Kuka nyt naapuriksi kelpaisi?

Viime viikonlopulla julkaistiin tutkimus suomalaisten naapurihaluista. Eipä ollut suuri yllätys, ettei naapuriksi haluttu narkomaaneja, alkoholisteja tai rikollisia. Homoja ja maahanmuuttajiakaan ei naapureiksi riemusta kiljuen haluttu. Mistä muuten edes voi tietää, että naapuriin on muuttanut homo? Tuskinpa homotkaan nahkapuku päällään tulevat ensi töikseen naapurin ovikelloa pimputtelemaan.

Nuoret taitavat muuten olla nykyisin konservatiivisempia kuin koskaan. Pettämistutkimuksessa 15-24-vuotiaat olivat eniten pettämistä vastaan ja nyt naapuritutkimuksessa he eivät halua lastentarhoja tai edes vanhusten palvelutaloja naapuriinsa. Nuoret kai pelkäävät, että saavat itse lapsia tai että näkevät, miltä itse näyttävät vanhoina. Iäkkäät taas pelkäsivät rikollisia ja homoja. Summa summarum, harva vastanneista halusi ylipäätään ketä tahansa naapuriinsa, ymmärrettävää sinänsä. Jos naapureina asuu hankalia ihmisiä, niin eihän se toden totta mukavaa ole.

Itselläni ko. ei-halutuista ryhmistä on varmuudella omakohtaista kokemusta vain narkomaaneista, alkoholisteista ja maahanmuuttajista. Alakerrassani asui Korsossa asuessani narkomaaneja. Ja ei se mukavaa ollut. Metallica saattoi alkaa soimaan aamuyöstä, puhumattakaan muusta trafiikista ja huudosta. Järkyttävintä oli, että ko. perheessä oli ollut koirakin, jonka olemassaolosta ei edes tiennyt, koska koiraa ei koskaan ulkoilutettu, eikä se edes haukkunut. Roskaa ja paskaa oli kuulemma lattiolla huoltomiehen mukaan viiden sentin paksuudelta, kun narkomaanit lopulta häädettiin. Samoin Korsossa asui maahanmuuttajia taas yläkerrassani. Ko. perhe alotti elämän oikeastaan vasta yöaikaan. Yritä siinä sitten saada unta ja mennä virkeänä töihin. Tavallinen perusjuoppo on taas aika harmiton naapuri, varsinkin kun Suomi on muutenkin täynnä kotijuoppoja. Mutta tietysti ihmisiä on aina erilaisia, ettei kukaan leimaa minua nyt rasistiksi ja yms. suvaitsemattomaksi omakohtaisten kokemuksieni perusteella.

Minusta naapureiden kanssa pitää vain elää rauhanomaisessa rinnakkainelossa. En ole koskaan liiemmälti puuttunut naapureideni asioihin, eivätkä he minun. Nykyisessä asunnossani siihen ei ole tarvettakaan, kun on hyvä taloyhtiö missä asuu. Ja itse elän hiljaa kuin hiiri mitä nyt parveketupakointini saattaa jotain häiritä. Tiedän, että tämä naapureihin tutustuttamuus ja toisten asioihin ei-puuttuminen on väärin, mutta itselläni ei yksinkertaisesti riitä voimavaroja elää muiden elämää. Omassakin on joskus tarpeeksi tekemistä. Puhutaanhan aina näistä vuosia asunnoissaan kuolleena olleistakin. Mutta enhän minä voi joka päivä käydä kysymässä naapurin vointia. Hulluintahan maailmassa on, että maalla ollaan kilometrien päässä asuvien naapureiden kanssa enemmän tekemisissä kuin seinän toisella puolella asuvien kanssa kaupungissa. En ole mitenkään tietoisesti eristäytynyt, haluan vain yksinkertaisesti olla omissa oloissani.

Minusta tuntuu, että omakotialueilla erilaisuuten suhtaudutaan kyllä nuivemmin kuin esim. vuokrakerrostaloissa, joissa olen ikäni asunut. Vuokrakerrostaloalueilla sitä joutui väkisinkin tottumaan erilaisiin ihmisiin pikkulapsesta asti. Siksi en kai vieläkään oikein osaa vierastaa erilaisuutta. Omakotialueille tai omistusasuntoalueille kun ei saada mitään rakennettua ilman taistelua. Kenellekään ei kai tule mieleen, että joskus sitä itsekin tarvitsee palvelutaloa tai voi joutua itsekin tarvitsemaan mielenterveyskuntoutusta. Tuntuu siltä, että unelmanaapurin täytyisi joillekin ihmisille olla, ettei ole naapuria ollenkaan. Sitten täytyisi varmaan hommata tontti kallioluodolta tai tunturin laelta.

PS. Työt alkoivat maanantaina. Alkoikin ihan kivasti. Sain synttärilahjaksi työkavereilta Reino-tossut. Niillä sitä on hyvä laahustaa kultaisia vuoden kohden. Sain myös paperit kuva-artesaanin tutkinnostani vihdoinkin. Tupakanvieroituslääkereseptinkin hain, en ole vielä vain uskaltanut hakea lääkkeitä apteekista.

Raha pilasi huippu-urheilun

Urheilu on viime päivinä käynyt mielenkiintoisemmaksi kilpakenttien ulkopuolella kuin itse kilpakentillä.

Pitkämäki "keihästi" fransmannin, joka nyt urputtaa turvallisen matkan päässä Ranskassa, formuloissa käydään kylmää sotaa varastamalla toisten auton suunnittelutietoja (vailla kunnon rangaistusta) ja Ranskan ympäriajossa kärähtää dopingista äijiä ennätystahtiin.

Ei voi ainakaan väittää, että urheilijat olisivat enää pelkästään puhtoisia lasten idoleiksi sopivia henkilöitä. Varsinkin kun joidenkin urheilijoiden suorituksia seurataan enemmän yksityiselämässä kuin kilpakentillä. Urheilijoista on tullut superjulkkiksia, nykypäivän gladiaattoreita, joille kaikki on kenttien ulkopuolella mahdollista. Ei urheilu tosin sen likaisempaa ole kuin ennenkään, jo antiikin Kreikassa osattiin kyllä kepulikonstit.

Syynä entistä kovempiin keinoihin taitaa olla ystävämme raha. Palkkiot ja palkkiot ovat aivan eri luokkaa kuin ennen muinoin, jolloin kilteimmille saattoi riittää jo maansa eteen saatu kunnia.

Urheilun ykkösvihollinen rahan ohella taitaa olla tällä hetkellä doping. Olen sitä mieltä, että dopingin pahimmin riivaamissa lajeissa pitäisi kylmästi lopettaa kilpaileminen joksikin aikaa. Esimerkiksi pyöräilyssä lajin uskottavuus on jo täysin mennyt. Luki tuloslistassa mitä tahansa, niin kukaan ei enää tuloksia kuitenkaan usko. Rahan himo saa ilmeisesti vaan ottamaan riskin. Ei pyöräily ainoa laji tietenkään ole. Kuinkahan moni ammattijuoksijoistakaan tai hiihtäjistä taitaa olla ihan puhdas puhumattakaan voimailulajeista. Aineet taitavat olla nykyisin jo parempia, kuin takavuosien itä-eurooppalaisia hirvityksiä ei enää kilpakentillä näe.

Formulat on malliesimerkki rahan pilaamasta urheilulajista. Alkuaikojen herrasmiesten tasaväkisestä taistelusta on siirrytty perässäajeluun, jota ei kukaan jaksa enää katsoa muuta kuin unilääkkeenä. Raha pilaa yksinkertaisesti kaikki vähänkin suositummat urheilulajit. Ei kenenkään ihmisen todellisuudentaju voi säilyä, jos saa palkakseen miljoonia dollareita. Tavallinen ihminen ei oikein voi pitää miljoonia ansaitsevia NHL-pelaajia uhreina, jotka ryhtyvät pelisulkuun "pienen" palkkansa takia. Tietenkin urheilijoille tulee maksaa kohtuullinen korvaus, koska huipputasolla urheilulle uhrataan koko elämä. Ehkä siksi dopingkin tuntuu enää pieneltä uhraukselta taistellessa taaloista.

Urheiluun ja erityisesti olympiaurheiluun on aina liittynyt kansallistunnetta ja politiikkaa. Ennen Neuvostoliitto ja Usa boikotoivat toistensa kisoja, Mustat Pantterit uhosivat palkintokorokkeella nostaen mustassa hansikkaassa olevan nyrkin ylös Mexicon olympialaisissa -68 protestoidakseen mustien huonojen oloja vastaan Usassa. Nyt ylös nostettaisiin varmaan Adidaksen tossut vailla sen kummempia aatteita. Panttereiden elettä ei nykypäivän rahaurheilussa tuskin kannata enää odottaa, kun varsinkin köyhimpien maiden urheilijat vaihtavat sulavasti kotimaata muutenkin. Varsinkin kestävyyslajeissa eivät rikkaat länsimaat tunnu enää pärjäävänkään. Rahahan siinäkin on kannustin, silloinhan Suomikin pärjäsi juoksussa kun oltiin vielä rutiköyhiä.

Olympialaiset tuntuvat nykyisin menevän sille maalle, mistä tulee eniten valtaa omaava lobbaava johtaja. Näin on käynyt Pekingille, Lontoolle ja nyt Putinin lobbaamalle Sotsille. Peking ainakin on suorastaan jo eettisesti arveluttava kisojen järjestämispaikkana ja Sotsikin liikkuu siinä rajamailla.

Olympiaherrat vetoavat siihen, että olympia-aatteeseen ei kuulu politikointi. Haloo, olisivat ajatelleet asiaa silloin, kuin matkailevat kisajärjestäjyydestä kilpailevien maiden rahoilla. Varsinkin köyhien maiden olympiaherrat taitavat olla aikaa helppoa saalista näille lobbaajile. Olympialaisia ei pienet maat pysty enää hakemaankaan, koska kisat ovat paisuneet kuin pullataikina, eikä pienillä mailla yksinkertaisesti enää riitä rahaa koko touhuun.

Saa nähdä, muuttuuko urheilu. Voisiko jossain vaiheessa käydä niin, että ihmiset kyllästyvät epärehellisiin touhuun ja siirtyvät katsomaan lajeja, joita raha ei ole vielä pilannut. Minusta huippu-urheilu alkaa pikkuhiljaa elämään etsikkoaikaansa. Jokin muutos täytyisi tapahtua, ennen kuin ihmisiltä menee usko. Urheilussa ainakin alunperin oli kyse siitä, että paras voittakoon, eikä parhaan huijarin voittajan tittelistä. Jottei kaikki kuullostaisi liian synkältä, niin oikeasti urheilu voi yhdistää kansakuntia. Irakin jalkapallomaajoukkue taistelee parhaillaan Aasian mestaruudesta. Joukkueessa ovat edustettuna kaikki etniset ryhmät. Toivottavasti yhteistyö leviäisi arkielämäänkin Irakissa.

Simpsoneista ja vähän muustakin

Simpsonit-elokuva saa tänään ensi-iltansa. Aika hieno saavutus jo 20 vuotta menneeltä sarjalta. Melkein joka lehdessä on hieman kritisoitu sarjan tason laskeneen. Onko tuo nyt ihmekään, kun monet sarjat kulahtavat jo muutamassa vuodessakin. Itsekään en katso Simpsoneita enää kuin satunnaisesti. Mutta kyllä Simpsoneita aina silti katsoo, jos kanava sattuu olemaan oikea.

Simpsoneissa on parasta tietty sen jonkinlainen anarkistisuus, vaikka kiltinpuoleinen sellainen. Piirroshahmojen kautta on helpompi kritisoida yhteiskuntaa kuin muuten. Minua ei haittaa jos Simpsoneissa ei kritisoida George Bushia niin kuin joitakin kriitikkoja. Bushilla riittää haukkujia muutenkin.

Hahmot ovat tietenkin Simpsoneiden alku ja juuri. Minulla ei oikein erikoista suosikkia ole. Ai niin, paitsi Moe. Sellaista kyynikkoa ei voi tavata kuin baaritiskin takana. Muutenkin Moella on varsin väljät anniskelukriteerit, kun porukkaa nukkuu tiskillä. Tietty juoppo Barneykin on hyvä ja Lisa. Itsekin olin samanlainen pikkuvanha lapsena, tosin huonommalla koulumenestyksellä.

Simpsoneiden Springfieldhän on kuin Amerikka pienoiskoossa. On ketkua poliisia ja pormestaria, maahanmuuttajakauppias ja sitten Simpsoneiden perhe vähän niin kuin amerikkalaisena keskivertoperheenä. Ja riistokapitalisti kukkulan laella kuin konsanaan Citizen Kanessa ja häneen rakastunut Smithers, joka taisi olla melkeinpä ensimmäisiä homo-hahmoja julkisuudessa. Tekijät ovat hienosti oivaltaneet tehdä perheen tyttärestä Lisasta sen pakollisen liberaalin.

Simpsoneiden voima on tietenkin hyvässä dialogissa. Tosin kaikkia koukkuja ei välttämättä ymmärrä, jos ei ole perehtynyt Usan lähihistoriaan ja viihteen historiaan. Sarjahan haluaa irvailla kaikille aikansa ilmiöille ja siksi kai se onkin jatkunut jo niin kauan. Tavallinen ihmisten näyttelemä komedia ei siihen pysty. Miksi muuten Simpson-elokuva on pitänyt dubata suomeksi? Ei se mikään lasten elokuva ole. Ihmettelen tätä vimmaa luokitella kaikki piirretyt lasten elokuviksi.

Sitten muutamia muita huomioita uutisista. Oletteko huomanneet, että joka kesäksi on löydettävä ns. julkkiseläin. On ollut Korkeasaaren paviaaneja, Liekki-sonnia, Ruokolahden leijonaa, Pubi-huuhkajaa ja nämä hylkeetkin vielä. Eläimet on toki kivoja, mutta eikö tämänkin energian voisi käyttää jotenkin järkevämmin. Esimerkiksi pohtimalla, miksi ne hylkeenpoikaset äidittömiksi jäivät, kun Itämeri on kesäisin melkeinpä vain jäteastia.

Laihtunut Matti Vanhanen päätti kieltää ministereiltään toimittajien monivalintakysymyksiin vastaamiseen. Täh, ovatko ne reputtaneet jo monivalintatesteissä ministereiksi pyrkiessään vai mistä on kyse? Matille on käynyt niin kuin Paavo Lipposelle. Kun vuosia on tullut liikaa taakse vallassa, niin toimittajat alkavat ärsyttää. Tosin Matin kohdalla en siitä tuomitse, sen verran paljon paskaa miehen yksityiselämästä on jaksettu kirjoittaa.

Stasi-sekoilullekaan ei loppua ole näkyvissä. Supo on tainnut unohtaa, ettei se ole salainen palvelu vaan suojelupoliisi. Mutta kysymys vaan kuuluu: ketä ihmettä suojellaan?

Sitten pieni loppukevennys. Olen nimittäin saamassa paljon joululahjoja jouluksi. Kävin tekemässä Hesarin verkkosivuilla testin "Oletko ollut kiltti?". Sen verran kiltti olen ollut, että saisin seitsemän lahjaa. Kehoitettiin myös olemaan selvin päin jouluna. Häh, en minä sentään jouluaattona ole vielä kännissä muutenkaan ollut. Tosin en tiedä, jos yksinäinen joulu tulee, niin sekin päivä voi olla käsillä... joka tapauksessa lahjamäärä on huomattavaa kehitystä edellisistä jouluista...ja ainahan minä olen tietenkin kiltti ;)

Made in Britain

Britannia kärsii tällä hetkellä tulvista ja Gordon Brown pääsi pitkän odotuksen jälkeen pääministeriksi. Niinpä onkin hyvä pohtia hetken brittiläisyyttä. Minä tykkään jollakin tapaa hirveästi briteistä, vaikka en yhtään henkilökohtaisesti tunnekaan. Niinpä teenkin analyysin muista lähteistä saaduilla tiedoilla.

Ensiksikin minusta brittien tapa kutsua toisiaan sanoilla "love" tai "mate" on tosi suloista. Yritäpä täällä Suomessa kutsua vähänkin tuntemattomampaa ihmistä kullaksi tai kamuksi, niin saat joko turpaasi tai syytteen vihjailevasta käytöksestä.

Briteistä tulee mieleen myös hyvät tv-sarjat ja musiikki. Katselin jokin aikaa sitten Näkemiin vaan muru -tv-sarjaa. Mieleen tuli, että Suomessa ei ole vakavaa draamaa tehty duunareista vuosikymmeniin. Täällä tv-perheet ovat aina keskiluokkaa, ikäänkuin duunarit eivät televisiota katsoisi. Ja hallitsevat britit muidenkin tv-ohjelmien teon. Komediasarjat ovat hyviä ja historiallista draamaa eivät muut oikein osaa tehdäkään.

Brittiläinen rock on sinänsä nykyisin enää ehkä myytti joitakin hyviä bändejä lukuun ottamatta, mutta 90-luvun puolivälissä kuuluin Oasiksen, Blurin, Pulpin ja Verven vannoutuneisiin ihailijoihin. Vieläkin kylmät väreet kulkevat selkäpiissä, kun kuulee näiden yhtyeiden musiikkia radiosta.

Brittiläisyydessä pidän myös lad-kulttuurista, voisiko sen nyt suomentaa jätkäkulttuuriksi. Briteissä miehet saavat olla vielä miehiä, kun ehkä täällä pohjoismaissa miehet on tehty jo hieman munattomiksi.

Itse olen aika perinnetietoinen ihminen ja pidän historiasta. Pidän siis briteissä heidän tietoisuudestaan vanhoista perinteistä ja tavoista. Toisaalta itse inhoan kaikkea paskantärkeyttä, tärkeilyä ja teeskentelyä, joten laskettakoon perinnetietoisuuteen kaikki tämän ulkopuolelle jäävät asiat.

Negatiivisiksi asioiksi Britanniasta laskettakoon vieläkin vahva luokkajako, humalassa ympäri maailmaa riehuvat nuorten miesten porukat (itse spottasin sellaisen Tallinnasta) sekä thatcherismin tekemä tuho hyvinvointiyhteiskunnassa. Mutta kaikesta huolimatta rule britannia vaan, ainakin jalkapallossa. Toivoisin niin, että Englanti varsinkin voittaisi jotain pitkän taistelun jälkeen.

PS. Brittiläisyydestä puheen ollen, tänään olen menossa ystävän kanssa Villapakkaan. En ole lähdössä Emmerdalen kuvaukseen, vaan meillä on täällä Vantaalla oikein brittipubi.  Lomakin hupenee uhkaavasti. Onneksi olen saanut edes nukuttua hiukan paremmin kuin muuten.  Enpä tiedä, toisaalta on kiva mennä taas töihinkin. Siellä odottaa vain taas vuosi samoine ikuisuusongelmineen, jotka ei liity niinkään työyhteisön ongelmiin kuin näihin samoihin ongelmiin, joita on joka kaupungissa. No, täytyy lietsoa itseensä tässä taas uskoa työkavereiden ja muiden ihmisten takia.

Olisi vain kiva, jos joskus omatkin suunnitelmat alkaisivat pikkuhiljaa toteutua työnkin lisäksi, enkä aina vain hakkaisi päätäni seinään. Syyllinen olo on siitä, kun en ole saanut kirjoitetuksi omia tekstejä maalla olon ulkopuolella. Olen jotenkin tukossa, ulos tulee vain kehnoja tekstinpätkiä, jotka ei tyydytä edes itseäni muista puhumattakaan. Joskus tulee mieleen ote eräästä Jim Morrisonin runosta. Se meni jotenkin näin  "Missä ovat ne juhlat, jotka meille luvattiin".

Niinpä.

Berliinin muuri suojana...itseltään

Viikonloppuna kävin erään mukavan henkilön luona lipittämässä viiniä ja puhumassa henkeviä. Kyllä, siis minäkin osaan juoda viiniä sivistyneesti kun haluan. Keskusteltiin monista asiosta ja sain "päteä" tiedoillani. Yleensähän siinä vaiheessa ihmiset kaikkoavat ympäriltäni, mutta ei onneksi tällä kertaa :) Juttelimme muun muassa siitä, miksi ihmiset ovat niin varautuneita ja sulkeutuneita. Jotenkin varuillaan, kun aina jotain pahaa tapahtuisi tai aina haluttaisiin jotenkin hyötyä.

Itse kuulun niihin hyväntahtoisiin hölmöihin, jotka haluavat antaa muille ihmisille itsestään itseään säästelemättä. Monesti on saanut kärsiäkin tästä ominaisuudesta, kun en ole oppinut kasvattamaan muuria itseni ja muun maailman väliin. Muutenhan tässä maassa ja kai muissakin länsimaissa on Berliinin muuri yhä pystyssä, kun puhutaan miten muihin ihmisiin suhtaudutaan ja miten paljon itsestään annetaan. Toki olen yrittänyt hokea itselleni, että ala nyt aina päästä heti ihmisiä lähellesi ynnä muuta, mutta ei se tunnu minulta luonnistuvan. Siinä mielessä olen itsekin sulkeutunut, että harva todellista minääni tuntee. En välttämättä edes itsekään.

Roolien vetäminen tekee ihmiset onnettomaksi. Rooleja on töissä ja jopa kotona. Roolithan suojelevat ihmistä, on helppo olla pelle tai sitten vaikka ressukka. Toista ihmistä ei vain lasketa lähelle. On perheitä, joissa ei ole koskaan oikeasti puhuttu toisilleen. On avioliittoja, joita pidetään yllä vain sen takia, ettei osata olla yksin. Itsekin haluaisin oppia edes yhden roolin, joka suojelisi itseänikin. Mutta en ole tätäkään taitoa oppinut.

Minulle ihmiset ovat samanlaisia olin sitten "siviilissä" kotona tai töissä. Useampikin ihminen on minulle töissä sanonut, että sinun kanssasi on niin mukava tehdä töitä ja jutella, kun olet niin inhimillinen  ja jaksat aina auttaa muita. Toivottavasti ei kuulostanut omahyväiseltä, sillä se ei ollut tarkoitus. En ole vain keksinyt muutakaan tapaa elää elämääni. Kun olen iloinen niin olen ja iloinen ja sitten kun surullinen niin surullinen. En voisi elää missään tunnehaudassa. Kuulun siihen ihmistyyppiin, joka antaa itsestään paljon, mutta jonka on vaikeaa ottaa tukea ja apua muilta vastaan. Vaikka sitä olisi tarjollakin.

Ihmiset pelkäävät olla itsensä kanssa. Ja jos pelätään itseään, on mahdotonta oikeasti olla kenellekään mitään. Tutkimusmatka omaan itseensä estetään keksimällä koko ajan toimintaa tai pahimmillaan vaikka juopottelemalla joka päivä. Työ on loistava keino paeta itseltään, kun on vielä yleisesti hyväksyttyä. Itsekin olen sitä yrittänyt siinä onnistumatta. En tiedä, pelätäänkö , että huomaa olevansa tyhjä. Ettei tiedä mihin on menossa. Tarkoituksettomuuden tunne iskee jossain vaiheessa jokaiseen. Ei pysty ymmärtämään, mistä tässä kaikessa on kyse. Ja eihän sitä voikaan tietää, sillä loppujen lopuksi elämässä ei ole järkeä.

Ihmisten täytyisi antaa itselleen lupa tuntea enemmän. Ei kontrollin menettäminen hetkeksi merkitse sekoamista. Heti jos joku ei käyttäydy hyväksyttyjen normien mukaan, hänet halutaan jättää omaan rauhaansa. Ikäänkuin tunteiden tunteminen olisi rikos. Ja erehtyminen toisista ihmisistä.

Charles Bukowskin runokirjan takakannessa oli hyvä toteamus. "Jotkut ihmiset eivät koskaan sekoa. Kuinka hirvittävää heidän elämänsä täytyykään olla". Voiko asiaa enää paremmin sanoa? Kuinka monta elämätöntä elämää maailmassa on eletty (tai oikeastaan kuoltu), kun ei ole annettu itselleen lupaa elää ja tehdä virheitä? Tai tunteet on tukahdutettu pettymysten vuoksi? Se on jotain äärettömän surullista.

Digiaikaa ja sosiaalista nettiä eli katoaako perinteinen media?

En tiedä, moniko teistä on siirtynyt digiaikaan. Itse onnistuin siinä varsin kivuttomasti, ainoastaan ykkösen digikanavilla tekstitykset laahaavat myöhässä ja en vieläkään tajua, mitä extraa Yleextrassa on. Siinä kun kaiken aikaa tuntuu vain Piisami jyrsivän jotain oksaa. Söpöhän se toki on.

Maikkarin digikanavista rahvashan ei pääse edes nauttimaan ilman rahaa. Tosin formulatkaan eivät juuri kiinnosta, joten maikkarin macho-kanavaa Maxia ei tule ikävä. Ainoa toimiva digikanava on Yleteema. Sieltä sentään tulee paljon katsottavaa kaltaisilleni laatudokumenteista nauttiville tylsimyksille. Nelosen Jimiltä tulee yksi ainoa katsottava ohjelma Penn ja Teller. On nautittavaa katsottavaa kun miehet pöllyttävät kaiken maailman humpuukimaakareita, joita kyllä riittää Amerikan lisäksi muuallakin. Tervetuloa vaan Suomeenkin Penn ja Teller. Ja poikien haastattelutaktiikka ei todellakaan ole mirjapyykkömäisen empaattinen.

Tämä digisekoilu on kyllä malliesimerkki siitä miten asioita ei pidä hoitaa. Itse olen kauan sitten jo tipahtanut kyydistä, mistä kaikessa sekoilussa on oikeastaan kyse. Ja minä olen vielä yrittänyt asiaan perehtyä. Joskus ammoinhan digiaikaa mainostettiin, että sitten sitä kyllä tulee hyvää ohjelmaa tv:n täydeltä, ettet kaikkea ehdi edes katsoa. Näinhän ei käynyt, ei ainakaan minun mielestäni. Valtaosan katson vieläkin vanhoilta analogisilta kanavilta. Tv:en piti tulla myös netti ja kaikkea muuta kivaa mahdollista. Mitkään näistä eivät toteutuneet. Ainoa mikä toteutui oli kansalaisille annettu uhkavaatimus, että televisio sammuu sitten syyskuussa, jos et digiboxia ostamassa käy.

Hölmöintähän hommassa taitaa olla vielä se, että ainakin alan asiantuntijoiden mukaan koko digitekniikkakin vanhenee nopeasti. Mikä sinänsä on loogistakin suhteuttaen siihen mitä vauhtia tekniikka kehittyy. Jää siinä mummoilta ja papoilta Kesäillan valssit kohta katsomatta. Itse kuulun siihen suuren massaan, joka tykkää odottaa, että miten mikäkin hilavetkutin kehittyy ja lyö itsensä läpi ennen kuin ostaa sen. Digihommassahan siihen ei annettu mahdollisuutta. Ja ihmisille tunnutaan myyvän vääriä vastaanottimia vieläpä. Jokaisella kun ei ole tuttavapiirissä omaa nörttiä neuvomassa. Ja Helsingin herrat senkun syyttelevät vain toisiaan nolosta asioiden  hoidosta.

Eniten minua on ilahduttanut median kehityksessä tämä ns. sosiaalinen web eli blogit ja verkkokeskustelut yms verkossa tapahtuva mielipiteiden vaihto. Johtuu varmaan osin siitä, että itsekin kuulun näihin verkossa temmeltäviin "kansalaisjournalisteihin", vaikka myös perinteisemmäkin median puolella vaikutan. Mutta tämä blogi on minulle tärkeä "salarakas". Tai en tiedä kuinka salainenkaan, paljon paremmin täällä saa mielipiteitään esille kuin missään muualla.  Joskus hieman omahyväiset sanomalehdet ovat jokatapauksessa menettäneet portinvartijan roolinsa mielipiteiden ilmaisussa. Itsekin hanasin aikani nettiaikaa vastaan, mutta nyt olen sitäkin innostuneempi hommasta.

En tosin usko koskaan paperilehdistön katoon, vaikka silläkin pelotellaan. Luen kuitenkin itsekin mielummin aamuhesarin paperilta kuin netistä. Ja isot uutistapahtumat televisiosta BBC:ltä. Minusta kaikille medioille on tilaa ja omat käyttäjänsä. Eniten pidän netissä siitä, että netistä löytää taustoja ja erilaisia mielipiteitä helpommin kuin mistään muualta.

Sosiaalisen webin vähättely on onneksi loppunut perinteisissäkin medioissa. Esim. Aamulehti ja Kauppalehti Presso jopa julkaisevat tavallisten bloginkirjoittajien tekstejä lehdissään. Se on minusta hienoa ja kannatettavaa suhtautumista, eikä mitään taistelua aikaa vastaan kuin joissakin paikallislehdissä. Oma bloginikin on tainnut pari kertaa päästä Aamulehteen.

PS. Suosikkimediapersoonani Michael Moore on jälleen sotajalalla. Tällä kertaa hän lyttää kotimaansa terveydenhuollon dokumentissaan Sicko. Tosin taitaisi Michaelille riittää työmaata jo Euroopassakin, vaikka kuulemma dokkarissaan eurooppalaista terveydenhuoltoa ylistääkin. Toki on syytäkin, jos verrataan Usaan.

Miksi Potter-kuume ei tartu minuun?

Uusin Harry Potter-kirja on sitten ilmestynyt. Ilmeisesti viimeinen sellainen. Mielenkiintoista, että potterit herättivät samanlaista hysteriaa kuin Paul Anka Linnanmäen lavalla konsanaan. Ihmiset näyttivät kirkuvan, kun kirjakauppojen ovet avautuivat. Itsekin haluaisin joskus päästä samanlaisen hysterian valtaan, en vain mene joukkohysterioihin mukaan, vaan kuulun niihin kädet puuskassa seisoskeleviin tarkkailijoihin konserteissakin.

Tunnustan, en ole lukenut yhtä ainutta potteria. Joskus yritin, mutta en oikein pääse fantasiamaailmaan mukaan. Unelmamaailmassa toki viihdyn, mutta en fantasiamaailmassa. En oikein pysty imeytymään toiseen maailmaan mukaan, kun todellisuudessakin on riittävästi ihmeteltävää. En ole edes nähnyt Potter-elokuviakaan.

Mikähän niissä pottereissa niin kovasti kiehtoo, kun ei kai niissä niin hirveästi mitään uutta ole? Eikö niissä kyse ole vanhasta tutusta hyvän ja pahan taistelusta? Joku Potter-fani voisi valistaa minua. No, siitähän kaikki kirjallisuus paljolti lähtee. Ja hyvä, että joku kirjallisuus saa aikaan vielä hysteriaa. Tulevaisuus näyttää, jäävätkö potterit klassikoiksi. Samanlainen suosio on kai vain ollut Kalle Päätalolla oman kohderyhmänsä piirissä. Ketkähän pottereita lukevat, luulisi, ettei ainakaan ihan pienet lapset.

Mielelläni kyllä keskustelisin Rawlingin kanssa hänen kirjojensa menestyksen salaisuudesta. Jonkinlainen kosketus itselläni kuitenkin on Potter-maailmaan. Joskus aikanaan haastattelin Potter-kirjojen suomentajaa. Itse asiassa oli melkein ensimmäisiä haastattelujani se.

Kuningas on poissa, mutta ei unohdettu

Jokin aika sitten löysin kaupasta Elvis Presleyn Comeback 68 -konserttidvd:n. Tv-konserttia oli kiva katsoa kun Elvis oli vielä voimissaan. Olen useasti aiemminkin tunnustanut olevani vannoutunut Elviksen musiikin ihailija blogissani, mutta kun Elviksen kuolemasta tulee elokuussa kuluneeksi 30 vuotta, on paikallaan omistaa Elvikselle useampikin rivi.

Yksi syy miksi pidän Elviksestä on se, kun hän kuoli samoihin aikoihin kun itse synnyin, tunnen jotain selittämätöntä yhteenkuuluvutta, vaikka mikään uudestisyntynyt Elvis en olekaan. Elviksen tuotannossa pidän eniten 70-luvun tuotannosta, joka on täynnä helmiä, joista kuuluu eletty elämä. En oikein syty loppuunsoitetuista 60-luvun liian makeista balladeista. Comeback-konsertin päättävä If I Can Dream-biisin on helppo samaistua. Unelmat ja todellisuus kohtaavat harvoin.

Elvis on niitä laulajia, jonka musiikki on jäänyt muun oheishulluuden varjoon. Elviksen kohdalla voi suorastaan puhua jo mytologiasta. Jokainen tietää nämä Elvis elää sun muut hölmöydet. Mutta jotain suurta miehessä täytyy olla, jos on tälläisen sirkuksen ympärilleen saanut. Elviksen suuri tragedia taisi olla, että hän oli ensimmäinen rocktähti. Tienraivaajien osahan ei ole tässä maailmassa koskaan ollut helppo. Elviksen tragedia numero kaksi oli, että hän sai varsinkin 60-luvulla hävyttömän huonoja elokuvia näyteltäväkseen ja huonoja lauluja laulettavakseen. Elvis ei itse tehnyt laulujaan. Kolmas tragedia oli manageri eversti Parker, joka tajusi Elviksen olevan kultamunia muniva hanhi, mutta ei tajunnut tämän olevan myös äärimmäisen lahjakas. Neljäs tragedia oli Elviksen ristiriitainen luonne.

Elvikseen perehtyneelle myös tämän yksityiselämä on ristiriitaisen kiehtovaa missä Elviksen taiteellinen tuotantokin. Rockin paha poika kun oli oikea herkkä ja haavoittuva äidin poika, rakasti ja palvoi äitiään yli kaiken. Ja meni raiteiltaan kun tämä kuoli. Niin paljon Elvis äitejä kunnioitti, ettei esimerkiksi kuulemma kyennyt rakastelemaan synnyttäneen naisen kanssa, vaikka muuten tähtien tapaan kiertueilla ja elokuviensa tähtösten kanssa sikailikin.

 Elviksen kävi vaan niin kuin monelle muulle tähdelle, lääkkeet muuttivat persoonan ja lopulta tappoivat. Ja uudet bändit saivat hänet näyttämään dinosaurukselta. Tai oikeastaan Elviksen elämä lähti alamäkeen kuin vaimo Priscilla lähti. Mikä ei sinänsä ollut ihme, koska Elvis vanhan kasvatuksen saaneena halusi vaimonsa pysyvän kiltisti kotona häntä palvelemassa. Priscillan kunniaksi täytyy sanoa, että hän on saanut estettyä surkeimmat ryöstyviljely-yritykset.

Voin olla huumorintajuton, mutta minua ärsyttävät nämä Elvis-imitaattorit. Se tuntuu vähän niin kuin toisten muiston irvailemiselle. Mutta kai nämä imitaattoritkin juontavat juurensa Elviksen amerikkalaisuudesta. Elviksen tapahtunutta toisessa todellisuudessa elämistä ei oikein missään muussa maassa olisi onnistunut. Jotenkin tuntuu luonnolliselta, että Elvis esiintyi loppuvuotensa juuri Las Vegasissa. Tuossa neonvalojen mekassa, jossa ei ole mitään aitoa. Mikä sinänsä oli surullisinta, sillä Elvis oli aidoista aidoin laulaja, jonka äänen tunnistaa aina tusinalaulajien joukosta.

Rumat ne vaatteilla koreilee, vai?

Lehtinainen Haapalan Kirsi kirjoitti blogissaan jossain vaiheessa syyllisyydestä ale-ostoksista vaatekaupassa. Kirsi voi korjata, jos muistin väärin :) Itsekin olen törmännyt samaan tunteeseen.

Vaikka nykyisin pennosiani ei tarvitse laskeakaan, niin aina sitä ajattelee, että pitikö minun laittaa palamaan rahaa nytten noinkin paljon. Jotenkin sitä on ihminen ehdollistettu tuntemaan syyllisyyttä rahan käytöstä. Olisiko se sitten jotain sota-aikojen perintöä tässä maassa. Toisillahan tätä ongelmaa ei tunnu olevan, kun shoppailevat itsensä vararikkoon. Shoppailu on siinä suhteessa kyllä addiktoivaa, että siitä saa sitä samaa välitöntä mielihyvää, kuin esim. tupakasta. Nykyisin ajattelen shoppailessani kuitenkin järkevästi, että jos tämä ostettava esine tuo elämääni edes hetkeksi onnea, niin mitä helvetin pahaa siinä on.

Eilenkin innostuin ostelemaan dvd:tä ja levyjä melkein sadalla eurolla. Vaatekaupassakin hullaannun monesti ja harvoin sieltä ulos pääsee alta sadan euron. Onneksi shoppailen taas aika harvoin, niin en joudu velkavankeuteen. Moni varmaan luulee, että olen kirpparifriikki, mutta itse asiassa käyn niissä aika harvoin. En oikein vain halua jonkun toisen vanhoja vaatteita päälleni. Vaikka kierrätysaate ihan jees homma onkin.

Minulla on nykyisin tarve näyttää hyvältä. Johtuen varmaan siitä, että eräässä elämänvaiheessani ei ollut varaa kunnon vaatteisiin ja uskoin vain siihen vanhaan värssyyn, että rumat ne vaatteilla koreilee. Olen kai sitten jollain tapaa äärimmäisyysihminen, että ensiksi joku asia ei kiinnosta lainkaan, mutta sitten sitäkin enemmän. Minusta on varmaan tulossa sellainen metroseksuaalimies. Niinkuin joku Beckham. Naisille on ehkä helpompaa ostella vaatteita ja laittaa itseensä rahaa.

Miehellä sitä kuitenkin jyllää vielä vähän sellainen syyllisyys ja homoksi leimautumisen pelko, vaikka ajat muuttuvatkin. Itsekin olen sellaisessa ammatissa, että täytyy vähän miettiäkin, miltä ihmisten silmissä näyttää. Tosin pukua en ole vielä joutunut ostamaan, yritän vältellä sitä loppuun asti. En haluaisi pukeutua mihinkään Dresmanin tusinapukuunkaan. Rippipukuakaan ei ole tullut ostettua kun en ole rippikoulua käynyt, tosin se nyt ei enää mahtuisi päällekään :)

Olen aina halunnut säilyttää pukeutumisessani hieman jotain boheemisuutta, että erottuisi massasta.Tosin se piirre on pukeutumisestani karissut viime aikoina.  Tykkään sametista paljon, minusta 60-luvun puvut oli tosi staileja. Tosin ne päällään joutuisi nyt naurun alaiseksi. Sammarit on päällä paljon mukavammat kuin farkut.

Vaatteet on tietynlainen statussymboli. Esim. siksi kai köyhistä oloista lähteneille räppäreille vaatteet on tärkeitä, vaikka homma överiksi meneekin. Samalla tavalla vanhat blues- ja soullaulajatkin pukeutuivat hyvin. Suomessa miehet ovat oikeastaan nyt saaneet luvan satsata itseensä. Minun mielestä suomalaisen miehen täytyy toisaalta säilyttääkin sitä tiettyä lökäpöksymäisyyttä, eikä juosta kaiken maailman kynsihoidoissa.

Pakkouskottomuutta jokapuolella

Nyt kun pääsin vauhtiin höpölehdistä ja sain vieläpä vastakaikuakin, on pakko jatkaa. Seksi, uskottomuus ja kesälesket tuntuvat olevan aina kesän ykköskirjoitusaiheita. Eivätkö ihmiset sitten ole uskottomia talvella ollenkaan? Minut nämä jutut saa hieman hermostuneeksi, joissa kehutaan kesäleskien lomaromansseja ja uskottomuutta. Jos sitä joskus vielä vakituisen kumppanin itselleen saa, niin uskaltaako sitä lainkaan yksikseen jättääkään, jos noihin juttuihin on uskomista. Heti ollaan pettämässä, kun silmä välttää.

Jollakin sairaalla tavalla olen jäänyt kiinni myös Rysän päällä -tositv-ohjelmaan Subtv:ssä, jossa otetaan kiinni pettäjiä. En tiedä mitä haen sitä katselemalla, kun en hyväksy uskottomuutta. Kai saan jotain nautintoa sijaiskärsimisestä tai jostain.

Itse taidan olla toivottoman vanhanaikainen näissä ihmissuhdeasioissa kun en näe näissä seikkailuissa mitään ylistettävää. Olen sen verran mustasukkaista sorttia, että se mikä on minun, on myös minun, eikä muiden. Tietenkin sama koskee itseäni.  Miksi yleensä pitäisi pettää, jos hyvän tyypin on onnistunut löytämään?

Ymmärrän tosin uskottomuuttakin, jos esim. suhde on henkisesti kuollut, nuukahtanut tai siitä ei saa lainkaan seksiä. Tosin miksi ei sitten eroa kokonaan tai yritä keksiä jotain uutta säpinää suhteeseen. Kai pettäminen johtuu osin silkasta himosta ja ihmisen vaistoista, jotka eivät välttämättä aina ole yksiavioisia. Mutta kannattaako sitten tällaisen ihmisen ylipäätään seurustella ja tehdä muutkin onnettomaksi, jos tietää, ettei pysty olemaan uskollinen? Eläimissä löytyy ainakin onneksi joitakin uskollisia lajeja, kuten esim. monet joutsenlajit.

Tietysti vaikea sanoa, miten sitä uskottomuuteen suhtautuisi omalla kohdallaan, kun omat suhteet ovat olleet yrityksistä huolimatta lyhyitä yhden yön juttuja tai muutaman kuukauden mittaisia. Kun mitään muutakaan ei ole ollut tarjolla. Eipä siinä ole uskottomuuden kiusausta hirveästi ehtinyt tullakaan. Itseni olisi ainakin vaikea jatkaa suhdetta näin teorian tasolla, jos kumppani jäisi kiinni rysän päältä, kun muutenkin on ajoittain vaikea luottaa ihmisiin.

Sinänsä olen aika kova flirttailemaan, mutta se kai nyt ei uskottomuutta olekaan, ellei nyt sitten kumppanien silmien edessä sitä harrasta. Eipä sitä sinkulla paljon muutakaan iloa ole, vaikea tietysti sanoa, miten sitä sitten käyttäytyisi, jos olisi vakituinen kumppani. Ja onhan se imartelevaa, jos vastakkainen sukupuoli tekee vielä aloitteen flirttailussa.

Uskollisuus on niitä vanhoja hyviä arvoja, jotka ovat kärsineet inflaatiota. Vaikka kai ne ihmiset ovat kuitenkin aina olleet uskottomia. Jos ei fyysisesti niin ainakin henkisesti. Jos uskollisuus ei ole aina arvossa parisuhteissa ei se ole enää muutenkaan. Työntekijän uskollisuudesta ei juuri palkita, päinvastoin. Asiakkaan uskollisuudesta ei piitata, kun kaikki haalivat vain uusia asiakkaita. Mitä niistä vanhoista välittämään? Kiertoon vaan kaikki....

Sinänsä en ala uskottomuudesta ketään moralisoimaan, jokainen tekee niin kuin parhaaksi näkee. Yleensä siinä vain satutetaan sitten muitakin.

Kesärenki palasi takaisin

No niin, tänään sitä sitten kotiuduttiin takaisin Heinävedeltä. Vanhemmat olisivat tietenkin toivoneet, että olisin viipynyt viikkoa kauemmin, mutta sen verran sitä on ikävä omaa kotipesää, että piti palata takaisin Vantaalle. Vielä olisi pari viikkoa lomaa jäljellä ja pitäisi keksiä itselleen jotain järkevää viihdykettä, missä vahingoittaisi mahdollisimman vähän itseään ja muita :)

Moni ei varmaan kaltaisestani paperinpyörittäjästä uskoisi, mutta painoin kunnon töitä kuin kesärenki konsanaan. Kaadoin ja pilkoin puita, ajoin nurmikkoa, lämmitin saunaa yms. Ruumillisen työn tekemisestä tulee jotenkin kivan miehekäs olo, sitä tuntee tekevänsä työtä. Lihakset ovat toki hellänä, mutta rehellisessä hiessä on eri tuoksu kun monesti päivätyöstään saamasta kylmästä hiestä. Puolet vartalostani on hyttysten syömä, riittää ainakin raavittavaa, jos ei muuta tekemistä seuraavaksi viikoksi.

Maalla olen aina jostain syystä luovalla päällä. Nytkin sain kirjoitetuksi pari laulunsanoituksentapaista.

Mökillä tulee luettua melkein mitä ikinä käsiinsä saa. Aikakausilehtiä selatessa tuli mieleen, kuinka hävyttömän huonoja lehtiä Suomessa julkaistaan. Seiska ja OHO-lehti ovat kyllä sananvapauden irvikuvia siitä pahimmasta päästä. Jossain päin maailmaa toimittajia tapetaan kun kirjoittavat miten asiat oikeasti ovat, ja sitten vapaissa länsimaissa julkaistaan kaiken maailman roskaa sellaisista julkkiksista, joista ei edes tiedä. Jos joskus olen siinä asemassa, että joku elämästäni olisi laajemminkin kiinnostunut, en kyllä antaisi haastattelua ko. lehdille. Tosin nämä lehdethän taitavat kirjoittaa jutun, vaikka haastattelua ei antaisikaan. No, mitäpä tässä hurskastelemaan, luin ne lehdet kuitenkin. Kesähesarinkin lukee 15 minuutissa, tai sitten sitä kesällä ei vaan jaksa keskittyä lukemiseen.

DVD:täkin tuli katseltua. Katselin Elviksen nuoruudesta ja noususta maineeseen kertovan elokuvan (en muista enää nimeä). On ihailtavaa, että Elviksestä yritetään tehdä elokuvia, vaikka kaikki epäonnistuvat surkeasti. Elvis on vain niin ainutlaatuinen persoona, ettei häntä voi kukaan muu näytellä. Katselin myös Nurnbergin tuomion (kyllä, olen se ainoa ihminen, joka viettää kesäiltansa katsoen natsien tuomitsemista :). Hyviä näyttelijöitä elokuvassa riitti, Montgomery Clift esim. loistava yhdessä viimeisimmissä roolissaan. Ja hyvin kirjoitettu elokuva kaikinpuolin. Huumoripuolelta tuli katsottua vanhoja Mennään bussilla -sarjaa. Nykypäivän mittakaavassa kovin sovinistista kyllä, mutta hauskaa silti. Britit ne osaavat kirjoittaa loistavia huumorisarjoja.

PS. Uida en uskaltanut, oli liian kylmää vettä. Tai sitten olen vaan niin neiti :)

Stadikalla näytti olevan tänään käynnissä Metallican konsertti. Sammuneita näytti olevan pitkin matkaa stadikalle ainakin bussin ikkunasta katsottuna. Mahtaa siinä pojilla olla kiva herätys aamulla Kisahallin putkassa.

PS.PS. Mikään ei voi olla ärsyttävämpää kuin istua bussissa viisi tuntia kovaäänisen ihmisen edessä, ilmastoinnista tullen ensiksi naftan katkuista kuumaa ilmaa ja sitten jääkylmää ilmaa vaikka ympärillä sataa.

No, tulihan se pakollinen valitusosiokin siinä...

Kolmikymppisen ajatuksia....

Nyt sitä ollaan sitten virallisesti 30-vuotiaita. Vähän on viikonlopun jäljiltä väsynyt olo, mutta täytyyhän vuosikymmenen vaihtumista kunnolla juhliakin. Nelikymppisenä sitä ei kai sitten enää jaksakaan juhlia :) Kanssajuhlijoiden kannalta olen siitä helppo tapaus, että nukahdan yleensä siinä vaiheessa, kun muilla on juhlat ylimmillään. Hyvä fiilis oli juhliessa, vähän liikaakin sitä taas syleili maailmaa ja ihmisiäkin. Minulla on niin paljon hyviä ihmisiä ympärilläni, saan olla kiitollinen. Ja voisi väittää olevani suhteellisen onnellinen mies.

Niin mitä sitä sitten odottaa elämältä kolmikymppisenä. Kuulostan nyt aika keskiluokkaiselta kolmikymppiseltä, mutta kyllähän sitä alkaisi elämäänsä kaipaamaan jo vakiintumista paremman puoliskon muodossa. Ja kai ehkä sitä omaa perhettäkin sitten kuitenkin. Toisaalta tuntuu koko ajan paremmalta tämä elämä muutenkin. Eihän onnea voi täysin muiden ihmisten kautta hakeakaan. Jospa kolmikymppisenä eläisin vihdoin sitä elämäni parasta aikaa. Harvoinhan sitä nykyhetkessä ymmärtää elävänsä hyvää elämää, vaan kaiken tajuaa jälkikäteen.

Kiva olisi myös saada jotain uutta vipinää työelämäänkin. Ehkä sitä voisi heittäytyä freelancer-toimittajaksi jossain vaiheessa, jos keikkoja alkaa tulla enemmän. Niin ainakin nyt syksyllä näyttäisi ainakin tulevan.

"Nuorta neroa" minusta ei siis tullut kaksikymppisenä, mutta jollain tavalla on eteenpäin menty monessa suhteessa. Olen kypsymässä kuin vanha viini, vaikka "aikuista" minusta ei varmaan saa koskaan. Aina olen kuitenkin se hieman hössö-Esa. Kaksikymppisenä vietetyt ikävuodet jäävät mieleen toisaalta hirveän antoisana aikana, mutta toisaalta vaikeana aikana. Kukkeinta nuoruutta, mutta kivuliatakin elämänkokemuksia. Kaksikymppisenä sitä halusi tehdä jotain merkittävää, nyt riittäisi jo sellainen tasaisen tylsä, mutta onnellinen elämäkin. Mutta maailmanparantamista en kyllä koskaan jätä :)

Huomenna sitä lähdenkin mökille Heinävedelle, jotan saattaa viikkokin vierähtää, ennen kuin kirjoittelen tänne uudestaan. Ehkä hyväkin, ettei liikaa ala toistamaan itseään :)

Seitsemän totuutta

Kamuni Salmen Vesa haastoi minut blogissaan kertomaan seitsemän totuutta itsestäni. Hmm, tuo luku seitsemän kuulostaa hieman pahaenteiseltä. Tulee mieleen ne seitsemän kuoleman syntiä. Onneksi en sentään niitä kaikkia voi lukea syntylistalleni, vaikka kaikenlaista sinne on kertynytkin. Olen jo kirjoittanut blogissani paljon sielunelämästäni. Ehkä pysyttelen nyt enemmän ulkoisissa fasiliteeteissani. Tai siis yritän.

1. Silmäni ovat siniset ja eri paria (toinen 2 plussaa ja toinen miinusta. Kai. Optikkoni tietäisi paremmin)

2. Otsahiukseni kihartuivat murrosikäisenä ja (kasvavat nopeasti.)

3. Huolehdin liikaa asioista (Joo, tiedän, että oon kertonut tän jo sata kertaa)

4. Kysyn liikaa miksi (ja kyselen kai muiltakin liikaa. Ammattitauti)

5. Tykkään hoitajista, lapsista, kissoista ja kilteistä koirista  (Elämiemme aikojen vuoksi täytyy tarkentaa, etten epäkunniottavasti tai sairaalla tavalla)

6. Olen matemaattisesti täysin lahjaton (Pääsin lukion matikastakin lähinnä säälistä läpi)

7. Lempivärini on sininen (Sopii minulle. Apua, kuulostinpa television tyylihomolta :) )

Minun pitäisi varmaan nyt haastaa seitsemän muuta vastaamaan haasteeseen, mutta eihän tätä minun blogiani ole tainnut seitsemään eri ihmistä edes kommentoida :)

PS. Huomenna mennään sitten vanhojen kamujen kanssa juhlistamaan kolmekymmenvuotista elämäntaivaltamme mökille viikonlopuksi. Kerron sitten sunnuntaina tai maanantaina, minkälaista on kun on aikuinen mies. Kerron sitten henkistyneitä toiveitani ja odotuksiani tulevasta vuosikymmenestäni. Mikäli siis en takerru viimeisiin nuoruudenpäiviini liian suurella innostuksella :)

Suomalaisen tie käy Paratiisin kautta (pohdintaa suomalaisuudesta)

Näin kesän ollessa kukkeimmillaan on hyvä pohtia suomalaisuuden ydintä ja iskelmääkin. Minusta keskikesä on jotenkin kaikkein suomalaisinta, varsinkin kun talvetkin ovat mitä ovat. Itse olen kasvanyt suomalaiseksi vasta viime aikoina. Toden totta olen suomalaisista suomalaisin. En millään perussuomalaisten määrittämällä tavalla, vaan ihan muuten itse itsestäni löytämällä.

Olen uskollisista uskollisin ystävilleni ja rakkaimmilleni sekä joskus ärhäkkä kuten Suomen pystykorva, melankoliaankin taipuvainen kuin suomalainen iskelmä. Haaveilija, mutta suomalaiseen tapaan kova työmies liiankin kanssa. Apua, ei taida minusta eurooppalaista tulla, vaikka kansainväliset asiat ovat aina kiinnostaneetkin...

Joku saattaa pitää minua hieman snobina kun pidän bluesista ja muusta musiikista, joka ei Suomessa ole sitä kaikkein suosituinta. Olen kasvanut lapsuudessani kuitenkin täysin iskelmän ja suomi-musiikin tahdeissa. Kai Baddingin kuuntelu lapsuuden mökkikesinä tekikin minusta mollisointujen ihailijan. Ja hitto, kyllä sitä hyvässä laulussa täytyy mollia löytyä. Haaveilua. Badding on tässä suhteessa suomalaisista suomalaisin. Tuskin Badding olisi missään muualla voinut menestyä kuin Suomessa. Ehkä Itä-Euroopassa, missä ymmärretään melankoliaa ja runoutta.

Nykyiskelmästä en pidä, sitä vaivaa tusinatuotanto, laulajia ei erota toisistaan, puhumattakaan biiseistä. Kyseessä on aina jokin seitsemäs Mattilan siskoksista. Eräässä unessa muuten juttelin Repe Helismaan, suuren suomalaisen iskelmäsanoittajan kanssa. Olenkohan saanut siis herätyksen...

Mikä sitten on iskelmän lisäksi suomalaista? Sanoisin, että rehellisyys, tietynlainen kaurismäkeläinen hiljaisuuskin. Suomalaisen ihmisen sanaan voi yhä luottaa, vaikka kaiken maailman helppoheikkejä riittääkin. Tietynlainen kohtalonuskokin taitaa meitä suomalaisia vaivata. Tunnistan piirteen ainakn itsessäni. Usein sitä tapaa itsensä sanomasta "arvasinhan minä, että ei sitten tämäkään onnistunut", mutta sitten apuun tulee toinen suomalainen ominaisuus periksiantamattomuus " ja ...kele" . Luonteemme on vähän sellaista idän ja lännen sekoitusta. Loppujen lopuksi jokainen on tietenkin oma ainutlaatuinen itsensä.

Suomi ei ole enää lintukolo, mutta ei mikään Gazakaan. Eikä kaikki suomalaiset sitä rehellistä, takkutukkaista korvenraivaajatyyppiä. Pelkkä kaupungistuminen on muuttanut suomalaisuutta hurjasti. Silti suomalaisissa on säilynyt jotain sitä metsäläistä Jukolan Jussia.

Mielenkiintoista nähdä, miten monikulttuuristuva aika vaikuttaa suomalaisuuteen, vai vaikuttaako mitenkään? Pysyvätkö kulttuurit erillään toisistaan, vai alkavatko käydä aitoa vuoropuhelua? Vaikeaa se näyttää ainakin olevan jo tästä Manne-tv:stä syntyneen kohunkin perusteella.

Suomalaisen tie käy Paratiisin kautta (pohdintaa suomalaisuudesta)

Näin kesän ollessa kukkeimmillaan on hyvä pohtia suomalaisuuden ydintä ja iskelmääkin. Minusta keskikesä on jotenkin kaikkein suomalaisinta, varsinkin kun talvetkin ovat mitä ovat. Itse olen kasvanyt suomalaiseksi vasta viime aikoina. Toden totta olen suomalaisista suomalaisin. En millään perussuomalaisten määrittämällä tavalla, vaan ihan muuten itse itsestäni löytämällä.

Olen uskollisista uskollisin ystävilleni ja rakkaimmilleni sekä joskus ärhäkkä kuten Suomen pystykorva, melankoliaankin taipuvainen kuin suomalainen iskelmä. Haaveilija, mutta suomalaiseen tapaan kova työmies liiankin kanssa. Apua, ei taida minusta eurooppalaista tulla, vaikka kansainväliset asiat ovat aina kiinnostaneetkin...

Joku saattaa pitää minua hieman snobina kun pidän bluesista ja muusta musiikista, joka ei Suomessa ole sitä kaikkein suosituinta. Olen kasvanut lapsuudessani kuitenkin täysin iskelmän ja suomi-musiikin tahdeissa. Kai Baddingin kuuntelu lapsuuden mökkikesinä tekikin minusta mollisointujen ihailijan. Ja hitto, kyllä sitä hyvässä laulussa täytyy mollia löytyä. Haaveilua. Badding on tässä suhteessa suomalaisista suomalaisin. Tuskin Badding olisi missään muualla voinut menestyä kuin Suomessa. Ehkä Itä-Euroopassa, missä ymmärretään melankoliaa ja runoutta.

Nykyiskelmästä en pidä, sitä vaivaa tusinatuotanto, laulajia ei erota toisistaan, puhumattakaan biiseistä. Kyseessä on aina jokin seitsemäs Mattilan siskoksista. Eräässä unessa muuten juttelin Repe Helismaan, suuren suomalaisen iskelmäsanoittajan kanssa. Olenkohan saanut siis herätyksen...

Mikä sitten on iskelmän lisäksi suomalaista? Sanoisin, että rehellisyys, tietynlainen kaurismäkeläinen hiljaisuuskin. Suomalaisen ihmisen sanaan voi yhä luottaa, vaikka kaiken maailman helppoheikkejä riittääkin. Tietynlainen kohtalonuskokin taitaa meitä suomalaisia vaivata. Tunnistan piirteen ainakn itsessäni. Usein sitä tapaa itsensä sanomasta "arvasinhan minä, että ei sitten tämäkään onnistunut", mutta sitten apuun tulee toinen suomalainen ominaisuus periksiantamattomuus " ja ...kele" . Luonteemme on vähän sellaista idän ja lännen sekoitusta. Loppujen lopuksi jokainen on tietenkin oma ainutlaatuinen itsensä.

Suomi ei ole enää lintukolo, mutta ei mikään Gazakaan. Eikä kaikki suomalaiset sitä rehellistä, takkutukkaista korvenraivaajatyyppiä. Pelkkä kaupungistuminen on muuttanut suomalaisuutta hurjasti. Silti suomalaisissa on säilynyt jotain sitä metsäläistä Jukolan Jussia.

Mielenkiintoista nähdä, miten monikulttuuristuva aika vaikuttaa suomalaisuuteen, vai vaikuttaako mitenkään? Pysyvätkö kulttuurit erillään toisistaan, vai alkavatko käydä aitoa vuoropuhelua? Vaikeaa se näyttää ainakin olevan jo tästä Manne-tv:stä syntyneen kohunkin perusteella.

Rakkaus, herkkyys ja kutsumus

Katsoin tänään Johnny Cashin elämästä kertovan elokuvan I walk the line. Cash on ollut yksi suurista sankareistani. Häneen on helppo niiden ihmisten samaistua, joiden elämä ei ole aina ollut ruusuilla tanssimista. Minuun kun nämä yksinäiset amerikkalaiset sankarit vaikuttavat aina. Heissä on jotain, joka tekee heistä ikimuistoisia.Heillä on taustallaan lisäksi upea tarina. Toki aina julkisuutta varten suoraviivaistettuja.

Elämässä voi pärjätä suoraselkäisenä virheitäkin tehden, mutta ottaen niistä ainakin lopulta myös vastuu. Cash onnistui myös muuttamaan elämänsä pohjalla olevasta pillereiden ja viinan turvottamasta kehäraakista yhdeksi arvoistetuimmista muusikoista ikinä. Cash on myös niitä miehiä, joiden herkkyys on käsin kosketeltavaa, mutta ei millään tasolla "epämiehekästä".

Useampi teema elokuvasta nousi mieleeni: päällimmäisenä rakkaus, herkkyys ja kutsumus.

Johnny Cashin ja June Carterin rakkaustarina todistaa, että rakkaudella on mahdollista muuttaa kaikki, vaikka se ajoittain mahdottomalta tuntuu ajatella. Ja että kaksi ihmistä voivat oikeasti olla tarkoitettu toisilleen tässä maailmassa. June Carterin rakkauden avulla Cash pääsi irti aineista ja oppi rakastamaan myös itseään. Sellainen kärsivällinen rakkaus on kultaakin arvokkaampaa. Se on jotain sellaista, mitä ei voi millään muulla asialla korvata. Tosin Cash kävi pohjalla, ennen kuin oli itse valmis muutokseen. Cash ymmärsi, että lopultakin perhe ja rakkaus on arvokkaampaa kuin itsensä tuhoaminen. Anteeksi täytyy antaa yhtä paljon itselleen kuin muillekin. Ensiksi kai täytyy rakastaa itseään, kun voi rakastaa muita.

Cashilla itsensä tuhoaminen juonsi juurensa juonsi lapsuudesta. Cash oli rakkaudettomaksi jäänyt veljensä kuoltua. Ja kärsi syyttömänä syyllisyydestä. Ei saanut kotoaan koskaan kannustusta ja rakkautta ainakaan isältään. Kuinka moni muukin ihminen kärsii samasta asiasta? Ja kuinka monta ihmistä tuhoutuu vailla rakkautta ja petettynä? Kuinka moni kärsii arvottomuuden tunteesta, joka estää nauttimasta mistään, edes menestyksestä? Eikä sen menestyksen tarvitse olla edes kuuluisuutta

Herkän ihmisen on vaikea kasvaa myös eheäksi paikoissa, joissa herkkyyttä ei arvosteta. Itse asiassa harvassa paikassa. Kuten jo sanoin, Cashissa on jotain sellaista herkkyyttä, mikä ei ole imelää ja teennäistä vaan niin kovin totta. Herkkyyttä joutuu niin monesti peittelemään vieläkin, koska ainakaan miesten maailmassa se ei ole vieläkään suotavaa.

Cashilla oli vahva kutsumus musiikin esittämiseen. Oikein mitään muuta hän ei kai osannutkaan. Minusta kutsumus johonkin on tärkeimpiä asioita tässä maailmassa. Ei tarvitse olla pappi tai lääkäri. Kutsumusta voi tuntea vaikka perheeseensä, ympäröivään yhteisöönsä tai mihin tahansa, joka vain tekee onnelliseksi. Kutsumus ei tosin aina tee onnelliseksi. Se voi yhtä tehdä onnettomaksi, jos ei kutsumustaan saa toteuttaa. Tai kutsumuksesta voi hävitä intohimo, jolloin siitä tulee arkipäiväistä.

Loppujen lopuksi Cashin tekee muistettavaksi ääni. Joka on aito ensimmäisestä sävelestä lähtien. Siinä ei ole mitään nuorin jolpin uhoa, vaan sellaisen ihmisen ääni, joka tietää mitä elämä on.

Pahimmillaan ja parhaimmillaan.

Festari-maailmassa

Nyt sitä tuli loma virallisesti startattua eilisissä Puistobluesissa. Kivaa oli, niin paljon kuin nyt kaltaiseni hieman hössö neurootikko kykenee yleisötapahtumista nauttimaan. Ihmismassat laukaisevat minussa jonkun ihmeellisen ärsytysreaktion, kun ihmiset tungeksivat yms. En ole oikein niitä festari-ihmisiä, joilla on hyvä meininki tungoksessa. Minulla täytyisi olla se metrin hengitysrako kun on vieraat ihmiset kyseessä ja konserteissahan se ei tunnetusti onnistu. Ystävät ja tutut toki lasken tuon metrin sisäänkin :)

En oikein pysty nauttimaan musiikista niin paljon kun pitäisi konserteissa. Onneksi rakkaus musiikkiin voittaa kuitenkin ja saan itseni edes joskus pakoitettua massatapahtumiinkin. Ja olutteltassahan voi aina ottaa muutaman tuopposen hermojen rauhoittamiseen. En kyllä ymmärrä niitäkään, jotka maksavat ensiksi lipusta vetääkseen vain kunnon kännit paikan päällä. Mitä iloa on konsertista, jos siitä ei edes mitään muista.

Pääesiintyjä Johnny Winter näytti kovin hauraalta vanhalta mieheltä. Sitkeästi mies jaksaa kiertää sairauksistaan huolimatta. Tosin niinhän blueshemmot yleensä tekevätkin, kun eivät osaa tai pysty lopettamaankaan. J.Karjalaisen Lännen Jukka ei oikein sytyttänyt, en oikein ole bluegrass/hillbillyn ystäviä. Mieleen jäi lähinnä nätti viulunsoittaja :)

Saa nähdä käykö Puistobluesille niin kuin Pori Jazzeillekin, jossa itse jazz taitaa olla enää sivujuonne. Nimekkäät bluesartistit alkavat olla autuaammalla deltalla. Eikä uusia nimiä ole oikein noussut edes vähän enemmän bluesiin perehtyneen tietoisuuteenkaan.

Tänään sitä voikin jatkaa musiikillista nautiskelua prinsessa Dianan muistokonsertin parissa. Esiintyjälistalla näytti olevan puoli musiikkimaailmaa. Tosin aika paljon niitä kasarikammotuksia, joiden soisi jo hautautuvan kartanoihinsa. Nopeasti sitä aika kuluu (jälleen kerran), kun tuntuu, ettei siitä Dianan kuolemastakaan kauan ole. Samana kesänä (1997)menin armeijaankin. Oli muuten kuuma kesä se, mutta kai sitä kuuma tulee, kun joutuu edes kerran elämässä juostakin :)

PS. Tänään tv:stä tulleesta dokumentissa sitä nähtiin taas uusliberialismin ja globalisaation autuaaksi tekevä voima. Oikein pisti vihaksi kun katsoi "Argentiinan ryöstöä". Maan johtajat, rikolliset ja talouselämä kansainvälisen yhteisön tuella putsasi kylmästi Etelä-Amerikan vauraimman kansan kehitysmaaksi. Suomessa onneksi jollain tapaa kahlitaan markkinavoimia, saa nähdä kuinka kauan, kun köyhyyttäkin pidetään useimmiten köyhän omana vikana.

No joo, ehkä minunkin täytyy alkaa vähän ottaa rennosti kun vielä lomalla olen, eikä kantaa koko maailman taakkaa harteilla...Rentoutuminen on vain niin pirun vaikeaa joskus, varsinkin kun siihen kerrankin olisi aikaa. Sitä ei vain pysty napsauttamaan hetkessä lomanappulaakaan. Jotenkin täytyisi vaan itsensä nyt lomaan lietsoa, ettei loma mene hukkaan.