lauantai 24. syyskuuta 2022

Kirja-arvostelu: Vladimir Majakovski - Minun löytämäni Amerikka

Kuka nyt ei olisi Usan kiertämisestä haaveillut. Lukuisat kirjailijat ja ihan tavitsetkin sen ovat toteuttaneetkin. 

Näin teki myös Vladimir Majakovski, Venäjän vallankumouksen runoilija. Jostain kumman syystä tämä matkustamista rakastava runoilija vielä onnistui pääsemäään kommunisteja pelkäävään Usaan 1920-luvulla. 

Taskukirjamaisen kokoinen Majakovski-suomennus on ihan pätevä suomennos. Ainakin jos 1920-luvun Usa kiinnostaa ja minuahan kiinnostaa. Kirja on kirjoitettu muutamaa vuotta ennen suurta lamaa ja Usa on ollut tuolloin voimansa tunnossa. Moderni, dynaaminen maa, josta Majakovskin Neuvostoliitto oli kaukana, kuten muukin Eurooppa. 

Majakovski oli oikeaan aikaan Usassa. Maa oli juuri siirtynyt moderniin aikaan pilvenpiirtäjineen, liukuhihnoineen. Tätä Usaa Majakovski ihailee, toisaalta hän vakaumuksillisena kommunistina arvostelee Usan imperialismia ja työläisten lypsämistä.

Mikään elämää suurempi kirja tämä ei ole, mutta menee Majakovski-faneille ja 1920-luvun ystäville. Viitehuomatuksena muuten Meksiko-kuvaus, joka oli yllättävämpi kuin Majakovskin mietteet Usasta.

perjantai 23. syyskuuta 2022

Parkuva tyttö (runo)

En jaksa enää,
parkuu ratikkapysäkin edessä
hajareisin istuva tyttö.

Itkee ja huutaa, eikä kukaan kuule.

Eikä kukaan kuole, tänään.

Ei ole oikeaa tapaa surra omaa kuolemaansa.

On oltava viaton,
joka ei ymmärrä pahuutta.

keskiviikko 21. syyskuuta 2022

Murha kaupungin pimennyttyä (runo)

Murha perjantai-illan valojen himmetessä. 
Ilo kaupungin valoissa päättyi kuolemaan.
Rumaa glitteriä on veri, 
joka verhoaa perjantaita yöllä.
Jää hyvästi, Tuntematon.

maanantai 19. syyskuuta 2022

Kirja-arvostelu: Anja Snellman - Ivana B.

Anja Kauranen, anteeksi Snellman on kirjoittanut ihan menevän, helppolukuisen ja yksinkertaisen kirjeiden muotoon kirjoitetun romaanin Ivana B. Kymmenisen vuotta vanha kirja on ollut aikaansa edellä. Löysin sen kirjaston poistohyllystä, ironista kyllä. Kerronpa miksi.

Jo reissussa nuhjaantunut, tylsä ja väritön keski-ikäinen kirjailija tilittää mahdolliselle terapeutilleen häntä solvaavasta ja piinaavasta "uuden aallon" kirjailijahalukkaasta Ivana B:stä. Ivana edustaa uutta näyttävää, äänekästä ja mediaseksikästä sukupolvea, jolle kaikki on kaupan ja kaikkea kaupataan.

Nykymaailmasta tulee heti montakin Ivana B:tä mieleen. Glamourfeministejä, jotka käyttävät kuitenkin seksiä surutta hyväkseen saadakseen mitä haluavat, hinnalla millä hyvänsä. Joskushan tehtiin muuten kysely, jossa nuoret ilmoittivat suosikkiammatikseen julkkiksen.

Nyt elämme Ivana B:n aikaa toisin kuin ehkä kymmenen vuotta sitten, kun some oli alkutekijöissään, OnlyFanseista puhumattakaan. Nyt täytyy olla edustava, omata aikaan sopivat mielipiteet, mutta kuitenkin olla lähes groteskin otsikoita herättävä.

Ja kun katsoo isojen kustantamojen kirjailijalistoja, niin sieltä saa kyllä etsimällä etsiä nuhjuista, introverttiä kirjailijaa. Nythän esimerkiksi Wsoy suorastaan haalii somevaikuttajia listoilleen. Kirja julkaistaan, oli sanottavaa tai ei. 

Kirjojen elinkaari kun on lyhyt, vaikka olisi nimeäkin. Muistelmakirjat iltapäivälehdet ryöstökalastavat jo heti niiden ilmestyttyä. Kuka lukisi kirjaa, ellei sitä voi edes kuunnella?

Snellman puolustaa kirjassaan kirjailijan oikeutta olla ei-myyvä ja ei-huomiohuora. Tosin sääli on, jos tulevaisuudessa kustannetaan vain kirjoja, kun kirjailija on myyvä "pakkaus". Kaikki kun eivät ole ja kaikkia ei edes ymmärrä oma aika.

perjantai 16. syyskuuta 2022

Hoitajat petettiin tylysti!

Julkkismiehet laskevat nykyisin alleen aina kun jonkun naisjulkkiksen muistelmat ilmestyvät. Aina sieltä putkahtaa ahdistelusyytöksiä. Miehet itse väittävät kuten Annika Metsäkedon tapauksessa, etteivät edes tunne koko ihmistä. No. Totuus on vain asianomaisten tiedossa. 

Mutta ei puhuta nyt enempää ahdistelusta. Puhutaan hoitajista. Sanna Marinin johtama vasemmistolaisin hallitus aikoihin "kunnostautuu" hoitajien kurittajana ja lakko-oikeuden murtajana. Sanna itse on teflonia ja tuskin tästäkään kärsii ja ulkomaillakin kehutaan vain, että tanssi Sanna, tanssi.

Hoitajat eivät ole teflonia. Muutaman vuoden takainen kansanliike hoitajien palkkauksen ja työolosuhteiden kohentamiseen on kuihtunut covidin ja viimeistään Ukrainan sodan myötä. Hoitajia ei kuulla ja heidän puolestaan ei mekkaloida. Koko asia yritetään vaieta kuoliaaksi. 

Onneksi hoitajat eivät tällä kertaa tyydy osaansa ja odota uutta etsikkoaikaa. Kansan tuki on tiessään. Osa jopa pitää hoitajia vastuuttomana. Potilasturvalaki nakertaa vieläpä lakko-oikeutta työnantajien mieliksi.

Puhutaan teho-osastojen työstä, josta hoitajat eivät pääse edes irtisanoutumalla pois vaan heidät pakotetaan töihin. Alunperin jopa uhkasakolla. Mitä hyötyä on pakottaa ihmiset väkisin töihin? Varsinkin sellaisiin töihin, jotka vaativat suurta tarkkaavaisuutta ja huolellisuutta. 

Teho-osastohoitajien velvollisuutta töihinsä on verrattu ammattisotilaisiin sota-aikana. Aika kaukaa haettu vertaus. Sotilaathan nimenomaan on koulutettu sotimaan.

Miten olisi vaan, jos parannettaisiin hoitajien asemaa, että he ihan itse haluaisivat töihin. Koko ammattikunnasta on niin negatiivinen kuva julkisuudessa, ettei ole ihme, ettei kukaan halua alalle, josta ei ikinä kerrota mitään hyvää.

En edes usko, että hoitajien asiasta tulee eduskuntavaalikysymys. Jos ihmeitä ei tapahdu. Hoitajat petti tylysti Sanna Marin usuttamalla heitä ensiksi yleislakkoon ja kääntämällä takkinsa julmasti, mutta hoitajat hylkäsi myös kansa, joka ensin kovaan ääneen hoitajia puolusti ja sitten hylkäsi.

torstai 15. syyskuuta 2022

Kirja-arvostelu: August Strindberg - Inferno

 

August Strindberg on kirjallisuuden suuria nimiä, mutta niin vain on myönnettävä etten ole hänen kirjojaan lukenut aiemmin. Nyt olen. Luin Infernon. 

Raflaava nimi ei tuota pettymystä. Strindberg todella on sekaisin kuin seinäkello. Hän luulee, että hänet tapetaan sähköllä sekä tekee alkemistisia kokeita, joilla ei ole mitään todellisuuspahjaa. Vaikka nykyään on vaikea päästä mielisairaalaan, Strindberg olisi päässyt.

Sinänsä Strinbergin hulluuden omituinen odysseia silti kuitenkin toimii. En osaa selittää miksi. Teksti on sekavaa ja kirjan rakennekin, mutta jollain kummalla tavalla tämä soppa toimii. Strindbergin tuskassa ja tuhossa on jotain ajatonta ja aitoa. Pääosin tapahtumat sijoittuvat Pariisiin, mutta tapahtumat sijoittuvat ympäri Eurooppaa.

Naisvihasta jo aikanaan syytettyä Strindbergiä ei ainakaan tässä kirjasta voi naisvihasta moittia. Tässä kirjassa mies vihaa eniten itseään ja korkeintaan kollegoitaan, joiden hän epäilee yrittävän murhata hänet. Hän jopa tuntee helliä tunteitaan toista vaimoaan kohtaan, josta on eroa tekemässä Pariisissa tehden alkemistisia kokeitaan. 

Lähteepä peräti tämän (vaimonsa) sukulaisten elätiksi, jotka sietävät miestä pienen tyttären takia. Strindbergin ihmisvihassa on heikkokin kohtansa, oma pieni tytär, jota Strindberg ei inhoa, vaikka tällä on tapana keskeyttää hänen askareensa. 

Strindberg käy ilmiselvästi vahvaa sisäistä kamppailua ja hän ymmärtää itsekin olevansa romahduksen partaalla. Sellaisen olotilan kuvaajana hän on kyllä parhaimmasta päästä. Kuolemaansa Strindberg sai odottaa kyllä vielä yli 10 vuotta tämän 1800-luvun lopussa valmistuneen teoksensa jälkeen.

tiistai 13. syyskuuta 2022

maanantai 12. syyskuuta 2022

Mitä muistat 90-luvulta?

Suomalaisen kirjallisuuden seura ja tutkijat keräävät tietoa ihmisiltä 90-luvulta ja miten he sen kokivat. Muutoksiahan silloin riitti, omalla tavallaan ihan yhtä paljon kuin tällä hetkellä. Syvään lamaanhan Suomi sukeltaa jo aivan lähiaikoina ja maailmanpolitiikka yhtä sekaisin.

Ja niin sitä alkaa olla niin vanha, että alkaa olla historiaa takana. Toki muistan asioita jo 80-luvulta, mutta 90-luku oli minullekin muutosten vuosikymmen. Silloin lapsesta tuli aikuinen. 90-lukua pitäisi kai muistella ankeana aikana, mutta ei se sitä pelkästään minulle ollut.

Olihan sen alku nuhruinen ja tuhnuinen laskeutuminen 80-luvun glitteristä ja juppimaailmasta 90-luvun toppatakkeihin ja halpoihin, jalkoihin hajoaviin talvitoppatossuihin. Mutta ei ole nousukautta ilman laskukautta. 

Politiikkaa en tuolloin juuri seurannut, lähinnä muistain vain urpoleppäset ja sutiaittoniemet, eli persoonat. Sekä tietenkin Tony Halmeen, vaikka politiikkaan hän lähti vasta 2000-luvulla. Sota-aikojen muistelu alkoi, eikä ole sittemmin hiipunut. Päähänpotkituista veteraaneista tuli heti sankareita kun Neuvostoliitto hajosi.

Toisaalta 90-luvulla murrettiin tabuja. Tissibaareja oli joka lähiössä. Jos sitä nyt voi tabujen rikkomisena pitää. Mutta kyllähän silloin tuli Kikka ja kaiken maailman teknobändit, jotka pelasivat erotiikalla. Teknopaska, anteeksi nyt vain, soi lähes kaikkialla.

Televisiostakin alkoi näkyä köyhillekin enemmän kuin kaksi kanavaa ja musiikkiakin kuului Suomessakin musiikkikanavilta. En ole koskaan kuunnellut niin paljon musiikkia kuin 90-luvulla. Rock eli viimeistä kukoistuskauttaan, grungen ja brittipopin voimin. 90-luvun jälkeen rocktähdetkin arkipäiväistyvät, kuten kaikki muukin tähtikultti viimeistään somen mukana.

Ehkä Suomi kömpi esiin eristyksestään, kun pääsi kuka tahansa käymään halvalla Virossa (muistelen tosin, että karkit olivat kovin kovia, joita tuotiin Virosta) tai jos ei päässyt sai pimeän pullon romahtaneen itänaapurin asiakkailta punaiselta torilta Hietalahdesta. Siellä sitä myytiin tupakkaa ja viinaa ikää kysymättä. Samoin kuin Tallinnassa. 

Niin ja, maahanmuuttajat ilmestyivät ensimmäistä kertaa kunnolla katukuvaan muutenkin ja pizzeriat sitä myötä. Somaleita vastassa puolestaan olivat skinit, jotka tuntuvat kadonneen jonnekin. Nin ja taas, suurtyöttömmyyskään ei ole koskaan laskenut lähellekään täystyöllisyyttä 90-luvun synkimmistä hetkistä.

Koulusta muistan ikuisesti maantiedonkirjan, joka kävi vanhaksi jatkuvasti, kun uusia maita putkahteli Itä-Eurooppaan. Minusta kouluruoka ei ollut mitenkään erityisen huonoa lamanakaan. Minä kun en ole niin ronkeli kuin muut.

Vuosikymmenen loppuun mennessähän talous alkoi Suomessa olla jopa parempi kuin nyt. Tosin minulla ei varmaankaan. Minä kun ajelehdin, jos nyt niin voi sanoa. Ei eloni 90-luvun Vantaalla onnea ollut, mutta en mistään paremmasta tiennytkään ennen internetiä. Minulle riittivät jo pelkät matkakirjat unelmointiin.

Mutta löysin itseni 90-luvulla, jos niin voi sanoa. Pakottauduin maailmaan, olin ujo ja arka ylä-asteen jälkeen (en kylläkään sitä ennen) se tosin kohteli tylysti, mutta mistä sitä kirjoittaisi, jos maailma kohtelisi hyvin.

Sinänsä muistoni eivät liene sen erikoisempia kuin muidenkaan. Mutta kyllä 90-luku oli jotenkin reippaampi ja iloisempi kuin tämä hetki. Kaikesta ei valitettu, eikä kaikkeen takerruttu niin kuin nykyään. Kansa jakautui 90-luvulla taloudellisesti, nyt se on tehnyt sen ajatusten tasolla.

lauantai 10. syyskuuta 2022

Kuningatar on poissa (runo)

vanha nainen kuoli
silloin nousivat sateenkaaret
kuningatar ilmestyi pilvissä
siinä missä muut katoavat ilmaan
kuvasi heijastettiin taivaalle
jos saisivat
ottaisivat selfieitä hautasi äärellä
ei kelvannut sinulle kypärä
ei kumisaappaat
rämmit suomalaisessa metsässä
mutta tämä on mennyttä
varmaan jo nauraisit sille
koko maailma rakastaa
ja rahastaa sinulla
maailma sekosi
arvokkuus on tiessään
kuningatar tuskin moista ymmärtäisi
ei hän olisi halunnut
irvokasta näytelmää
julkisella
ehkä teeskennellyllä surulla
kuningattaren ei tarvitse
haamuna vaellella
hän teki sen minkä piti
taivaassa
kaikki ovat samanarvoisia
alamaiset kuningattaria
kuningattaret alamaisia
kaikki enkeleitä
ilman turhaa hälyä
historiallisina päivinä
historiaa varten
sellaista
kuningatar vältti

perjantai 9. syyskuuta 2022

Poptähden retkahdus (runo)

Sitä sattuu. 
Poptähtikin retkahtaa. 
Vetää kokaiinia huoran takapuolesta 
tai muuten vain juopottelee. 
Kuukauden rännin jälkeen
tästä kaikesta
on kerrottava lehdille.
Ihan jokaiselle.
Kaikki me tiedämme, 
pop-tähti retkahti:
rukoilee nyt Jumalaa, 
ja myötätuntoa satelee.

keskiviikko 7. syyskuuta 2022

Kuoliko journalismi kuitenkin jo vuosia sitten?

En ole lukenut Journalismin kuolema -kirjaa, mutta jo sen ilmestyminen on pieni ihme. Ai miksikö? No se kyseenalaistaa lukemieni juttujen perusteella nykyistä mediamaailmaa. 

Ja sen kirjoittajana vielä nainen (Katleena Kortesuo), jonka viimeiseksi tällaista kirjaa kuvittelin kirjoittavan. Suomenuutisissa kirjasta on kuitenkin (melkein ainoana mediana) ei-kriittinen laaja artikkeli. Muut mediat tietenkin haluavat torpedoida kirjan väiitteet. Tasa-arvon vuoksi linkitetään sellainenkin tähän.

Tavoite neutraalista ja puolueettomasta mediasta on ollut kauan jo vitsi. Jos koskaan sellaista ollutkaan. Media haluaa aina olla kulkevien virtausten mukana ja myötäillä niitä. Sitä kun tekevät ihmiset eikä koneet. Ja useimmat ihmiset haluavat myötäillä vallanpitäjiä tai hengailla heidän kanssaan kivoissa kuvissa. 

Henkilönpalvontaan sorrutaan "oikealla tavalla ajattelevien" poliitikkojen kohdalla. Etupäässä Sanna Marin ja Sauli Niinistö. Sitten muut (nais)ministerit. Heidän poliittisia päätöksiään en juuri muista arvosteltavan. Politiikan sanotaan olevan julmaa, mutta se on sitä vain tietyille poliitikoille. Ei toimittajien "suosikeille". Kysykää vaikka Päivi Räsäseltä.

Tällä kaikella halutaan tietenkin ohjata ihmisten ajattelua ja hyvin siinä on onnistuttu. Kyseenalaistajat on ajettu marginaaliin, heistä on tehty salaliittoteoreetikkoja ja foliohattuja. Tietenkin näin riisuen heiltä heti kättelyssä arvokkuus ja oikeus ajatella toisin. Tehden heistä naurunalaisia.

Toimittajien punavihreys on käynyt  ilmi myös Tampereen yliopiston tutkimusartikkelista, jonka mukaan journalistiikan ja viestinnän opiskelijoista kolme neljäsosaa on vihreiden tai vasemmistoliiton kannattajia. 

Uskaltaisin myös väittää, että noista opiskelijoista myös kolme neljäsosaa on naisia. Miehiä valmistuu aina vain vähemmän toimittajiksi ja pystymetsästäkään enää harvaa ilman alan koulutusta pääsee toimittajiksi. Siksi median mieskuvasta huokuu miesviha, ei edes peitellysti. Ironista kyllä, sitä tekevät myös miestoimittajat.

Näin ollen, olisi lapsellista kuvitella, että journalismi olisi puolueetonta. Ja siksi esimerkiksi feminismin krittiikkiä esiintyy mediassa harvoin, jos ollenkaan. 

Kortesuo myös ktitisoi tunnejournalismia, joka on nykyiselle ajalle tyypillistä. Näin toimitaan varsinkin virusten ja Ukrainan sodan olleessa kyseessä. Objektiivisuutta tai lähdekriittisyyttä ei edes yritetä tavoitella, sillä yleisön tunteet on lietsottu vastaanottamaan vain tietynlaisia tunteita ja ajatuksia.

Itse olen tyytyväinen, että nykyisin pääosin teen sisällöntuotantoa. Ei minulle oikein olisi paikkaa enää nykyisessä journalismin maailmassa.