Suomalaisen tie käy Paratiisin kautta (pohdintaa suomalaisuudesta)

Näin kesän ollessa kukkeimmillaan on hyvä pohtia suomalaisuuden ydintä ja iskelmääkin. Minusta keskikesä on jotenkin kaikkein suomalaisinta, varsinkin kun talvetkin ovat mitä ovat. Itse olen kasvanyt suomalaiseksi vasta viime aikoina. Toden totta olen suomalaisista suomalaisin. En millään perussuomalaisten määrittämällä tavalla, vaan ihan muuten itse itsestäni löytämällä.

Olen uskollisista uskollisin ystävilleni ja rakkaimmilleni sekä joskus ärhäkkä kuten Suomen pystykorva, melankoliaankin taipuvainen kuin suomalainen iskelmä. Haaveilija, mutta suomalaiseen tapaan kova työmies liiankin kanssa. Apua, ei taida minusta eurooppalaista tulla, vaikka kansainväliset asiat ovat aina kiinnostaneetkin...

Joku saattaa pitää minua hieman snobina kun pidän bluesista ja muusta musiikista, joka ei Suomessa ole sitä kaikkein suosituinta. Olen kasvanut lapsuudessani kuitenkin täysin iskelmän ja suomi-musiikin tahdeissa. Kai Baddingin kuuntelu lapsuuden mökkikesinä tekikin minusta mollisointujen ihailijan. Ja hitto, kyllä sitä hyvässä laulussa täytyy mollia löytyä. Haaveilua. Badding on tässä suhteessa suomalaisista suomalaisin. Tuskin Badding olisi missään muualla voinut menestyä kuin Suomessa. Ehkä Itä-Euroopassa, missä ymmärretään melankoliaa ja runoutta.

Nykyiskelmästä en pidä, sitä vaivaa tusinatuotanto, laulajia ei erota toisistaan, puhumattakaan biiseistä. Kyseessä on aina jokin seitsemäs Mattilan siskoksista. Eräässä unessa muuten juttelin Repe Helismaan, suuren suomalaisen iskelmäsanoittajan kanssa. Olenkohan saanut siis herätyksen...

Mikä sitten on iskelmän lisäksi suomalaista? Sanoisin, että rehellisyys, tietynlainen kaurismäkeläinen hiljaisuuskin. Suomalaisen ihmisen sanaan voi yhä luottaa, vaikka kaiken maailman helppoheikkejä riittääkin. Tietynlainen kohtalonuskokin taitaa meitä suomalaisia vaivata. Tunnistan piirteen ainakn itsessäni. Usein sitä tapaa itsensä sanomasta "arvasinhan minä, että ei sitten tämäkään onnistunut", mutta sitten apuun tulee toinen suomalainen ominaisuus periksiantamattomuus " ja ...kele" . Luonteemme on vähän sellaista idän ja lännen sekoitusta. Loppujen lopuksi jokainen on tietenkin oma ainutlaatuinen itsensä.

Suomi ei ole enää lintukolo, mutta ei mikään Gazakaan. Eikä kaikki suomalaiset sitä rehellistä, takkutukkaista korvenraivaajatyyppiä. Pelkkä kaupungistuminen on muuttanut suomalaisuutta hurjasti. Silti suomalaisissa on säilynyt jotain sitä metsäläistä Jukolan Jussia.

Mielenkiintoista nähdä, miten monikulttuuristuva aika vaikuttaa suomalaisuuteen, vai vaikuttaako mitenkään? Pysyvätkö kulttuurit erillään toisistaan, vai alkavatko käydä aitoa vuoropuhelua? Vaikeaa se näyttää ainakin olevan jo tästä Manne-tv:stä syntyneen kohunkin perusteella.