sunnuntai 29. marraskuuta 2015

SInulle, valoa (runo)

Kun odottaa valoa ja pimeys on laskeutunut,
kaikkialla odottaa toivo,
joka puolella luvataan helppoa elämää,
mutta helppoa elämää ei ole.
On niin paljon kauniita asioita,
kauniita ihmisiä,
sielulla on helpoin olla rauhaton,
vaikka se tietää, että rauhaa on.
Rauha on jossain muualla,
rauha on sielussa,
se on ihmisissä.
Kun pimeys laskeutuu, sen voi voittaa,
se täytyy voittaa.

perjantai 27. marraskuuta 2015

Miksi emme hae apua?

Hiljattain luin uutisen, jonka mukaan Suomessa vuosittain ihmiset eivät hae oliko peräti satojen miljoonien edestä sosiaaliapua, joka heille lain mukaan kuuluisi.

Tämä on mielestäni huolestuttavaa. Moni takertuu mielummin pikavippikierteeseen, kun hakee sosiaalihuollosta apua. Selvää on, että nykypäivänäkään harva nauttii sossusta käynnistä. Ainakaan ne, joille se ei ole elämäntapa. Lippua ja lappua täytyy täyttää ja järkevän ihmisen täytyy myös esiintyä riittävän nöyränä, että sosiaalivirkailija heltyisi harkinnanvaraisiin tukiinkin.

Kaupungissa tuskin harvalla on ongelma hakea etuuksia, mutta ymmärrän hyvin, että pikkukunnassa, jossa kaikki tuntevat toisensa, ei noin vain marssita sosiaalihuoltoon. Tyhmäähän se on, miksi elää kurjuudessa, jos vaihtoehtoja on. Mutta monella meistä on yhä ylpeyttä jäljellä, vaikka sitä tätä nykyä on muserrettu vähän jokaiselta.

Voisin kuvitella, että varsinkin vanhemmilla ihmisillä on vaikea kynnys hakea niitä etuuksia, jotka heille kuuluvat. Heidät on opetettu pärjäämään omillaan ja heidän lapsuudessaan sosiaalihuoltoon liittyi varmasti lukemattomia nöyryytyksiä, joita ei enää välttämättä ole olemassa.

Esimerkkinä köyhä leskirouva on voinut elää koko elämänsä miehensä varassa ja kun miehestä aika jättää, leskirouva on pahassa pulassa. Häntä neuvotaan tietenkin katsomaan netistä neuvoa, mutta hän ei välttämättä sitä hallitse.  Ja lapsillakaan ei ole välttämättä aikaa tai kiinnostusta auttaa.

Niin tai näin. On surullista, että jotkut käyttävät järjestelmää hyväksi ja toiset eivät halua sitä, mikä heille kuuluu.


perjantai 20. marraskuuta 2015

Heitä emme halua naapureiksi

Jälleen on listattu vähiten halutut naapurit. Kärkikolmikossa ovat huumeidenkäyttäjät, henkirikoksesta tuomitut ja alkoholistit. Huumeidenkäyttäjät kärjessä.


Voisihan tässä tietenkin hurskastella ja voivotella, että miten näin on, mutta kun itsekin on asunut huumekämppien läheisyydessä, niin en ihmettele. Miestä ja naista laukkaa näissä asunnoissa (useimmiten öisin) poliisiautot ovat tuttuja vieraita yms. Koirakin huumeluolasta tietenkin löytyi.


Henkirikoksesta tuomitun läheisyydessä en tiedä asuneeni, jos näin on ollut, niin ainakaan he eivät ole aiheuttaneet häiriötä. Sinänsä henkirikoksesta tuomittu ei liene automaattisesti turvallisuusriski, mutta jos takana on useampi tappo, niin jotain voi tietenkin jo päätellä.


Alkoholisteja on Suomi täynnä, mutta ihmiset tarkoittanevat häiritseviä juoppoja tässä tutkimuksessa, eikä hiljaista kotitissuttelijaa.


Muita ei haluttuja olivat myös skitsofreenikot ja mielenterveyskuntoutujat sekä maahanmuuttajat. Useimmiten oman kokemukseni mukaan mielenterveyskuntoutujat ovat hiljaisia hissukoita, jotka välttelevät ihmiskontakteja, mutta kai joidenkin mielestä sekin on sitten pelottavaa.


Maahanmuuttajissakin on eroja, jotkut mekastavat minkä ehtivät ja toisista ei juuri huomaa eroa tavalliseen hiljaiseen suomalaiseen asujaan. Mutta ehkä joitain jo häiritsee jo se, että naapurin ovessa ei lue Virtanen.


Kyselyssä oli kyllä positiivista kehitystä, nyt yli 12 prosenttia hyväksyisi kenet tahansa naapurikseen. Useimmiten ihmiset eivät tietenkään edes pysty valitsemaan naapureitaan, joten tuon prosentin soisi kasvavan.


Mutta jotain meidän ennakkoluuloistamme kertoo, jos todellakin noin vähän meistä suostuisi ottamaan kenet tahansa naapurikseen. Itse en ole juuri koskaan ollut naapureideni kanssa edes tekemisissä, eivätkä he minuun paitsi korkeintaan paiskoneet ovia kun olen käynyt parvekkeella tupakalla.


Minulla ei ole naapurilla väliä, kunhan saan olla omissa oloissani, eikä tarvitse pelätä.

tiistai 17. marraskuuta 2015

Julkinen suru ja Lähi-idän sota Eurooppaan

Kukaan, joka vähänkään seuraa uutisia, ei ole voinut välttyä Pariisin perjantaisesta terrori-iskusta, joka oli uhrimäärältään Euroopan lähihistorian pahimpia. Täysin yllättynyt iskusta ei voi olla, vaikka iskun laajuus ehkä yllättikin monet.

Teon tekijäksi on ilmoittautunut vanha tuttu Isis, joka lupauksensa mukaan on tosissaan soluttamassa lonkeroitaan Eurooppaan. Terroritekojen tekijöitä tuntuu löytyvän Euroopasta omasta takaa ja lisää valuu hyvin todennäköisesti Syyriasta ja Irakista, ellei ole jo valunutkin pakolaisten mukana, jotka enimmäkseen ovat juuri nuoria miehiä.

Väittely iskun jälkeen on käynyt kuumana, eikä välttämättä itse iskuista. Sosiaalinen media on mahdollistanut riitelyn paljon helpommaksi kuin aiemmin. Facebookissa riidellään siitä, saako profiilikuvaansa liittää Ranskan lipun värit myötätunnoksi uhrien puolesta. Haloo, itse en moista lisähuomioita itselleni kaipaa, mutta jos joku haluaa sen tehdä, niin tehköön.

Väitelty on myös siitä, miksi Libanonissa tapahtuneen terrori-iskun uhreja ei surra, eikä edes venäläisen matkustajakoneen uhreja, joka näillä tiedoilla tuhoutui pommin takia. Tätä toki sopii ihmetellä.

Niin, julkinen suru on mielenkiintoinen asia, joitakin ei surra ja toisia surraan. Yleensä surraan niitä uhreja, jotka surija kokee jotenkin läheiseksi. Niin lienee länsieurooppalaisten mielestä tässä Ranskan tapauksessakin. Satunnainen huono-onninen turistikin taisi joutua uhriksi.

Lähi-idässä terroriteot ovat arkipäivää ja tavalliselle arki-ihmiselle kaukana. Länsi-Euroopassa on turruttu jo ko. alueen uutisiin. Nyt vain enää harva voi väittää, etteikö Lähi-idän konflikti olisi jo kotialueellamme. Enemmän on varmasti vielä luvassa ja tuntuu siltä, että uusien terrori-iskujen estäminen on hyvin vaikeaa. Isisin moukaroiminen Lähi-idässä siirtänee tapahtumia vielä entistä enemmän Eurooppaan.

MTV3:n Aamu-tv:stä katsoin tänään muuten mielenkiintoisen keskustelun islamin uskon väkivaltaisuudesta tai väkivallattomuudesta. Vapaa-ajattelijoiden edustaja tuntui suorastaan pelkäävän islamin uskon leimaamista. Tosi-asia kuitenkin on, että lähiaikojen iskut on tehty islamin uskon nimissä, vaikka tekijät eivät varmasti edustakaan tavallista islaminuskoista.

Vapaa-ajattelijat kuitenkin ovat hanakasti kristityn kirkon kimpussa, joka joitakin lahkolaisliikkeitä lukuunottamatta on aika liberaali uskonto verrattuna islamin uskoon vapaamielisimmilläänkin. Eli vapaa-ajattelijat eivät ajattelekaan vapaasti kaikesta. Jäi kumma olo?!

lauantai 7. marraskuuta 2015

Auttaako pelottelu?

Taas on vierähtänyt viikko, kun viimeksi olen kirjoittanut tänne. Kun blogia on pitänyt jo yhdeksän vuotta, aiheet alkavat olla kortilla. Mikäpä muu jaksaisi innoittaa kuin televisio.

Katsoin tänään amerikkalaista tosi-tv-sarjaa nimeltään Matkalla kiven sisään, jossa nuoria vietiin peloteltavaksi vankilaan. Tavoitteena oli pelästyttää heidät niin, että he jättäisivät pikkurötöksensä. Kaikki eivät olleet suorittaneet edes varsinaisesti rikosta. Oli sarja käsikirjoitettu tai ei, niin idea on sellainen, että se toimii katsojalle. Kukapa tuntisi oloaan mukavaksi murhaajan kanssa amerikkalaisessa vankilassa.

Teinit marssivat uhmakkaana vankilaan, jossa heitä odottivat pulleat vanginvartijat. Niin kiltin näköisiä, että ihme on, jos vangit heitä tottelevat. Vangit näyttivät tietenkin hurjemmilta, kuten kuvaan kuuluu ja tietenkin sanoivat ne jenkkivankilakliseet, kuten teen sinusta vaimoni yms. No tuotahan katsojat tietenkin odottavatkin ja katsojille sarja tehdään oikeasti, eikä nuoria auttaakseen.

Pelottelu tehonnee joihinkin. Arimmat varmasti haluavat varmistaa, etteivät joudu vankilaan. En kyllä usko että kaikkiin. Monet nuoret ovat lähtökohtaisesti uhmakkaita ja täynnä itseään. He saattavat hyvinkin löytää itsensä vankilasta ja joutuvat kokemaan helvetin sitten oikeasti. Yksi tyhmä siirto ja jos sattuu asumaan Usassa niin 25 vuotta heilahtaa vankilassa. Suomessa sen sijaan saa kyllä vuositolkulla touhuta ennen kuin vankilan ovet aukeavat. Yhtä kaikki kun ne kerran aukeavat niin aukeavat sitten usein uudelleen.

Suomessa ei pelottelu- tai kurileirejä käytetä. Suomalainen versio tästäkin sarjasta oli hyvin vaisu, jossa vangit olivat kavereita ja nuoret punkkasivat tyhjässä Kakolan vankilassa. Suomen lainsäädäntö ei taitane edes mahdollistaa kurileirejä, vaikka mahdollistaakin valtaosan poikien ikäluokasta viemisen armeijan kurileiriin. No, jotkut ovat armeijan kuristakin nykyään jo montaa mieltä.

Tällä viikolla muuten katsoin Ylefemmiltä ohjelmaa tukholmalaisen ongelmalähiön Tenstan ongelmanuorista. Paikalliset sosiaaliviranomaiset eivät pärjänneet maahanmuuttajanuorten jengeille ja veivät heidät melkeinpä palkintomatkalle purjehdusmatkalle Välimerelle. Toiveena että heidän käytöksensä muuttuisi. Näinhän ei tietenkään tapahtunut. Lopulta jengit valtasivat jo nuorisotalonkin. Eli liika ymmärryskin johtaa turmioon.

Rikos ja rangaistus ei ole turhaan ilmestynyt Dostojevskin kirjan kanteen. Rikoksesta on seurattava rangaistus, mutta onko pelottelukaan rangaistus. Se on enemmän luonteen ja herkkyyden testi vain. Se ei poista itse ongelmaa.