvereenisti tätäkin näytelmää. Terhi Panula perheen äitinä Mary Tyronenena ei ollut lainkaan huono, rooli on vain kirjoitettu pienemmäksi, vaikka tämän narkomaaniäidin ympärillä näytelmä pyöriikin. Eero Aho, perheen kyynisenä ja juopottelevana esikoispoikana James Tyrone jr:na  teki myös hyvän roolin, samoin kuin Jussi Nikkilä, sairastelevana kuopuspoika Edmundina.



Mutta ennen kuin sorrun suurempiin ylisanoihin ja lavennan liikaa, niin tämä näytelmä vaikutti minuun henkilökohtaisesti. Omassa elämässä olen ajautunut hetkittäin James Tyrone jr:ksi. Kyyniseksi hepuksi, joka etsii kaikesta huonoja puolia. Toisaalta olen niin kuin Edmund, sairaalloinen, mutta seikkailuja kaipaava poikanen. Ja myös kuin James Tyrone, ikuinen lupaus, joka ei koskaan lunasta odotuksia, vaan tyytyy siihen, mikä sujuu ja onnistuu.



Näytelmässä ei hiljaisia hetkiä ollut. Siksi ehkä lopun hiljaisuus kertoi kaiken, kun perhe katseli toisiaan, kaukaa ja hiljaa. Kuin sanoen, että hiljaisuudessa ja etäisyydessä on uuden alku.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kansallisteatterin tarjonnasta odotan myös Rainer Werner Fassbinderin Petra von Kantin katkeria kyyneliä. Ensi-ilta näyttäisi olevan joulukuussa.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kuolemasta on tullut karnevaaliviihdettä. Tämän hukkuneen mallipojan Niko Niemen kuoleman uutisointi on ollut irvokasta luettavaa. Olemme nyt ylittäneet jo sen kynnyksen, että kuolleista tehdään julkkiksia. Jos he vain sattuvat olemaan kiinnostavia kuolleita. Kauniita ja nuoria.



Yhtä irvokasta on ollut seurata Arto Paasilinnan sairastelua ja siihen liittyvää uutisointia. Ensin mies jahdataan heikkoon kuntoon ja sitten vielä toivotellaan hänelle voimia.

Suomen historian huonoimmat päätökset

Lukeminen se kannattaa aina. Viime aikoina olen lukenut jälleen kuin pikkupoikana. Minulla menee parhaimpina viikkoina kaksi kirjaa. Eritoten olen jäänyt koukkuun kirjojen ostamiseen. Kannattelen tappiollisia kustantamoja oikein urakalla. Yhdellä viikolla tulin Akateemisesta kirjakaupasta 70 euroa köyhempänä. En voinut vastustaa kirjojen kutsua. Kirjamessujen kylläkin. Televisiosta nähty tungos riitti pitämään minut pois sieltä.



Silloin tällöin mukaan tarttuu omituisia, mutta mielenkiintoisia kirjoja. Ostin kirjan Maailmanhistorian huonoimmista päätöksistä. Kirja oli lievä pettymys, sillä huomasin tietäväni jo valtaosan näistä huonoimmista päätöksistä.



Useimmiten näiden päätösten takia tuhansia ihmisiä menetti henkensä. Maon "Suuri harppaus" tappoi nälkään kaksikymmentämiljoonaa kiinalaista. Ja Stalinin vainoharhaisuus sekin miljoonia.

Ja niinkin arvostettu poliitikko kuin Winston Churchill seikkaili useammassakin kirjan tarinassa. Hänen maineensa oli varsin kyseenalainen ennen toista maailmansotaa, hän oli kunnostautunut lähinnä miesten tapattamisella sodissa, esimerkkinä Gallipolin katastrofi ensimmäisessä maailmansodassa.  Mutta nämä ovat näitä suuren maailman tapahtumia.



Kirjan luettuani jäin kaipaamaan vastaavaa versiota oman kotimaamme huonoimmista päätöksistä. Niitäkin riittää.



Lähihistorian huonoimpia päätöksiä lienee 80-luvun hurjat vuodet, jolloin pankkien annettiin ajaa maamme lähes konkurssiin. Ja on sitä suomalaisiakin tapettu nälkään. On vihjailtu, että ns. Nälkävuodet 1860-luvun lopulla johtuivat pääosin suomalaisten poliitikkojen huonoista päätöksistä. Sisällissotakin olisi ollut täysin vältettävissä, mikäli Suomen köyhiä olisi tultu edes hiukan vastaan. Saksalaisten kelkkaan lähtökin lähes vei Suomen itsenäisyyden.



Päätöksentekoa on tietenkin helppo arvostella jälkikäteen. Päätöshetkellä vaikuttavat niin monet asiat päätöksiin. Mutta useimpien takana on ylpeys, ahneus, viha ja kaikki muut ihmisen perisynnit.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Suomalaisilla on tapana elää unelmamaailmassa, kun kyse on maailmanherrojen paikkojen täyttämisestä. Jean Todt voitti Ari Vatasen kamppailussa FIA:n puheenjohtajuudesta. Mutta voiko kukaan kuvitella, että Kansainvälisen Autourheiluliiton pomoksi voidaan valita enää miestä, jonka mielestä ilmaston lämpeneminen on hieno juttu. Tosin jos edellinen puheenjohtaja on Max Mosleyn kaltainen skandaalikone, niin ei homma huonommaksikaan olisi voinut mennä.

Syksy voi aiheutta silmissäkin sumeutta.

Tiedottaja ja toimittaja ne yhteen sopii

Nettiaikana kun kyselyjen tekeminen on turhan helppoa, töihin tulee kaikenlaista kyselyä ja tutkimusta, johon täytyisi vastata. Tällä viikolla tuli poikkeuksellisesti ihan mielenkiintoinen kysely.

Wienin ja Jyväskylän yliopistot ovat kartoittamassa yleiseurooppalaisesti tiedottajan ja toimittajan välistä suhdetta. Moni lopettaa nyt tämän kirjoituksen lukemisen tähän, se on täysin ymmärrettävää, mutta kun tiedän, että jokunen tiedottaja ja toimittaja lukee blogiani, niin annan mennä.

Jokainen tietää, että periaatteessa tiedottajan ja toimittajan täytyisi olla toistensa vihollisia. Tiedottaja yrittää antaa edustamastaan yhteisöstä mahdollisimman edullista kuvaa, kun toimittaja taas yrittää kaivaa tuosta yhteisöstä epäkohtia esiin.



Tosi-asia tänä päivänä on, että tiedottajan ja toimittajan työ alkaa olla veteen piirretty viiva. Tiedottaja kirjoittaa tiedotteet yhä lehtijuttumaisemmin, koska tietää, että läpimenomahdollisuudet mediassa kasvavat radikaalisti. Sillä ns. pätkiä media tarvitsee lehdet täyttääkseen. Tutkivaan journalismiin kun on kovin harvassa mediassa aito mahdollisuus.



Mutta mikä erottaa vahvasti tiedottajan työn  toimittajan työstä on se, että tiedottajalla ei ole vapautta kirjoittaa, niin kuin itse haluaa. Se on luonnollistakin, miksi tiedottaja kirjoittaisi ehdon tahdoin työnantajastaan ikäviä juttuja, kun sitä varten ovat toimittajat.



Tiedottajan työn perusoivalluksia on kaunistelun taito. Harva tiedottaja joutuu suoranaisesti tiedotteissaan valehtelemaan, mutta asiat on ilmaistava positiivisessa sävyssä. Tämähän on turhaa, sillä kesätoimittajakin ymmärtää, mistä tiedotteessa on oikeasti kyse. Mutta silti tiedottajan edellytetään käyttävän kiertoilmaisuja ja asioiden kääntämistä parhain päin.



Mutta mikä tässä ko. kyselyssä oli hyvää, niin siinä kysyttiin suoraan, pitäisikö tiedottajille luoda eettiset ohjeet toiminnalleen. Vähän niin kuin toimittajillakin on. Tiedottajat eivät tarvitse lähdesuojaa, he tarvitsevat itselleen suojan. Uskoisin, että useimmat tiedottajat ovat joutuneet kirjoittamaan asioista vähintäänkin kaunistelevasti. Valehteluun en usko, sillä siitä jää armotta kiinni. Ymmärrän juuri näiden asioiden takia niitä tiedottajia, jotka haluaisivat  vaihtaa toimittajiksi.

Aivan hiljattain on julkaistu myös viestintäalan tutkimus. Tiedottajia tulee yhä vain lisää, mikä ei liene yllätys aina  enemmän julkisuuteen perustuvassa maailmassa. Tässä kyseisessä tiedotteessa hehkutetaan, että on hienoa, että viestintä- ja markkinointiyksiköt yhdistyvät. Itse uskaltaisin osittain olla hieman eri mieltä. Tiedottaminen koetaan markkinoinniksi johdon tasolla, mutta minusta tiedottamisessa on kyse ihmisten oikeudesta saada tietoa. Puhdas markkinointi on asia erikseen.



Ihmettelen myös, jos tiedottajat kokevat tärkeimmäksi työkseen strategioiden jalkauttamisen. Eikö kyse ole kuitenkin asiakaspalvelusta, eikä kaiken maailman epäuskottavien liirum laarumien latelusta? Kehutaan myös suunnitelmallisella viestinnällä saavutetun julkisuutta. Onko se ainoa tavoite? Eikö tärkeää ole myös se, ettei edustama työnantaja ole julkisuudessa? Silloinhan asiat ovat useimmiten kunnossa.



Jos naiset muualla ole johtotehtävissä, niin viestinnässä on toisin. Yli 80 prosenttia viestintäalan johtajista on naisia.

----------------------------------------

Suomen Kuvalehdessä etsittiin taannoin hyvää lausetta. Tässä viime aikojen suosikkini. Kirjailija on Truman Capote. //Lopulta koittaa hetki, jolloin ihminen kysyy: Mitä minä olen tehnyt?//



Olen huomannut, että kun kerran linkitin sen Anette Latva-Piikkilän bikinireportaasin blogiini, niin sitä on kovasti haettu. Nöyränä yleisönpalvelijana ohjaan teidät nyt Aneten blogiin. Hän on oikeasti hyvä toimittaja. Eli olkaa hyvä, astukaahan tästä.

Kuva: Vantaalla.info

Tiedottaja voi joutua työssään monenmoisiin tilanteisiin. Tässä olen itse kiemurtelemassa Vantaan Terveysmessuilla paneelikeskustelussa.

Kun ei muuttui turhaksi sanaksi

Kuten jokainen tiedämme, niin ei tarkoita enää että ei. Olemme siirtyneet itämaiseen ajatteluun, jossa on epäkohteliasta sanoa ei. Parhaiten tämän huomaa, kun sinulle yritetään myydä jotain. Ongelma piilee vain siinä, että sinun ei anneta sanoa ei.



Yhtenä päivänä minulle yritettiin myydä auton merkkausta, se kun kuulemma estäisi autovarkaudet ja maksaisi vain 30 euroa vuodessa. Tietääkseni tämä merkitseminen ei estä ketään kuitenkaan rikkomasta autoani.



Oikeastaan missään ei voi käydä ilman, että sinulle ei tuputettaisi jotain lisälaitteen lisälaitetta. Paras tapaus oli, kun eräs myyjä yritti väkisin myydä minulle autonnavigaattoriin vakuutusta. On siinä pokkaa. Mitä helvettiä teen navigaattorivakuutuksella, kun minulla on jo autovakuutus, jossa siinäkin on sellaisia palveluita, joita en koskaan tulen tarvitsemaan.



Jos sellainen ihme sattuu, että kerrankin tiedät liikkeeseen mennessä, mitä haluat ostaa, alkaa taivuttelu. Ei sinun kannata tätä läppäriä ostaa, tämä maksaa vain 300 euroa enemmän, mutta ominaisuudet ovat aivan eri luokkaa.



Vaikka myyjät osaavat taivuttelun taidon, johon ikäväkseni lankean liian usein, kiusallisemmat tuputtajat ovat aivan muualla. Haluaisin nähdä sen ihmisen, joka väittää pitävänsä kaduilla väijyvistä järjestöjen varainkerääjistä tai harekrisnoista.



Mutta jopa ei-sanan sanomisen taidolla tehdään rahaa. Kirjakaupassa huomasin, että siellä myytiin kirjaa, jossa luvattiin opettaa sanomaan myönteinen ei. Tämä kielto-perussanan pitäisi senkin olla myönteinen asia. Olen tullut siihen tulokseen, että ei-sanaa ei kannata käyttää. Olen harkinnut, että kun joku kysyy kyllä tai ei, en vastaa enää mitään. Hiljaisuus kertoo aina enemmän kuin turhat sanat. Ja puhelinmyyjä lannistuu, koska hänen pitää soittaa vielä usealle muulle uhrille.

----------------------------------------------------------------------------------------------------

Joulu lähestyy ja kirjoja tulee markkinoille kiihtyvään tahtiin. Muistelmansa julkaisi Paavo Lipponen. Onko tämä nyt se kirja, jota varten se sai ilmaisen työhuoneen eduskunnasta? En ollut lainkaan yllättynyt, että kirjasta nostettiin mediaan Paavon kova lapsuus ja 70-luvun vuodet. Paavo-raukalla ei kuulemma ollut tyttöystäviäkään nuorena. Mutta onko se ihme niillä puhelahjoilla? Vaikka murahtelijoillekin löytyy omat ihailijansa.

---------------------------------------------------------------------------------------------------

Isä Mitro puolestaan tokaisi Jeesuksen olleen demari. Todennäköisesti ärsyttääkseen lisää ortodoksista kirkkoa. Muut poliitikot julistivat Jeesuksen olleen vihreä tai kokoomuslainen. Julistankin nyt kaikille avoimen kisan. Mikä oli Jeesuksen puoluekanta?

Vantaan Kuusijärvellä oli viime viikolla jo jäätä.

Vihatut levyt

Ammoisina 90-luvun alkuvuosina Radiomafian suosikkiohjelmani oli Anssin vihatut levyt. Ohjelman konsepti oli yksinkertainen. Kuuntelijat saivat "toivoa" ja Anssi soitti huonompaakin huonompia levyjä. Ahkerien kotikassuäänittelijöiden kiusaksi Anssi vielä lauloi "kauniilla" äänellään levyjen päälle.

Samoissa hommissa Anssi on vieläkin. Nyt RadioHelsingissä. Pari kertaa tuo Hyvinkään lahja Suomelle on myös piipahtanut televisiossakin.



Koska minä, niin kuin useimmat muutkin, rakastan musiikkia, on vaikea löytää musiikkia mitä vihaa. Mutta mistä en pidä, on jo helpompi löytää. Useat vihatut levyni ovat myös muuttuneet rakastetuiksi levyiksi.



Koska kotimainen musiikki ei ole näihin päivin asti ollut niin laskelmoitua ja ylituotettua kuin suuren maailman musiikki, suomalaisesta musiikista on ollut helpompi löytää vihan kohteita, koska ketjun läpi pääsee heikkojakin tuotteita.



Ensimmäiseksi. En voi sietää Lauri Tähkä et Elonkerjuuta. Kun kuulen sen tyypin äänen, käännän heti kanavaa. Joku siinä sen tekopirteässä olemuksessa herättää minussa välittömästi raivontunteita. Lisäksi sen biisit ovat kaikki samanlaisia, mikä on toki myös rakastettujen artistien ongelma.



Anssi Kelaakaan en voi sietää. En ole itsekään ole irrottautunut täysin kouluajoistani, mutta tämä mies ei muusta tunnu kirjoittavankaan. Tavallinen ei voi olla väkisin, vaikka Kelan lisäksi kukaan muu ei sitä haluakaan.



Sitten on näitä ikiaikojen kotimaisia klassikoita kuten Ressu Redford, Pave Maijanen ja ylivoimainen enemmistö tämän hetken ja menneistä iskelmätähdistä. Harvoin mikään sen hetkinen hittimusiikki minua miellyttää muutenkaan. Vastavirtaan täytyy kulkea maksoi mitä maksoi.



Mutta kyllä niitä vihattuja levyjä ulkomailtakin löytyy. Kiitin luojaani, kun pahin teknomusiikkibuumi meni ohi. Enää tuosta ilmiöstä kärsivät saksalaiset, joilla muutenkin on ilmiömäisen huono musiikkimaku. Mutta muistatteko esim. sellaiset hirvitykset kuten 2unlimited tai Ace of Base, jonka huomasin Pietarissa käydessäni olevan siellä yhä kova nimi, kuten muukin teknohumppa.



Tämän päivän ulkomainen rock on myös hurjistumista herättävää. En edes tiedä kaikkien bändien ja artistien levyjä, enkä edes halua tietää. Kaikki Euroviisu-musiikki on myös sieltä itsestään. Ainoa helpotus olisi minulle aikakone menneisyyteen. Tosin sieltäkin löytyy järkyttäviä kausia kuten punk, proge ja koko 80-luvu, joka oli kaikkien klassikkorockartistien alennustilan pahinta suvantokautta.



Muuten, en siis tarkoittanut SITÄ kauheaakin kauheampaa suomidiskohumpan hirvitys Aikakonetta. Niiden biisintekijä on yhä riesanamme varsinkin kotimaan euroviisukarsinnoissa. Tätä samaa koulukuntaa edustivat myös Waldos People ja kermana puuron päälle Movetron. Jopa bändin nimi kuvastaa äärimmäistä junttiutta.



Mutta tässä yleisön pyynnöstä, ei pyytämättä ja yllätyksenä 90-luvun romanttisia kotimaisia helmiä. Neon 2 ja Kemiaa.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Jos ei keskustella vanhustenhoidosta niin sitten kouluista. Nyt päivitellään, kun vanhemmat ottavat lapsensa pois kouluista, joissa on paljon maahanmuuttajalapsia ja muutenkin ikäviä häiriköitä. On ihmetelty, että onko tämä merkki ghetoista Suomessakin. Sitähän se on. Valinnanvapaus valita. Peruskoulu oli kaunis ajatus, mutta jos opettajatkin karttavat tiettyjä kouluja, niin taso laskee. Näin on käynyt osin jo terveyspalveluissa. Lääkärit ovat äänestäneet jaloillaan.



Kohua kouluista on myös riittänyt niissä opetettavista kielistä. Joku ehdotti pakkovenäjää. Sehän on Suomessa ollutkin, eikä sitä tainnut kukaan silloin periaatteesta opetella. Samastahan on kyse pakkoruotsissakin. Mitä jos annettaisiin lasten ihan itse valita? Muistakaa tämä vanhemmat. Ja taas toisaalta, kuinka kypsä 9-vuotias on valitsemaan tulevaisuudelleen hyödyllisimmän A-kielen. Englannin oppii ainakin jo muutenkin.



En ymmärrä, mistä kohut syntyvät. Kohuttu Pääministeri tv-elokuva Anneli Jäätteenmäen piinahetkistä oli minusta ainoastaan ikävystyttävä. Enkä myöskään ymmärrä, miksi Jäätteenmäestä oli tehty marttyyri. Hänhän teki kuitenkin väärin. Niin on kyllä tehnyt Matti Vanhanenkin, mutta ei lähde pääministerin paikalta kulumallakaan. Jonna Järnefelt oli elokuvan ehdoton väripilkku samoin Pertsa Koivunen teki Mauri Pekkarisena hyvää työtä.



Pietarista on muuten Suomeen pitkä matka. Lähes kolme viikkoa sitten lähettämäni kortit saapuivat kohteiden ilmoitusten mukaan vasta tänään perille. Postimerkkejä oli myös ilmestynyt lisää korttiin...mielenkiintoista.

Avaatko Facebookin työaikana?

Suomi lienee niitä harvoja maita, jossa kannustetaan, ajoittain pakotetaankin verkostoitumaan, mutta sitä ei saisi tehdä työaikana. Käytäväjuoruaminen on jees juttu, mutta Facebookia ei saisi työaikana käyttää. Näin toimitaan teknologian mallimaassa, jossa totuus elää vielä Kekkosen aikaa ja kaikki internetiin liittyvä on turhaa ajantuhlausta. Se kun vie aikaa niiltä "oikeilta töiltä".



Nykymaailmasta tietämättömät julkisen hallinnon, erityisesti sairaaloiden johto, on ollut yhtä innokkaasti kieltämästä facebookin käyttöä työaikana kuin videopelien kieltämistä 80-luvulla konsanaan. Yksityisellä puolella on ymmärretty Facebookin pr-arvo. Kun asiakkaat huomaavat, että sillä myyjällä onkin ihan tavallinen yksityiselämä, niin kauppakin käy paremmin ja kontaktit lisääntyvät.



Tunnustan, olen käyttänyt Facebookia työaikana. Osin jo siksi, että se on yksi työvälineistäni, mutta aivan huvin vuoksi. Se on minun käytäväkeskustelupaikkani ja taukoni byrokratian ahdistavuudessa. Facebookistani löytyy ihmisiä laidasta laitaan. On lapsuuden kavereita, työkavereita että ihan mitä tahansa muutakin kaveria.



Silti olen varsin maltillinen Facebookin käyttäjä. Ensimmäiseen vuoteen en edes käynyt siellä. Sitten innostuin siitä mistä muutkin. Keräilemään kavereita. Silti Facebook-kavereideni määrä on alle sadan. Ja lähes kaikki tunnen tosielämässäkin, mitä ikinä se sitten onkaan, enemmän tai vähemmän hyvin.



Facebookia en hyödynnä lähellekään niin hyvin, kuin voisin hyödyntää. Lähinnä päivittelen noin kerran viikossa sen statukseni ja lisäilen kuvia ja linkkejä silloin tällöin. Se riittää minulle, aikani ei yksinkertaisesti riitä muuhun ja valintoja on tehtävä.



Mutta miksi ihmeessä tunnen syyllisyyttä, kun käyn työaikana Facebookissa? On tehty tutkimuksia, että ihmiset tekevät mitä kummallisimpia asioita työaikanaan. Verkkopankin ja Iltalehden vilkuilu lienee niistä viattomimpia. Osa suorastaan varastaa työnantajaltaan.

-------------------------------------------------------------------------------------

Kaikenlaisia yrityksiä sitä tulee netin kautta huijaamiseen... Alla minulle sähköpostissa tullut. Tätä voisi melkein jo uskoa... Tämä tuli työsähköpostiin. Kaikenlaisia pyyntöjä on tullut, mutta ei sentään vielä uunia ole haluttu.



Hi,



My name is Elena, I have 32 years and I write you from Russian province. I work in library and I can use computer after my work when possible. I finded your address in internet while visited some sites and decided to write you this desperate letter.



I have daughter Angelina, she is 8 years, her father abandoned us and we live with my mother.



Due to financial crisis my mother lost job and our situation became very difficult.



The prices for gas and electricity is very high in our region and we cannot use it to heating our home anymore.



The winter is coming and weather becoming colder each day. We very afraid and we don't know what to do.



The only accessible way for us to heat our home is to use portable oven which work with burning wood. We have enough wood in our region and this oven will heat our home all winter for minimal charges.



Unfortunately, we cannot buy such oven in our city because it price equivalent of 191 Euro and very expensive for us.



If you have any old portable oven and in case you don't use it anymore, we will be very grateful to you if you can donate it to us and organize transport of this oven to our address (200km from Moscow). This ovens are different, usually they made from cast iron.



I will be waiting your answer.



Elena and my family.

Russia

----------------------------------------------------------------------------------

Katsottua: The Detective. Tämä Frank Sinatran tähdittämä elokuva todisti ainakin sen, että Sinatra osasi todella näytellä, vaikka Sinatra kovanaamapoliisina ei tullut ensimmäisenä mieleen hänelle sopivana roolina. Elokuvan kuva homoista oli ajalleenkin järkyttävä. Heidät kuvattiin kuvottavista kuvottavimpina ihmisolioina, joko psykopaatteina tai tappavina kaappihomoina.



Televisiostakin tulee jälleen hyvää katsottavaa. Stephen Fryn Amerikan-kiertuetta on ilo katsella. Onneksi sarkastisen huumorin mestareita on jäljellä.



Viime aikoina olen katsellut Neurohömppää, joka on jo tv-viihteen pohjanoteeraus menneiltä vuosilta. Tai niin ainakin dvd:n kannessa luvattiin. Tässä sitä teille.

 

Turhuuden presidenttejä ja nänninimijöitä

Suomalaisen oikeusjärjestelmän päätökset käyvät päivä päivältä mielenkiintoisemmaksi. Nyt hovioikeus päätti vapauttaa syytteistä ns. nänninimijälääkärin. Tämän herran mielestä lääketieteellisiin tutkimuksiin kuuluu rintojen rasvaus ja imeminen. Hovioikeus yhtyi mielipiteeseen.

Mies oli asiattomasta toiminnasta saanut jo varoituksia, mutta sekään ei hovioikeuden päätä kääntänyt. En ole nainen, mutta luulenpa, että näitä paidanpoistattajalääkäreitä riittää. Voiko mikään olla halpamaisempaa kuin käyttää hoitosuhdetta hyväkseen likaisten fantasioidensa toteuttamiseen. Jos tämä kyseinen lääkäri ei voi itselleen mitään, hän on itse hoidon tarpeessa, eikä hänen tulisi toimia muiden hoitajana.



Jos uutiset käyvät edellä mainitun lailla päivä päivältä uskomattomimmiksi, niin tämä EU-presidentin valinta on turhuutta parhaimmasta päästä. Kukaan ei oikein tunnu tietävän, mitä presidentin pitäisi tehdä, mutta sellainen halutaan väen väkisin. Suomalaiseen tyyliin uskotellaan, että Paavo Lipposella olisi jotain mahdollisuuksia kyseiseen virkaan. Miksi ylipäätään vanhoille poliitikoille pitää luoda näitä taatavirkoja. Eikö Gasprom enää työllistä niitä?



Ilmeisesti EU-presidenttiä halutaan yhteiseksi keulakuvaksi, vaikka EU natisee liitoksistaan. Itäeurooppalaiset halusivat ensiksi EU:n hinnalla millä hyvänsä, mutta ovat nyt hankaamassa kaikessa vastaan. EU tekee myös itsensä naurettavaksi näillä Makedonian kieliriidoillaan ja varsinkin jos Turkkia ollaan hyväksymässä jäseneksi. Maan, joka sortaa avoimesti kurdivähemmistöään. EU on päivä päivältä enemmän kuin Kansainliitto, tuo YK:n hyödytön edeltäjä.



Mutta tämä turhuuden presidentti mitä todennäköisemmin tulee. Suomessa olisi yksi sellainen jo valmiina, jolla ei ole enää valtaa eikä virkaa.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Suomalaiset eivät tunnu sitten koskaan oppivan suhtautuvan seksiin luonnollisesti. Nyt riidellään siitä, kummat saavat kirjoittaa seksistä, nais- vai mieskirjailijat. Siinä suhteessa olen kyllä Lasse Lehtisen kanssa samaa mieltä, että kun mies kirjoittaa seksistä, se on jotenkin automaattisesti halpamaista ja likaista jallua, mutta kun naiskirjailija tarttuu aiheeseen, on hän vähintäänkin syvämietteinen sankaritar.

Harvasta aiheesta suomalainen suuttuu, mutta kun kossuun ja kaljaan kosketaan, niin johan alkaa tapahtua. Hartwall siirtää Lapin Kullan tuotannon Torniosta Lahteen. Itse en itkisi kuin Tornion työpaikkojen perään. Minusta Lapin Kulta on heikointa suomalaista olutta. Eikä se itse asiassa ole edes suomalaista olutta kun Hartwall omistavat ties ketkä.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Nyt kun Marge Simpsonkin on jo poseerannut Playboy-lehdessä, niin tässä poseeraan itse Simpson-hahmona. En tosin ainakaan vielä Playgirl-lehdessä.

Punaiset armeijakunnat ja hyväksytty yhteiskuntajärjestys

http://www.baadermeinhofmovie.com

Eilen piti mennä Malmitalolle katsomaan Baader Meinhof Complex -elokuva, mutta laitteet eivät tuntuneet toimivan ja kyllästyimme odottamaan. Niinpä nappasimme kyseisen elokuvan vuokrana mukaan. Elokuvan ohjaaja Uli Edel ei tunnu osaavan tehdä huonoja elokuvia. Ei Baader-Meinhof tosin ihan Perikadon tasolle yllä. Elokuva oli hitusen liian ylipitkä.



Uli Edelistä tulee jollain tavalla mieleen Rainer Fassbinder, ehkä siksi, että molemmat käsittelevät elokuvissaan Saksan historian kipukohtia. Siihen yhtäläisyydet tosin loppuvatkin. Edelin ohjausote on dynaamisempi ja vauhdikkaampi ja myös elokuvallisesti perinteisempi. Edel myös taitaa draaman ja jännityksen Fassbinderiä paremmin.



Ne, jotka eivät tiedä, niin elokuva kertoo 1970-luvulla Saksassa toimineesta RAF:sta eli Punainen armeijakunta nimisestä terroristiryhmittymästä, joka ryhtyi aseellisen taisteluun sosialistisen oikeudenmukaisuuden vuoksi. Tai näin asian olen käsittänyt. Paikoitellen tämä vapauttaja-armeija tosin vaikutti pankkiryöstöineen enemmän rikollisjoukkiolta, mutta rahoitettavahan se terrorismikin jollain on.



Baader-Meinhof halusi tuhota kapitalistisen yhteiskunnan ja luoda oikeudenmukaisuutta. Tuntuu kovin lyhyeltä ajalta, että noista tapahtumista on noin 30 vuotta. Punaisen armeijakunnan toiminta osoitti ainakin sen, että aseellisella muutoshalulla ei saavuteta mitään. Maailma on aivan yhtä epäoikeudenmukainen kuin 70-luvulla, ellei epäoikeudenmukaisempi. Esimerkiksi Suomessa on ollut yhtä paljon köyhiä viimeksi 70-luvun alussa kuin nyt.



Liikkeissä ja terrorismista on paljon kiinni oikeasta hetkestä. Saksassa tuota pohjaa terrorismille on ollut ennen Punaista armeijakuntaa. Yleinen aktivismi 60-luvun lopulla synnytti liikkeen. Omalla tavallaan Punaisen armeijakunnan toiminta on ymmärrettävissä. Vanhat natsit kekkuloivat Länsi-Saksan eliitissä vielä 60-luvulla. Yleensä aktivistit haluavat toimia jonkin sorretun kehitysmaan hyväksi. Punaisessa armeijakunnassa ymmärrettiin, että ensiksi olisi länsimaisen yhteiskunnan muututtava, ennen kuin epäoikeudenmukaisuutta voi mistään muualta poistaa.

Mutta jälleen itse elokuvaan. Elokuvassa oli ymmärretty, ettei terrorismin ihailemisessa ole järkeä. Mutta elokuvassa myös ymmärtää, mistä tuo ihailu ja terrorismi syntyy. Siksi voimmekin ihmetellä, että miksi terrorismi on hiipunut Al-Qaidaa lukuun ottamatta.



Elämme edelleen epäoikeudenmukaisuuden maailmassa, mutta kukaan ei halua muuttaa mitään kaiken maailman mukaradikaaleja ja vaihtoehtoisia kettutyttö- tai poikarastatukkia lukuun ottamatta. Mitään todellista, intohimon täyttämää kapinaliikettä ei ole syntynyt. Elämme yhteiskunnassa, joka on tunnustettu oikeaksi malliksi hiljaisesti vaikenemalla.



Elokuva sivuutti lähes täysin Punaisen armeijakunnanjäsenten henkilökohtaiset motiivit. Miksi he ryhtyivät terroristeiksi? Välillä tuntui, että silkkaa hulluuttaan. Toisaalta Ulrike Meinhof oli toimittaja ja tiesi asioista, hänellä syyn on täytynyt olla ideologinen. Elokuva tosin antoi kuvan, että hän enemmän ajautui terroristiksi kuin päätti sellaiseksi ryhtyä. Osa terroristeistä on taatusti ollut myös psykopaatteja, joille tappaminen ei ole ollut kynnys.



Joka tapauksessa elokuva antoi oivan katsauksen lähihistoriaamme. Aikaan, jolloin terrorismikin oli vielä mahdollista.

----------------------------------------------------------------------

Sitten nykypäivän johtajiin ja yhteiskuntaan. HUS:in pelastajaksi hankittu Kari Nenonen päätti luikahtaa Kuntaliittoon. Tälläisiä nämä nykypäivän ylistetyt "muutosjohtajat"ovat. Ensiksi pistetään paikat sekaisin ja sitten lähdetään muualle. Johtaminen ei ole pelkkää voittoa ja lasien kilistelyä. Se on vastuuta, vaikeiden päätösten tekemistä ja niiden takana pysymistä.



Luettua: Hal Sirowitz  "Äiti sanoi". Hal on newyorkilaisjuutalaisen perikuva, jonka elämään kuuluu vaikea äitisuhde ja vaikea seksielämä. Mutta hän tekee sen helvetin hauskasti. Sirowitzin runoista on kaukana sanoilla kikkailu. Ne ovat suoraan elämästä. Taidan ostaa miehen muutkin suomennetut teokset, joita huomasin ilokseni olevan.

Haluun, mutta en haluu

Kata Kärkkäinen on käräjöinyt jo useamman vuoden Seiska-lehteä vastaan. Syynä ex-rakkaan paljastukset mm. Katan seksielämästä. Suomalaisen oikeuskäytännön poukkoilua kuvastaa se, että hovioikeus muutti aiemmin tehdyn päätöksen eli Katan seksielämästä ei olisi saanut kertoa. Näin asiasta uutisoi mm. Hesari.



En ole koskaan ymmärtänyt näitä julkkiksia, jotka ensin myyvät elämänsä julkisuudelle, mutta sitten rupeavat käräjöimään, kun tehdään perättömiä tai paljastusjuttuja. Totta helvetissä tehdään, sillä niillä jutuilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Useimmiten.



Ne ovat eräänlaista jatkokertomuskirjallisuutta, joka saattaa jatkua julkkiksen kuolemaan asti. Ja mitä todennäköisemmin sen jälkeenkin. Edes kuolema ei suojele julkisuudelta. Päinvastoin, kuoleman jälkeen vasta voidaan kirjoittaakin mitä halutaan. Siitä meillä on case Paavo Haavikko.



Matti Vanhanen on tämän toivottoman julkisuudenhallinnan tragikoomisin esimerkki. Samoin perustein hänkin lähti käräjöimään kuin Kata. Ja voitti. Meidän on siis ymmärrettävä, että Matti Vanhasen seksielämästä ei saa kirjoittaa, mutta ei myöskään Kata Kärkkäisen, entisen playboy-pupun. Millä perustein oikeudet päätöksiä tekevät, sillä kummankin paljastuksen takana on rahaa halunneet/saaneet ex-rakkaat. Onko seksi ainoa asia, mitä yksityisyydensuoja suojaa?



Oli aika, jolloin oikeussalit eivät olleet uutisoinnin keskipiste. Nyt ne ovat. Missään muualla et näe yhtä varmasti toimittajia parveilevan kuin ehkä Matti Vanhasen ympärillä. Oikeussalissa ovat käyneet jossain vaiheessa miltei kaikki julkkikset, puhumattakaan kaiken maailman tutkintapyynnöistä. Lehdistö sen sijaan voi toimia tuomioistuimena, jos se ei aina julkisuudenkipeiltä asianajajilta onnistu. Harvoin on Tekniikan maailman liitelehti toiminut tuomarina kuten tässä säälittävässä lautakasahommassa.



Suomalaiset ovat muuttuneet siitä merkilliseksi kansaksi, että haluavat julkisuutta, mutta eivät halua lukea itsestään lehdestä paskaa. Siihen on vain varauduttava. Ei voi sanoa, että haluun, mutta en haluu. Ja jos haluun, haluun niin ku mä haluun.



Julkkiksethan myyvät lehdille jopa mahdollisesti kuolemaan koituvat sairautensa. Tommy Tabermanin taistelusta syöpää vastaan ei voi välttyä, sillä siitä kerrotaan päivittäin. Missäköhän vaiheessa mies ehtisi keskittyä toipumiseen. Syöpä on siis mediaseksikästä, en olisi uskonut tätäkään päivää näkeväni. Ennenhän se herätti ympäristössään vain kauhua.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------



Tänään kävin tosiaan töiden jälkeen Nuoret Nerot -sarjan kuvauksissa avustajana. Homma päättyi sikäli tragikoomisesti, etten missään vaiheessa päässyt kameran eteen. Kökötin kuvauspaikkana olleen baarin kellarissa. Mutta hauskaa oli silti, jutustelin maskeeraajan ja baarin omistajan kanssa. Lisäksi sain ideoitua tulevaa monologinäytelmääni Vantaan Lähiöteatterille. Tarkoitus olisi kirjoittaa keski-ikäisen naisen monologi.



Julistan tässä myös kirjahaun. Olen yrittänyt löytää venäläisen runoilijan Sergei Jesenenin kirjoja. Ilmeisesti herran tuotantoa on suomennettu vain Neuvostolyriikkaa 1-nimiseen teokseen. Jos joku tietää, missä se on saatavissa, olen enemmän kuin kiitollinen.



Puukirkot ovat sitten kauniita. Tämä on Iitin kirkosta.

Tervetuloa teillekin Suomeen

Kentin lisäksi (sain kuin sainkin muuten liput) Suomeen on tulossa useampikin bändi, jota haluaisin mennä kuuntelemaan. Näitä ovat Rammstein (liput ovat kai menneet jo), U2 (en tiedä, ovatko myynnissä, vai ovatko myyty jo) ja Depeche Mode (ilmeisesti jokunen surkea lippu on).

Rammstein tuli elämääni kuin varkain. MTV:llä se kai silloin pyöri ja Vivalla, saksalaisella musiikkikanavalla, joka näkyi 90-luvulla vielä ilmaiseksi. Aluksi en pitänyt bändistä lainkaan, mutta myöhemmin olen bändiin mieltynyt. Bändi on todistanut, että saksakin voi kuulostaa laulettuna kauniilta. Heti kun ymmärretään sen jämäkkä preussilaisuus hevibändin veturina. Tässä Rammstein suosikkibiisini. Video on suorastaan loistava.

Depeche Mode on myös suosikkibändejäni. Depeche Moden löysin senkin MTV:n kautta 90-luvun alussa, vaikka toki tiedän, että ovat tehneet uraa jo ennen 90-lukuakin. Personal Jesus toimi portinavaajana. Mutta lopullisen läpimurtonsa bändi teki päässäni 90-luvun lopulla. Miksi Depeche Mode? Ostin Barrel of a gun -sinkun Dresdenistä, jotenkin se kuvasti sen hetkistä mielentilaani. Depeche Moden musiikkivideot ovat aina olleet laadukkaita.

Sitten on jättiläinen nimeltään U2. Kyseinen bändi on ollut suosikki niin kauan, että en edes enää muista koska ensi kosketus tapahtui. Todennköisesti se oli ikuinen klassikko nimeltään One. U2 on mastodontti, jota vastaan on vaikea taistella. Bono on melkeinpä käsite, joka ei jätä yksiäkään kissanristiäisiä käymättä, mutta on myös ainoa rokkari, joille aukevat vallan huoneet.

Suosikki U2-levyni on Pop, joka on suotta aliarvostettu.Mutta tässä kantaa ottavan bändin varhaisempaa tuotantoa Bloody Sunday, jota me sisäiset irlantilaiset emme voi tietysti unohtaa.

-------------------------------------------

Sörkan vankilan historiasta on kuulemma tehty jo toinen kirja. Mielelläni lukisin, jos sattuisin jostain käsiini saamaan. Vankiloista on kirjoitettu aika vähän ja vielä vähemmän vartijoiden elämästä.

Tiedättekö muuten, mikä on varmin syy joukkokokoontumisiin naisvaltaisella työpaikalla? No, se on tietenkin vierailemaan tullut vauva. Näillä työpaikoilla kuuluu miltei velvollisuuteen tulla esittelemään jälkikasvuaan. Tosin aktiivisessa lisääntymisiässä olevat naisetkin ovat virastoissa vähissä. Vielä vähemmän on aktiivisessa lisääntymisiässä olevia miehiä.

Tiesittekö muuten että Maria! -shown emäntä Maria Veitola pitää omaa blogia. En taida kuulua hänen kohderyhmäänsä, mutta ihailtavan usein päivittää blogiaan. Marian blogiin.

Huomenna iltapäivällä teen itsekin uuden aluevaltauksen. Menen nimittäin avustajaksi erääseen tulevaan tv-sarjaan. Mutta siitä sitten lisää myöhemmin.

Lähtisinkö Karkkilaan?

Karkkilan kaupunki lähestyi minua viikonloppuna oheisella mainoksella. Pieni yllätys, sillä tavaratalojen mainosten joukosta löytyy harvoin sykähdyttävää. Eihän tämä mainoksena ole vallankumouksellinen, mutta en muista, että yksikään kunta olisi mainostanut itseään suoramarkkinoinnin keinoin. Harmi vain, että markkinointi on mallia Nurmijärvi. Eli meillä on halpoja tontteja, muuta meille. Kaikki kun on joka kunnan markkinoinnissa aina lähellä. Hohhoijaa.

Ja tietynlaisia ihmisiä kunnat haluavatkin. Jostain syystä kuntien markkinoinnissa on saatu päähän, että kunnalle tuottavimmat ihmiset ovat korviaan myöten velkaantuneita omakotiasujia, joilla on lapsia. Hehän ne kuntien varoja kuluttavatkin. On koulua, päiväkotia ja vaikka mitä.

Kunnat ovat käymässä nirsoiksi siinä missä yrityksetkin. Maksukykyä pitäisi olla, tyhjätaskuja ei haluaisi kukaan. Kunnan unelmakuntalainen on tietenkin asukas, joka maksaa veroja, mutta ei käyttäisi kunnan palveluja tai ainakaan sosiaali- ja terveyspalveluja, jotka vasta kalliita kunnille ovatkin.

Ja tälläisiä ihmisiä riittääkin, mutta heitä ei vaivauduta kosiskelemaan. Mainostaako Helsinki itseään nuorien työssäkäyvien sinkkujen kaupunkina, vaikka he vasta kunnalle rahaa kantavatkin? Kukaan ei muista myöskään juuri eläköityneitä hyväkuntoisia senioripariskuntia. Jopa isommat kaupungit mainostavat sitkeästi juuri halpoja tontteja. Pienemmissä kunnissa ei juuri muuta pystytä tarjoamaankaan. Lääkäreitäkään ei löydy vaikka tontti olisi ilmainen.

Tälle Karkkilan kirjeelle täytyy sanoa sen kunniaksi, ettei siihen ollut laitettu mitään ympäripyöreää strategialöpinää, jota suoltavat  virkamiehet eivät itsekään usko tai ymmärrä. Tämä strategialöpinä vaivaa varsinkin rekrytointimarkkinointia. Miksi kukaan työntekijä innostuisi niistä samoista tarinoista, joita jokainen kunta syöltää. Varsin nopeasti kun työntekijä tietää, mikä se todellisuus on, jos se ei vastaa kerrottua.

Mutta Karkkilan mainoksessa oli sentään rohkaistuttu. Että sinä siellä kurjassa Vantaassa ja noin 60 km ja asut onnelassa nimeltä Karkkila. Rohkeasti Karkkila mainostaa, sillä eikö se jossain vaiheessa mennyt miltei konkurssiin ja ajautunut valtion huomaan.

Kaikesta edistyksestä huolimatta kunnissa luullaan, että riittävää markkinointia on se, kun mennään messuille ja otetaan pari screeniä mukaan ja kerrotaan, että tuletko joko meille töihin tai muuta meille. Jaetaan sitten muutama kynä ja esitteitä.

Ihmisillä on kunnista tylsä ja byrokraattinen käsitys, joten paljoa ei tarvitsisi tehdä, että saisi räiskyvän ja dynaamisen kylän maineen. Mutta sitä ei uskalleta tehdä, sillä mitään muuta ei kunnissa pelätä niin kovasti, että joku mahdollisesti loukkaantuu. Johtoportaassakin riittää väkeä, joille kunnan vaakuna merkitsee suurinta mahdollista visuaalista mielikuvitusta. Ja ennen kaikkea, kunnissa ei ole rahaa mainontaan ja ikävä tosi-asia on, että näyttäviä kampanjoita ei tehdä ilman rahaa. Johan tuosta kulungista valtuustokin ärähtäisi.

Mutta hyvääkin on. Itse olen tänä ja viime vuonna ollut paljon mukana ns. sosiaalisessa markkinoinnissa, tarkoittaa suomeksi, että markkinointia tehdään ihmisten elämäntapojen ja asenteiden muokkaamiseksi, eikä niinkään minkään tuotteen. Harvaa kaupungin palvelua kun täytyy edes markkinoida, käyttäjiä kun riittää muutenkin. Sosiaalisen markkinoinnin ei tarvitse edes olla kallista.

Mediaa itsessään kun kiinnostaa kaikki kunnissa tapahtuva. Varsinkin jos se koskettaa isompaa joukkoa ihmisiä, niin kuin kunnissa yleensä kaikki koskee.

Kunnissa on käytössä myös facebookia ja muita vähemmän virallisia kanavia. Ja lopullinen muutos taitaa tulla, kun kuntien johtoon ehkä joskus pääsee nuoriakin johtajia, mutta en usko, niin kauan kuin isoimmat johtajat valitaan poliittisin perustein.

------------------------------------------------------------

Viisi nuorta kuoli tulipalossa Naantalissa. Sinänsä järkyttävää, mutta uutisoinnissa on jo siinäkin ihmisten kuolema arvotettu. Kun Naantalissa käydään kuvaamassa järkyttyneitä nuoria ja surraan koko kansan voimin, ei mediaa nähty Espoossa silloin, kun viisi laitapuolen kulkijaa menehtyi asuntolan palossa, eikä kansalta ja pääministeriltä virrannut surunvalitteluja.

PS. PS. Tässä hieman Tom Jonesia. Kävin Tikkurilassa Pepes special -nimisessä divarissa ja löysin sieltä Tom Jonesin älppärin. Jonesin ääni on kyllä upea vinyyliltä kuunneltuna. Miksiköhän muuten missään divarissa ei ole mikään järjestyksessä ja myyjä istuu kirjakasan takana tuskin näkyvänä. No, löytämisen ilostahan divareissa toisaalta käydään.

Häh, Obamalle rauhanpalkinto, ja kuka on Herta Müller?

Ajattelin pitää kirjoitustaukoa jonkin aikaa, mutta eihän siitä mitään tullut. Kiitos herra Barack Obaman. Siinä on kyllä merkillinen mies. Saa rauhanpalkinnon, vaikka ei ole onnistunut lopettamaan vielä yhtään Usan käymää sotaa. Usan joukot sotivat yhä Irakissa ja vieläpä kiihtyvällä tahdilla Afganistanissa, jonne on onnistuttu sotkemaan vielä puolen maailman joukot, Suomi mukaan lukien.

Mutta Nobel-komiteoiden päätökset eivät ole ennenkään olleet loogisia. Esimerkiksi Jasser Arafat ja Jitzak Rabin palkittiin, vaikka olivat tappaneet toistensa kansoja vuosikymmeniä, kuten yhä edelleen Israel ja Palestiina tekevät. Johtajien nimet ovat vain vaihtuneet. Komitea myös panttasi Martti Ahtisaaren rauhanpalkintoa vuositolkulla, vaikka hänelle, jos kenelle se olisi ilmiselvästi kuulunut.

Mutta Nobel-komitea on Obaman tapauksessa kaukaa viisas, vaikka väittääkin palkinnon tulleen toivon luomisesta maailmaan. Kun miehelle myönnetään heti kättelyssä rauhanpalkinto on hänen vaikea laajentaa Usan käymiä sotia. Kultapojan kilpeen kun on tullut jo kolhuja. Suuret puheet eivät ole vielä vastanneet tekoja. Tosin Usa on kaksipuoluemaa ja presidenttikilpailussa tappiolle jääneen puolueen tapana on jarruttaa kaikkia muutoksia.

Obama itse on sanonut, ettei ansaitse rauhanpalkintoa, joten ei palkinnosta kannata häntä syyttää tai moittia. Rauhanpalkinnon painoarvo on tosin muutenkin heikentynyt samoin kuin kaikkien muiden Nobel-palkintojen. Joka tapauksessa tästäkin palkinnosta huolimatta Obaman charmiin on alkanut tulla säröjä. Hänen häpeilemätön Chicagon lobbaamisensa ei tuottanut tulosta kilvassa olympialaisten järjestämisessä, vaan voiton vei ansaitusti Rio de Janeiro.

Nobelin kirjallisuuspalkinto on myös ikuinen väittelynaihe. Tuntuu, että se annetaan järjestään tuntemattomille kirjailijoille. Nyt sen sai Herta Müller. Minusta väittely siitä, että miksi palkintoja annetaan tuntemattomille kirjailijoille on turhaa. Nobel-komitean tehtävä ei ole palkita myyvintä kirjailijaa, siihen on muita palkintoja. Palkitessaan tuntemattomuuksia komitea tekee itse asiassa palveluksen, sillä tällä tavalla tavallistenkin ihmisten kirjarepertuaari leventyy.

---------------------------------------------------------------------------

Ei muuten onnistunut Hesaritonkaan elämä. Ajattelin säästää rahaa muuttamalla tilauksen vain perjantaista sunnuntaihin. Kestin noin viikon, ennen kuin soitin Hesarin asiakaspalveluun, että lähettäkää se sittenkin joka päivä.

Tämän päivän Hesarissa oli erinomainen Vieraskynä-kirjoitus toimittaja-opettaja Percy Mashairilta. Yleensä maahanmuuttajien työttömyydessä on vedottu siihen, että heillä ei ole kielitaitoa. Mutta jos on kyseessä jo toisen tai kolmannen polven maahanmuuttaja kyse on jostain muusta. Tosin esim. hoiva-alalla olen huomannut maahanmuuttajia olevan jo töissä paljon.

Percy myös kertoi länsimaita vaivaavan siirtomaa-asenteen maahanmuuttajia kohtaan. Pitää varmasti paikkaansa, mutta toisaalta Zimbabwessa valkoiset ovat syrjitty kansanosa. Tässä on tietysti kyse siirtomaa-aikojen takaisinmaksusta, mutta onko selkeä rasismi sallittua valkoisia kohtaan. Tästä ei ole oikeastaan edes puhuttu.

Uusiksi olympialajeiksi on valittu rugby ja golf. Ihme kyllä, esim. salibandy ei olympialaisiin päässyt tai rullalautailu, jotka ovat maailmanlaajuisesti erittäin harrastettuja lajeja.

Hih, Kent on tulossa Suomeen. On taas lähellä, että täytyy marssia lippukauppaan. En ole pakkoruotsi-fani, mutta Kent on luonut Suomessa ruotsinkielelle parempaa imagoa kuin mitkään imagokampanjat. En tiedä, onko Kentin pojilla ollut suunnitelmia Silvian suhteen.

Laki vanhusten hoidosta ja pian!

Eilen olin seminaarissa. Niin, niissähän me kaupungin työntekijät viihdymme. Mutta tässä seminaarissa oli ihan asiaakin.

Suurimpien kaupunkien vanhusneuvostot kokoontuivat täällä Vantaalla ja pohtivat vanhuspalvelujen tilaa. Kuten arvata saattaa, ihan tyytyväisiä ei oltu. Neuvostot ovat jo ehdottaneetkin vanhuspalvelulakia, joka takaisi vanhuksille palvelut. Tätä lakia on tosin käsittääkseni jo suovattu ja huovattu iät ja ajat, mutta päivänvaloa laki ei ole koskaan nähnyt.

Vanhuspalvelut nousevat otsikoihin tasaisin väliajoin, usein aina jonkin raportin julkistamisen takia. Ja erityisesti otsikoihin nostetaan väärinkäytökset. Niin toki pitääkin. Siitä ei ole kyse.  Mutta kuka uskaltaa enää vanheta, kun julkisuudessa annettu kuva vanhustenhoidosta on lähes poikkeuksetta negatiivinen. Milloin vanhukset eivät saa ruokaa ja milloin heidän vaippojaan ei vaihdeta ynnä muuta yhtä kamalaa. Jos elämäsi ei ole ollut herkkuakaan, niin viimeiset päivät ovat otsikoiden mukaan kaukana kultaisista vuosista.

Muutama mihinkään tyytymätön ja keskustelukyvytön omainen voi pilata koko laitoksen maineen. Ja ennen kaikkea, kuka haluaa vanhustyöhön töihin, kun työn kuva on pelkästään median mukaan raskas, ikävä ja loppumaton. Lopullinen niitti järjelliselle vanhuskeskustelulle oli tämä kuolemanpillerikohu. Joka tapauksessa halutaan yhteiskunnan hoitavan kaiken.

Julkinen keskustelu vanhustenhoidon tilanteesta on mennyt myös tekopyhäksi lässytykseksi. Poliitikko toisensa jälkeen käy vanhainkodissa kuvattavana ja kehuu omaishoidontuen tärkeyttä, mutta tämä ei näy päätöksenteossa. Pelimerkkejä kun on liian vähän. Sitä paljon puhuttua vastuuta yhteisestä vanhuudesta ei ole löytynyt. Media kauhistelee, kansa kauhistelee ja poliitikot kauhistelee. Mutta kauhistelulla ei mikään muutu ja mitään ei tapahdu.

Haluaisin tietää totuuden vanhuspalvelujen tasosta ja siinä vanhuspalvelulaki olisi todella tarpeen. Tai jopa jonkinlainen vanhustyön totuuskomissio. Silloin loppuisi jossittelu ja venkoilu, sillä silloin hommien olisi pakko hoitua, koska muuten tulisi rahallista sanktiota. Lait tosin ovat harvoin aukottomia ja porsaanreikiä varmasti etsittäisiin kiivaasti. Valtiolta tulee kyllä suosituksia, jotka varmasti ovat ihan kauniita ajatuksia. Vararikossa olevilla kunnilla ei ole vain varaa noudattaa niitä. Mutta lakia taas olisi pakko noudattaa, oli rahaa tai ei.

Kaikista huonoimmassa asemassa olevat vanhukset, joilla ei ole ketään. He ovat niitä, jotka eivät välttämättä ole minkään palvelun piirissä, koska eivät osaa tai pysty niitä vaatimaan tai hakemaan. Heidät olisi ensiksi löydettävä, muuten kuin kuukausia kotonaan kuolleina olleina muumioina.

Kaikki lähtee eduskunnasta. Jos siellä päätettäisiin, että vanhukset tulevat ensin, niin rahaa vanhustenhoitoon kyllä löytyisi. Mutta kun lakia tulee lain perään, useimmat niistä kuntien kontolle jo entisen taakan lisäksi. Tai sitten on vanhustenhoidon rakenteita radikaalisti muutettava, mikä näyttää aika epätodennäköiseltä.

Ja kun tämä dilemma ei olisi tarpeeksi, vanhuksia on aina vain enemmän. Jostain luin, että nyt syntyvät vauvat elävät keskimäärin satavuotiaaksi. Ihannoimme pitkää elämää (mutta emme vanhuutta), ja emme ymmärrä, että pitkä elämä harvemmin päättyy ilman sairauksia tai laitoshoitoa. Loppu voi silti olla kaunis, eikä otsikoilla ole sen asian kanssa mitään tekemistä.

--------------------------------------------------

Sarjassamme mielenkiintoisia tiedotteita: YT-neuvottelujen lomassa THL:ssä on sentään aikaa valmistella Kansallista imetysohjelmaa. Imettäminen on vauvan terveyden kannalta tärkeää, mutta onko se nyt sentään suurin kansallinen ongelma.

Minulle kun tulee myös STT:n tiedotteet, niin siellä yhdessä tiedotteessa kerrottiin, miten pääsemme kohti turvallisempaa kaatumista. Aalto-yliopiston designerit ovat olleet suunnittelemassa kaatumistakkia, jossa on ilmatyynyt kaatumista pehmentämään. Sopii vanhuksille, mutta myös kenties pikkujouluista kotiutuville.

Meillä täällä Vantaalla sattuu ja tapahtuu. Vanhassa koulussani Korson koulussa oli pommiuhkailtu. Loppujen lopuksi kyse oli ilmeisesti vitsinä. Muistan kun itse olin ko. koulussa 90-luvun alussa, niin siellä oli harva se viikko pommiuhkauksia ja koulua evakuoitiin. Silloin asioista ei vain tehty lööppejä, vaikka silloinkin oli huonosta huumorista kyse.

Vantaan kaupungilla tehdään myös sukupuolivaikutusten arviointi palveluissa eli suvaus. Moni ei ymmärrä, mistä edes on kyse. Epäilen vain, kun kaupungin työntekijöistä valtaosa on naisia, niin miehet jäävät tässä arvioinnissa entistä enemmän jalkoihin.

Jo nyt mies on altavastaajana  sekä asiakkaana että työntekijänä kun sosiaali- ja terveysalalle ja opetustoimeen ei hakeudu enää miehiä, jotka ymmärtäisivät miehenä olemisen peruskysymyksiäkin.

Epäilenpä, että tämä suvaus rajoittuu käytännössä vain iänikuiseen naisen ja miehen eurokysymykseen. Ja joidenkin naisten valitettavaan katkeruuteen miessukukuntaa kohtaan, heidän mielestään kun kaikki miehet (tai ainakin suomalaiset miehet) ovat pahasta ja audimiehiä, mitä siitä, että miehet syrjäytyvät helpommin kuin naiset ja heitä on vähemmän töissäkin kuin naiset. Ja että heissä on vankeja enemmän ja ovat sairaampia kuin naiset. Tämän naistyypin kanssa on mahdotonta asiasta edes järkevästi keskustella. Miehillä kun menee heidän mielestään niin helvetin hyvin.
-----------------------------------------------------------------------

Mutta teille, jotka jaksoitte tämän minun extrapitkän vuodatukseni loppuun asti, niin pieni herkkupala. Eevali, ystäväni hänkin, oli löytänyt youtuben kätköistä tämän vanhan Sir Elwoodin Hiljaiset värit -suosikkibiisini. Muistan kun kuulin tämän ensimmäisen kerran. Olin nukahtanut kesken Hyvät, pahat ja rumat -talksshown ja heräsin kun elwoodit esittivät tämän livenä ohjelmassa.

Kuollut mies ei painia kaipaa

http://www.foxsearchlight.com/thewrestler/

Tänään kävin katsomassa Tikkurilan Bio Grandissa Wrestler -elokuvan. Ja muuten halvalla kun kyse oli ns. matinea-elokuvista, harvoin leffaan pääsee päälle viidellä eurolla. Mutta harvoin käyn elokuvissa minäkin ja vielä harvemmin vaikutun. Nyt näin tein.

Wrestler on elokuva, josta uskoisin aikaa myöten tulevan klassikko, ei vähiten Mickey Rourken erinomaisen pääosan takia painija Ram-Jamina oikealtaan nimeltään. Rourkey oli kuin luotu esittämään amerikkalaisen ammattilaispainin kehäraakkia. Show-painiksikin sitä sanotaan, mutta elokuvan myötä minun arvostukseni lajia kohtaan kasvoi. Ammattilaispaini on mitä rankinta urheilua ja näyttelijäntyötä, paitsi että vammat ovat oikeita.

Itse asiassa ammattilaispaini oli liki ainoata tv:stä mitä jaksoin katsoa, ollessani pahasti masentunut vuosituhannen alussa.

Eksyin aiheesta, mutta rooli oli tosiaan kuin Rourken elämästä. Juhlittu 80-luvun tähti ja 2000-luvun kehäraakki. Rourken nyrkkeilyn ja "kauneus"leikkausten hiomat kasvot elivät roolin mukana. Jopa miehen jatkuva huokailu kuvasti väsymystä ja pettymystä elämään. Marisa Tomei, hänkin uransa parhaat päivät 90-luvulla nähnyt ei ollut hänkään hullumpi elämäänsä ja miehiin pettyneenä yli-ikäisenä stripparina Cassidyna, jota Rourkey vokottelee melkein onnistumatta.

Wrestler oli sinällään perinteinen urheiluelokuva, niitä kun on kahdenlaisia. Köyhä poika nousee vaikeuksien kautta tähtivoittajaksi tai kehäraakkitarinat, jota Wrestler edustaa. Jotain Kuin Raivo Härkää olin tarinasta aistivinani, mutta Wrestler ei ollut lainkaan eeppinen elokuva, kuten esimerkiksi Kuin Raivo Härkä on. Ehkä painikohtaukset olivat kovuudessaan nyrkkeilyelokuvia muistuttavia.

Elämä on taistelua voitoista ja koostuu tappioista, ja yleisön rakkaus voi olla ainoata rakkautta mitä saa. Kaikille ei edes sitä ole tarjolla. Wrestler on tarina yhden miehen halusta viettää normaalia elämää siinä onnistumatta, Rourkeyn pumppu kun pettää ja paini pitäisi jättää. Elokuvaluusereista on vaikea olla pitämättä, heissä kun on jotain perin juurin sympaattista ja samaistuttavaa. Kaikki olemme kolhuja saaneet, mutta silti meissä elää halu saada rakkautta.

Elokuvaan oli ehkä vähän turhaan ympätty Rourkelle katkeran tyttären puolelleenvoitto -tarina. On jotenkin niin moneen kertaan nähty ja kuultu nämä isän hylkäämäksi joutuneet lapset. Onneksi oli ymmärretty, ettei anteeksianto suju hetkessä, jos koskaan. Rakkaustarina Marisan kanssa sai melkein täyttymyksensä, mutta ei ihan onneksi. Melkein luulin, että Rourke kuolisi lopussa, rivien välistä se annettiin ymmärtää.

Mutta elokuva päättyi arvoituksellisesti, hyppäsikö hän lopussa kuolemaan palattuaan vielä kerran areenalle sydämen petettyä vai parempaan elämään. Ja voiko vertauskuvallisempaa sairautta elämään pettyneelle löytyä kuin sydämen särkyminen.

Ja voiko parempaa loppukohtauspaikkaa hakea kuin painiareena. Ram-Jam vielä kerran vanhaa vastustajaansa vastassa. Siksi urheilua ja viihdettä kauneimmillaan tai karmeimmillaan katsotaan.

------------------------------------------------------------------------------------------------

Nyt on sitten hulluuden ja luovan nerouden välinen yhteys todistettu tieteellisesti. Unkarilaisten psykiatrien tutkimusten mukaan taiteellisen luovuuden ja skitsofrenian välillä on geneettinen yhteys.

Tässä vielä Bruce Springsteenin nimikkobiisi Wrestler-elokuvasta.Hänkin on tehnyt hyvän biisin elokuvaan.

Kirjamaailman johtajatarinoita ja muita huomion huomioita

Jos välillä tuntui, ettei mielenkiintoisia elämäkertoja tai henkilöhistorioita ilmesty lainkaan, niin nyt niitä pukkaa. Pekka Herlinin elämäkerran lisäksi on ilmestynyt kirjat Mauno Koivistosta ja kuinkas ollakaan Adolf Hitleristä.

Hitleristä on taidettu kirjoittaa vähintään yhtä montaa kirjaa kuin Jeesuksesta, vaikka miesten julkisuuskuva on täysin päinvastainen. Hitler on äärimmäisen pahan symboli ja siitä ei taideta mihinkään päästä. Eikä  ole syytäkään, mutta vaikuttimensa on kullakin ja siksipä yksi näkemys on pahasta. Viime vuosina hänestä on kirjoitettu muutenkin kuin yksioikoisesti.

Ensiksi ilmestyi elokuva Perikato ja nyt tämä uusin kirja Hitleristä. Sen antama kuva taitaa olla totuudenmukaisin. Hitler oli tyhjä taulu, joka eli oikeaan aikaan oikeassa paikassa.

Itse luin Norman Mailerin viimeiseksi jääneen kirjan Hitleristä ja se oli suorastaan aika sekopäinen ja fiktiota tietysti olikin. En oikein jaksa uskoa, että mies olisi sentään sukupolvien insestin tulos, vaikka monta muuta asiaa uskoisikin Hitleristä. En yksinkertaisesti meinannut uskoa kirjaa Mailerin kirjoittamaksi. Harmi, että se jäi hänen viimeisekseen.

Mauno Koivisto elää vielä ja siksi häntä on vaikea arvioida historian valossa. Tämän viimeisimmän kirjan taisi kirjoittaa vielä hänen sihteerinsä, joten ei kirja taida miestä hirveästi moittia. Koiviston presidenttiajan muistan hyvin. Muistan erityisesti kun isä sätti miestä saamattomaksi.

Ja silloin 80-90-luvun vaihteen hulluina vuosina Koivisto toden totta tuntui ajastaan jääneeltä ja hitaalta. Jälkeenpäin ajatellen Koiviston tietty varovaisuus oli minusta viisautta. Muuta en sitten Koivistosta osaa olla mieltä, paitsi muistan, kun mies pelasi aina televisiossa lentopalloa.

-----------------------------------------------------------------------

Nyt sitten pitäisi ruoan olla halvempaa sen alvin laskun takia. Joka kauppaketju on muistanut lähettää kotiin mainoksen, että juuri he ovat laskeneet hintoja. Kauppalaskussa en ole itse huomannut mitään radikaalia muutosta. Paljon melua tyhjästä jälleen kerran.

Ahtisaaren nobel-ehdokkuuden torpedoija, kuka hän on nyt sitten onkin, on tyyppiesimerkki suomalaisesta kateudesta. Arvauksia? Paavo Väyrynen vai Tarja Halonen? Vai olisiko itse Niinistö?

Terveyden ja Hyvinvoinnin laitos käynnistää YT-neuvottelut. Kertoo tämän päivän moraalista paljon, jos hyvinvointia edistävä valtionlaitos irtisanoo. Tai todennäköisemmin työntekijät patistetaan ennenaikaiselle eläkkeelle tai siirretään työhön, josta on pakko itse lähteä, kuten tapana nykyisin on.
----------------------------------------------------------------------------------------
Huomion huomioita: Oletteko huomanneet, että suomalaisiin televisiouutisiin on siirtynyt amerikkalainen tapa toistaa uutiset kahteen kertaan lähetyksen aikana tyyliin "tänään kerroimme teille jo...."

Mitä hyötyä siitä uutisen alun toistosta on, jos et ehtinyt nähdä itse uutista. Pidetäänkö katsojia täysinä idiootteina, varsinkin kun samat uutiset toistetaan päivän aikana aamutelevisiosta lähtien.

Beatlesia voi opiskella Liverpoolin yliopistossa. Nyt vihdoin löytyi minullekin oma alansa. Mikähän minusta tulisi? Beatles-tieteen maisteri? Olisi se hienon kuuloista.

Täysi kuu on kuista kaunein.

Virkamieskielen helmiä

Joskus aiemmin kun kirjoitin työpaikan ihmistyypeistä tulin luvanneeksi paljastaa teille virkamieskielen helmiä. Ja voitte vapaasti sääliä minua. Elän näiden sanojen kanssa päivittäin.

Virkamieskieltä alias jargonia tai sumutuskieltä ei ole tarkoituskaan ymmärtää. Sehän on juuri sitä varten luotu, ettei siitä asiaan perehtymätön ihmispolo mitään ymmärtäisi. Mutta pitäkää hatuistanne kiinni, nyt mennään.

Moniammatillinen: Yleensä liittyy tiimi-sanaan. Eli tiimissä on ihmisiä monista ammateista.

Menokehys: Tämä liittyy usein sanaan maltillinen. Eli tänä vuonna ei saisi rahaa polttaa.

Kartoittaa: Yksi suosituimmista. Kartoittaa voi esimerkiksi asiakkaan elämäntilannetta ja voimavaroja.

Sopeuttaa toimintaan: Tarkoittaa, että jotain lakkautetaan.

Lausuntokierros: Eli paperista pyydetään lausuntoja vaikka keneltä, vaikka päätös on oikeasti jo tehty.

Erityisosaaminen: Eli sinulla on jokin tietty osaaminen. Erityisasiantuntija on myös ammattinimike. Yleensä nimikkeelle on tärkeää, ettei siitä käy ilmi, mitä se ihminen tekee työkseen.

Toimija: Tämä saattaa olla yleisin kaikista virkamieslatinan sanoista. Toimija voi olla ihminen tai yhteisö. Hän toiminee. Toimija voi olla myös toimintayksikkö. Mitä hemmettiä tekisikään paikallaanyksiköllä.

Linjata: Ei tietä. Useimmiten linjataan toimintaa, joka sekin on suosittu sana virkamiesten keskuudessa.

Vaikuttavuus: Kaikella pitäisi olla vaikuttavuutta.

Asiakaslähtöinen: Voiko palvelu mitään muuta olla? Ilmeisesti voi.

Ikääntynyt: Eli siis vanhus.

Tiivis yhteistyö: Ei löydy sellaista porukkaa virkamiehistä, jotka eivät toimisi tiiviissä yhteistyössä yhteistyökumppaneiden kanssa.

Palvelutarpeen arviointi: Eli mietitään, tarvitsetko palvelua lainkaan. Tämä voi myös olla hoidontarpeen arviointi.

Toimeenpanosuunnitelma: Eli näin pitäisi kaiken onnistua.

Toimintatavat: Yleensä julkisella puolella etsitään toimintatavoista säästöjä. Eli tee nopeammin ja enemmän. Myös palvelurakenteet ovat aina huonoja.

Verkostoituminen: Kaikki on verkostoitumista. Eli sinun täytyisi mennä tilaisuudesta tilaisuuteen ja keksiä jotain puhuttavaa, kun oikeasti ei ole mitään puhuttavaa.

Kehittäminen: Eli oikeasti etsitään halvempaa. Tai sitten hankkeet ja projektit vievät työaikasi.

Organisaatio: Tämä on lähes pyhä sana virkamiehille.

Toimi: Se on nykyisin tehtävä, sitkeimmät puhuvat yhä vakansseista.

Osaamiskeskus: Eli kukaan ei haluaisi tehdä niitä ikäviä hommia.

Resurssit: Niitä ei useimmiten ole varastossa.

Laatusuositus: Jokin ninisteriö on taas keksinyt jonkun suosituksen.

Osallisuus ja osallistuminen: Eli sinun täytyisi olla kiinnostunut kuntasi asioista. Yksi virkamieskielen tämän hetken trendikkäimmistä asioista.

Tässä näitä. Löytyisi toki enemmän, mutta tämäkin kävi voimille eli minun on voimaannuttava.

--------------------------------------------------------------------------

Tuoreen tutkimuksen mukaan punaviini herättää naisten seksihalut. Eli nyt miehet unohtakaa se kaljan lipitys ja ryhtykää sivistyneesti viinimiehiksi.

Nyt se Yle-maksu alias mediamaksu on sitten tulossa. Ymmärtääkö vieläkään kukaan, mistä hommassa on kyse?

Luettua: Truman Capote: Kesän taittuessa.

Capoten aiemmin julkaisematon romaani. Eli hänen kouluvihoistaan on löydetty vielä jotain julkaistavaa. Ei romaani huono ole, mutta jos kirjailija ei itse halunnut kirjaa julkaista, niin miksi legendoilta on pakko kaivaa kaikki esiin, mistä kuvitellaan rahaa vielä saavan.

Mutta Capoten tyyli kirjasta jo sentään löytyy. Parhaimmillaan Capote kilpaili maailman huippuluokassa. Löysin netistä tälläisen Capoten haastattelupätkän, josta hänen omalaatuinen äänensä hyvin kuuluu. Huomatkaa mikki joka roikkuu melkein koko ajan kuvassa sekä Croucho Marxin sikarinpössyttely.

 

Truman Capote on Cavett
Uploaded by dummy-account.

 

Kirjailijakierroksella Helsingissä

Tällä viikolla kävin Helsingissä kirjailijakierroksella. Kiitos Julkisen alan tiedottajien yhdistyksen suoman mahdollisuuden. Eli tutustuin Helsinkiin kirjailijoiden kohtaloiden kautta.

Kaikkihan tiedämme, ettei ne kirjailijoiden kohtalot useimmiten kauniita ole. Teksti on ystäväni Mirja Antilan tallentamaa ja itse koetin parhaani kuvata bussin ikkunan läpi.

Olkaa hyvä, Helsinkikin on täynnä historiaa. Kuten tiedämme, historia on jo itsessään kiehtovaa. Kuvat eivät ole linkittyneet tekstiin, huom., vaan vapaan runollista.



Kirjailijakierroksella tutustuimme runoilijoiden ja kirjailijoiden Helsinkiin, mm. Kruununhaan, Töölön ja Kallion kaupunginosiin. Kruununhakaa on kuvattu runoilijoiden kaupunginosaksi. Siellä Johan ja Fredrika Runeberg viettivät avioliittonsa ensi vuodet muutettuaan Turun palon jälkeen Helsinkiin v.1828. Siellä perustettiin 1832 Helsingfors Morgonblad -lehti, jonka ensimmäinen toimittaja Runeberg oli. Helsingin-vuosinaan Runeberg asui useissa eri osoitteissa eri puolilla kaupunkia.

Alkuvuonna 1837 Runeberg sai Porvoon kymnaasin roomalaisen kirjallisuuden lehtorin viran ja perhe muutti pysyvästi Porvooseen. Runebergin patsas Esplanadin puistossa paljastettiin 1885. Muistomerkissä ei missään mainita, ketä se esittää. Oli itsestään selvää, kenestä oli kysymys. Karhuntaljaan pukeutuneen Suomi-neidon oikeassa kädessä on laakeriseppele ja jalkojen juuressa kirjapino. Patsaan teki runoilijan poika, kuvanveistäjä Walter Runeberg.

Opinnot ovat aina houkutelleet maaseudun kirjailijoita Helsinkiin, kuten Juhani Ahon, Eino Leinon, Joel Lehtosen ja Aleksis Kiven. Juhani "Jussi" Aho (syntyjään Johannes Brofeldt, vuodesta 1907; 11.9.1861 Lapinlahti-8.8.1921 Helsinki) oli ensimmäinen suomeksi kirjoittanut ammattikirjailija. Hänen kirjailijanuransa kesti jopa nelisenkymmentä vuotta.

Esplanadin puistossa Helsingissä on Lauri Leppäsen veistämä Eino Leinon patsas, joka paljastettiin 1953. Patsaaseen on kaiverrettu säe Leinon Väinämöisen laulu -runosta: Yksi on laulu ylitse muiden: ihmisen aattehen hengen ankara laulu. Mielenkiintoinen yksityiskohta patsaassa on sen käsi, johon on valettaessa asetettu viiden markan kolikko. Tämä liittyy legendaan, jonka mukaan Leino lausui eläessään, ettei ole köyhä niin kauan kuin hänellä on markan lantti kädessään. Opas kertoi lisäksi pikkupojasta, joka oli löytänyt Leinon unohtaman kuuluisan lierihatun puistonpenkiltä ja kuinka Leino aina tämän jälkeen antoi pojalle tämän nähtyään kolikon kiitoksena.

Joel Lehtonen osti vuonna 1915 säästöillään itselleen Hörneborg-nimisen huvilan silloisesta Huopalahden kauppalasta läheltä Helsinkiä.1922 jälkeen Lehtonen asui elämänsä loppuun saakka kesiä ja ulkomaanmatkoja lukuun ottamatta enimmäkseen Hörneborgin talossaan. Vuoden 1933 jälkeen Lehtosta pitkään vaivannut selkärankareuma alkoi pahentua niin että hän oli lähes liikuntakyvytön ja kärsi unettomuudesta ja masennuksesta. Kesällä 1934 hän ei enää pystynyt kirjoittamaan kipujen takia ja viikkoa ennen 53-vuotissyntymäpäiväänsä Lehtonen hirttäytyi kotonaan Huopalahdessa työhuoneensa kattoon maalatun tähtitaivaan alle. Hänet on haudattu Helsingin Hietaniemeen: U21b-18-2. Joel Lehtosen Hörneborgin huvila löytyy edelleen Helsingin Etelä-Haagan Sankaritieltä.

Töölö oli Marja Jotunin "Huojuvan talon" sekä monien Mika Waltarin ja muiden Tulenkantajien 1920-luvun romaanien tapahtumapaikkana. Maria Gustaava Jotuni (vuoteen 1906 Haggrén, vuodesta 1911 Jotuni-Tarkiainen, 9. 4.1880 Kuopio-30.9.1943 Helsinki) oli merkittävä suomalainen kirjailija ja näytelmäkirjailija. Hänen poikansa Jukka ja Tuttu Tarkiainen kiipesivät talon katolle, niin että piti hälyttää poliisi apuun.

Helsingin Etu-Töölössä on lähellä Waltarin kotia Waltarille omistettu veistos. Se ei ole näköispatsas, vaan Veikko Hirvimäen veistos Kuningasajatus on saanut ideansa Turms kuolemattomaan sisältyvästä lauseesta "Ihmisessä itsessään ovat pisimmät matkat." Aikoinaan käytiin kiivasta keskustelua, millainen sen tulisi olla. Monet olisivat halunneet nimenomaan näköispatsaan. Waltari itse lausui julki toivomuksen, että kun hänestä aika jättää, hänen muistokseen rakennettaisiin Helsingin keskustaan julkinen pisoaari. Waltarin synnyinkodin paikalla on Helsingin työväenyhdistyksen talo.

Myös Kalliosta on kirjoitettu monia runoja ja romaaneja. Oman patsaansa kaupunginosaan on saanut stadin runoilija Arvo Turtiainen. Kalliossa sijaitsee myös Josafatin laakso, jossa on Tauno Palon puisto, Josafat-nimi tulee Raamatusta.

Kirjailijoille ja taiteilijoille tärkeitä kohtaamispaikkoja ovat aina olleet teatterit, ravintolat, kahvilat ja kylpylät, esim. Esplanadin vanhat ravintolat, Seurahuone, Kappeli ja Kämp sekä edesmennyt Bronda. Hotelli Torni on kuuluisa kirjailijakokouksista ja kulttuurikeskusteluistaan; sen kabinetissa suunniteltiin Minna Craucherin murha vuonna 1932.

Villa Kiven Töölönlahden rannalla tunnistaa terävästä tornista. Se on kirjailijoiden käytössä oleva puuhuvila Helsingin Linnunlaulussa osoitteessa Linnunlauluntie 10. Puurakenteinen, valkoinen talo on arkkitehti Selim Lindqvistin käsialaa vuodelta 1890. Sen rakennutti Niilo Michelsson. Villa Kivi on alusta alkaen ollut kirjailijoiden tyyssija. Nimen Villa Kivi se sai Aleksis Kiven päivänä. Siellä ovat aikojen saatossa vierailleet muun muassa Juhani Aho, F. E. Sillanpää ja Eino Leino. Helsingin kaupunki hankki talon sivurakennuksineen omistukseensa ja luovutti sen Kivi-talo Säätiölle vuonna 1985.

Maila Talvion kotonaan Helsingissä pitämä kirjallinen salonki nousi myös kuuluisuuteen. 1920-luvun lopulla Talviolle alkoi uusi luomiskausi jolloin hän keskittyi historiallisiin romaaneihin. Näitä olivat vuosina 1929-1935 julkaistu Helsingin historiaan liittyvä romaanitrilogia Itämeren tytär ja Talvion viimeinen romaani Linnoituksen iloiset rouvat (1941) jossa tapahtumaympäristönä oli Suomen sodan 1808-1809 aikainen Viaporin linnoitus.

Suonionkatu Julius Krohnin mukaan, joka toimi useiden J. L. Runebergin teosten suomentajana, usein salanimellä, osin kollektiivisen fennomaaniryhmän johtavana jäsenenä. Myös Maamme -laulun suomenkielisten sanojen väitetään olevan hänen käsialaansa. Kirjailijanimellä Suonio hän julkaisi runoja (muun muassa teos Mansikoita ja mustikoita 1856-61 ja teoksen Kuun tarinoita sekä toimitti kuvalehtiä, kuten Suomen Kuvalehteä. Lisäksi Krohn suomensi useita Walterin Scottin romaaneja. Hän oli Aino Kallaksen isä.

Wecksellintie Eirassa, Josef Julius Wecksellin mukaan, (19.3.1838 Turku-9.8. 1907 Helsinki) joka oli suomalainen runoilija ja näytelmäkirjailija. Wecksellin ura oli erittäin lyhyt, mutta menestyksekäs. Hän ehti julkaista virallisesti uransa aikana vain kaksi teosta, runokokoelman Valda ungdomsdikter, 1860 ja näytelmän Daniel Hjort 1863. 24-vuotiaana Wecksellin henkinen tasapaino murtui, ja hän joutui Lapinlahden mielisairaalaan, jossa hän vietti loppuelämänsä. Weckselliä pidetään lahjakkaimpana romantiikan jälkimaininkien ruotsinkielisistä kirjailijoista.

Ympyrätalon vieressä Porthaninrinteellä sijaitseva Sodan ajan naisen muistomerkki paljastettiin 12.10.1996. Patsaassa on kahdeksan metriä korkea terästorni ja 7,5 metriä leveä harmaa paasi Kurun harmaasta graniitista. Kolmen sepän patsas on Felix Nylundin veistos Helsingin Aleksanterinkadun ja Mannerheimintien risteyksessä, Kolmen sepän aukiolla. Valmistumisvuosi 1932. "Pääsepän" kasvonpiirteet ovat runoilija Arvid Mörnen, (6.5.1876 Kuopio -15.6. 1946 Kauniainen) joka oli suomenruotsalainen kirjailija.

Erkki Vala (sukunimi vuoteen 1928 Wadenström) (17.12.1902 Porvoo-14.2.1991 Helsinki) oli suomalainen toimittaja, kustantaja, kriitikko ja kirjailija. Hänen vanhempi sisarensa oli runoilija Katri Vala, joka Helsingissä v.1930 solmi avioliiton kemistin koulutuksen saaneen vasemmistoradikaalin Armas Heikelin kanssa. Katri Valan puisto on Helsingin Sörnäisissä ja hänet on haudattu nimikkopuistoonsa Hämeentien puoleiseen rinteeseen. Kallion kirjasto 1912 oli Suomen ensimmäinen täysin kunnan rahoilla rakennettu kirjastorakennus.

Oksasenkatu runoilija August Ahlqvistin mukaan, Karl August Engelbrekt Ahlqvist, kirjailijana A. Oksanen (7.8.1826 Kuopio-20.11.1889 Helsinki) oli suomalainen runoilija, suomalais- ugrilaisten kielten tutkija ja vuodesta 1863 ystäväänsä Elias Lönnrotia seurannut Keisarillisen Aleksanterin yliopiston suomen kielen professori (myöhemmin myös kansleri) . Ahlqvistia pidetään fennougristiikan perustajana. Ahlqvistin suuri innoittaja oli J. L. Runeberg ,jolta hän peri kansallisromanttisen näkökulman. Hänen kirjailijanimensä oli A. Oksanen, jota hän alkoi käyttää Kuopiossa kirjoittaessaan Saima-lehteen, jota toimitti tuolloin J. V. Snellman. Hän tuomitsi kritiikissään Aleksis Kiven Seitsemän veljestä-kirjan.

Topeliukselle haluttiin saada patsas myös pääkaupunkiin, ja Svenska Litteratursällskapet aloitti vuonna 1908 varojen keräämisen hanketta varten. Tästä seurasi yksi Suomen kuuluisimpia patsaskiistoja, jossa vastakkain olivat perinteisen näköisrealismin ja modernin muistomerkkitaiteen kannattajat. Kuvanveistäjä Ville Vallgren veisti realistisen muistopatsaan, jossa Topelius on kuvattuna lasten ympäröimänä Vaasan patsaan tapaan, ja tarjosi sitä sekä Litteratursällskapetille että Helsingin kaupungille. Nämä eivät kuitenkaan halunneet ottaa veistosta vastaan.

Vuonna 1929 Litteratursällskapet järjesti muistomerkkikilpailun, jonka voitti Gunnar Finnen veistos Satu ja totuus. Finnen veistos oli modernistisempi kuin Vallgrenin: se ei ollut Topeliuksen näköispatsas, vaan siinä oli kuvattuna kaksi allegorista alastonta naishahmoa. Finnen veistos synnytti kiivasta vastustusta ihmisissä, jotka pitivät Vallgrenin realistista Topeliusta parempana, ja kirjailija Maila Talvion ympärille syntyi nopeasti kansanliike, joka hankki varat Vallgrenin patsaan pystyttämiseksi Helsinkiin. Tämän vuoksi vuonna 1932 Helsingissä paljastettiin kaksi Zachris Topeliuksen muistopatsasta: Vallgrenin realistinen Topelius ja lapset Koulupuistikossa ja Finnen symbolistinen Satu ja totuus Esplanadin puistossa. Satu ja totuus -patsas oli sotien aikana Kellokoskella säilytyksessä.

Paciuksenkadun länsipuolella sijaitseva Vähä-Meilahden alue on alun perin perustettu helsinkiläisten kesähuvila-alueeksi 1880-luvulla. Senaikaisia huviloita on edelleen yksityisomistuksessa, nyt jo talviasuttuina, jotkut kolmannella sukupolvella. Niitä on myös kahviloina ja muun muassa Lastenklinikan potilaiden perheiden käytössä.

Janssonit asuivat Toven lapsuuden ja nuoruuden ajan Helsingin Katajanokalla Luotsikatu 4:ssä, joka oli viereisessä korttelissa toimineen kahviyhtiö Pauligin omistama vuokratalo ja siinä asui paljon taiteilijoita. Janssonien hallussa oli ylimmän kerroksen ateljeehuoneisto, jonka edellinen asukas oli ollut taidemaalari Hugo Simberg. Keväällä 1936 suurin osa taidemaalariluokan oppilaista jätti Ateneumin. Tove Jansson ja kolme muuta oppilasta, Runar Engblom, Christian Sibelius ja Unto Virtanen, vuokrasivat yhteisen ateljeen Ullanlinnan Tähtitorninkadulta. Jansson ja hänen elämänkumppaninsa Tuulikki Pietilä asuivat ja pitivät yllä galleriaa Helsingin Kaartinkaupungissa Ullanlinnankadulla.

Jalmari Finne, asui Kruunuhaassa ja kuoli v.1938 Hgissä. 1953 lähtien Ilmari Kianto vietti talvet Helsingissä, Otavan omistamassa kirjailija-asunnossa Mariankatu 24:ssä. Kianto kuoli keuhkokuumeeseen vähän ennen 96-vuotispäiväänsä 1970 Helsingin Auroran sairaalassa. Saima Rauha Maria Harmaja 8.5.1913 Helsinki-21.4.1937 Helsinki Hella Wuolijoki toimi aktiivisesti politiikan kulisseissa. Hän piti 1918-1920 poliittista salonkia Helsingin Eirassa sijainneessa asunnossaan. Runoilija L. Onerva asui kuulemma samassa talossa (oik. Hilja Onerva Lehtinen, 28.4.1882 Helsinki-1.3.1972 Helsinki). Henrik Tikkanen asui Mariankatu 26:ssa, hänen samanniminen kirjansa ulottuu 1950-luvulta 20 vuotta eteenpäin. Keskeisenä teemana teoksessa on kirjailijan kohtalonyhteys alkoholisoituneena kuolleeseen isäänsä.

Mannerheimintie on Helsingin pisin katu, 5,5 km pitkä. Aleksis Kiven patsas oli sotien aikana peitetty lautaverhouksella, joka oli vuorattu hiekkasäkein.