Miksi Potter-kuume ei tartu minuun?

Uusin Harry Potter-kirja on sitten ilmestynyt. Ilmeisesti viimeinen sellainen. Mielenkiintoista, että potterit herättivät samanlaista hysteriaa kuin Paul Anka Linnanmäen lavalla konsanaan. Ihmiset näyttivät kirkuvan, kun kirjakauppojen ovet avautuivat. Itsekin haluaisin joskus päästä samanlaisen hysterian valtaan, en vain mene joukkohysterioihin mukaan, vaan kuulun niihin kädet puuskassa seisoskeleviin tarkkailijoihin konserteissakin.

Tunnustan, en ole lukenut yhtä ainutta potteria. Joskus yritin, mutta en oikein pääse fantasiamaailmaan mukaan. Unelmamaailmassa toki viihdyn, mutta en fantasiamaailmassa. En oikein pysty imeytymään toiseen maailmaan mukaan, kun todellisuudessakin on riittävästi ihmeteltävää. En ole edes nähnyt Potter-elokuviakaan.

Mikähän niissä pottereissa niin kovasti kiehtoo, kun ei kai niissä niin hirveästi mitään uutta ole? Eikö niissä kyse ole vanhasta tutusta hyvän ja pahan taistelusta? Joku Potter-fani voisi valistaa minua. No, siitähän kaikki kirjallisuus paljolti lähtee. Ja hyvä, että joku kirjallisuus saa aikaan vielä hysteriaa. Tulevaisuus näyttää, jäävätkö potterit klassikoiksi. Samanlainen suosio on kai vain ollut Kalle Päätalolla oman kohderyhmänsä piirissä. Ketkähän pottereita lukevat, luulisi, ettei ainakaan ihan pienet lapset.

Mielelläni kyllä keskustelisin Rawlingin kanssa hänen kirjojensa menestyksen salaisuudesta. Jonkinlainen kosketus itselläni kuitenkin on Potter-maailmaan. Joskus aikanaan haastattelin Potter-kirjojen suomentajaa. Itse asiassa oli melkein ensimmäisiä haastattelujani se.