Suomalaisen kirjallisuuden seura ja tutkijat keräävät tietoa ihmisiltä 90-luvulta ja miten he sen kokivat. Muutoksiahan silloin riitti, omalla tavallaan ihan yhtä paljon kuin tällä hetkellä. Syvään lamaanhan Suomi sukeltaa jo aivan lähiaikoina ja maailmanpolitiikka yhtä sekaisin.
Ja niin sitä alkaa olla niin vanha, että alkaa olla historiaa takana. Toki muistan asioita jo 80-luvulta, mutta 90-luku oli minullekin muutosten vuosikymmen. Silloin lapsesta tuli aikuinen. 90-lukua pitäisi kai muistella ankeana aikana, mutta ei se sitä pelkästään minulle ollut.
Olihan sen alku nuhruinen ja tuhnuinen laskeutuminen 80-luvun glitteristä ja juppimaailmasta 90-luvun toppatakkeihin ja halpoihin, jalkoihin hajoaviin talvitoppatossuihin. Mutta ei ole nousukautta ilman laskukautta.
Politiikkaa en tuolloin juuri seurannut, lähinnä muistain vain urpoleppäset ja sutiaittoniemet, eli persoonat. Sekä tietenkin Tony Halmeen, vaikka politiikkaan hän lähti vasta 2000-luvulla. Sota-aikojen muistelu alkoi, eikä ole sittemmin hiipunut. Päähänpotkituista veteraaneista tuli heti sankareita kun Neuvostoliitto hajosi.
Toisaalta 90-luvulla murrettiin tabuja. Tissibaareja oli joka lähiössä. Jos sitä nyt voi tabujen rikkomisena pitää. Mutta kyllähän silloin tuli Kikka ja kaiken maailman teknobändit, jotka pelasivat erotiikalla. Teknopaska, anteeksi nyt vain, soi lähes kaikkialla.
Televisiostakin alkoi näkyä köyhillekin enemmän kuin kaksi kanavaa ja musiikkiakin kuului Suomessakin musiikkikanavilta. En ole koskaan kuunnellut niin paljon musiikkia kuin 90-luvulla. Rock eli viimeistä kukoistuskauttaan, grungen ja brittipopin voimin. 90-luvun jälkeen rocktähdetkin arkipäiväistyvät, kuten kaikki muukin tähtikultti viimeistään somen mukana.
Ehkä Suomi kömpi esiin eristyksestään, kun pääsi kuka tahansa käymään halvalla Virossa (muistelen tosin, että karkit olivat kovin kovia, joita tuotiin Virosta) tai jos ei päässyt sai pimeän pullon romahtaneen itänaapurin asiakkailta punaiselta torilta Hietalahdesta. Siellä sitä myytiin tupakkaa ja viinaa ikää kysymättä. Samoin kuin Tallinnassa.
Niin ja, maahanmuuttajat ilmestyivät ensimmäistä kertaa kunnolla katukuvaan muutenkin ja pizzeriat sitä myötä. Somaleita vastassa puolestaan olivat skinit, jotka tuntuvat kadonneen jonnekin. Nin ja taas, suurtyöttömmyyskään ei ole koskaan laskenut lähellekään täystyöllisyyttä 90-luvun synkimmistä hetkistä.
Koulusta muistan ikuisesti maantiedonkirjan, joka kävi vanhaksi jatkuvasti, kun uusia maita putkahteli Itä-Eurooppaan. Minusta kouluruoka ei ollut mitenkään erityisen huonoa lamanakaan. Minä kun en ole niin ronkeli kuin muut.
Vuosikymmenen loppuun mennessähän talous alkoi Suomessa olla jopa parempi kuin nyt. Tosin minulla ei varmaankaan. Minä kun ajelehdin, jos nyt niin voi sanoa. Ei eloni 90-luvun Vantaalla onnea ollut, mutta en mistään paremmasta tiennytkään ennen internetiä. Minulle riittivät jo pelkät matkakirjat unelmointiin.
Mutta löysin itseni 90-luvulla, jos niin voi sanoa. Pakottauduin maailmaan, olin ujo ja arka ylä-asteen jälkeen (en kylläkään sitä ennen) se tosin kohteli tylysti, mutta mistä sitä kirjoittaisi, jos maailma kohtelisi hyvin.
Sinänsä muistoni eivät liene sen erikoisempia kuin muidenkaan. Mutta kyllä 90-luku oli jotenkin reippaampi ja iloisempi kuin tämä hetki. Kaikesta ei valitettu, eikä kaikkeen takerruttu niin kuin nykyään. Kansa jakautui 90-luvulla taloudellisesti, nyt se on tehnyt sen ajatusten tasolla.
