Kourinta ja kähmintä eivät vaan näytä häviävän

Kourinta ei ole hävinnyt Suomesta. Eikä ainakaan kähmintä. Olympiakomitean Mika Lehtimäki jäi kiinni ns. housut kintuissa viestittelystä yöaikaan (lue kännissä) työpaikkansa naisoletetuille. 

Tosin jo aikaa sitten, mutta vasta nyt todellisuus pääsi julkisuuteen. Uudet tiedot kertovat kourinnastakin, minkä Ihamäki tietenkin kieltää. 

Näitä viestittelyjä on ollut ennenkin, mutta mikä tässä on mielenkiintoista on salailu tai vähintään homma vaikuttaa siltä. Olisiko Jan Vapaavuori miehen kavereita, joka on suojellut Lehtimäkeä uskollisesti. Vapaavuoren näkemykset kun vaihtuvat sitä mukaa kun jupakka etenee. 

Veisivätpä naiset koko jutun käräjille, niin koko jupakka paljastuisi juurta jaksain salailuineen, mutta tuskin vievät.

Saa nähdä, lähteekö lopulta ennestään itsevaltiaan otteista tunnettu Vapaavuorikin. Mies kun näyttää jo pahansisuiselta öykkäriltä, jolla on rikosrekisterikin. Taatusti ollut koulukiusaajakin.

Ihmettelen, että johtajatason miehet jaksavat yhä ottaa riskin kiinnijäämisestä viestittelemällä ja kourinnalla. Siitä puuhasta kun nyt vaan jää kiinni, eikä siinä enää suojele vapaavuoret tai kaveriverkosto.  

Jokainen tekee virheitä, ja voi lähettää huonolla hetkellä viestejä kerran, mutta ilmeisesti tätä touhua on jatkunut kauan. Ymmärrän naisten tukalan tilanteen. Henkilökohtaisesta asiasta ei ole heti helppo mennä valittamaan pomon pomolle. Varsinkin jos ei ole tunnettu työpaikalla ankarana feministinä.

Miehenä seksuaalista ahdistelua on vaikea ymmärtää sen kaikessa vakavuudessa, kun sitä ei juuri itse kohtaa. Vielä vähemmän mitä ikää tulee. Nyt sitä olisi suorastaan jo yllättynyt, jos joku ehdottelisi jotain.

PS. Päivi Räsäsen syyte meni nurin. Vaikka syyttäjä viekin kaikki oikeusasteet todennäköisesti läpi, niin tämä antaa toivoa, että todellista sananvapautta on Suomessa, eikä ihmisiä pakoteta wokeajatteluun, elleivät sitä itse halua.

Amnesty moitti jälleen Suomea

Nyt on sitten Oscar-gaalassa läpsitty. Will Smith läpsäytti vaimoansa pilkannutta Chris Rockia. Suurin rikos oli mielestäni antaa Simthille pääosan näyttelijän Oscar. Sen verran kehno näyttelijä hän on. Yksi parhaiten palkatuista tietenkin.

Usein Oscareissa mielenkiintoisinta ovatkin siihen liittyvät sekoilut. Itse Oscarit myönnetään yleensä keskinkertaisille, kaikkia miellyttäville elokuville.

Ajankohtaista. Suomi mainittu. Suomi sai Amnestylta taas moitteita. Kyllä. Se on yksi niistä järjestöistä, joiden feissarit ahdistelevat sinua kaupunkien keskustoissa. 

Voisi kuvitella, ettei Suomea ihmisoikeusjärjestön moitelistalla nähtäisi, mutta näin ei ole. Suomi kun kuulemma ei kohtele muiden Euroopan maiden tavoin samalla tavalla kaikkia turvapaikanhakijoita. 

Nythän suomalaiset melkein kilpailevat, kuka auttaa eniten Ukrainasta tulleita pakolaisia. Ajatus nuoresta arabimiehestä asunnossa ei miellytä yhtä paljon. No. En ota kantaa enemmän. 

Suomi sai myös sosiaaliturvastaan moitteita. Kokoomuksen mielestä taas sitä on liikaakin. Alle tonnin työmarkkinatuesta olisi saatava jotain pois. Samoin toimeentulotuesta, jolle työmarkkinatuen saaja väistämättä joutuu. 

Kokoomuksen lääke on työ. Sitä kokoomus ei taas kerro, että jos ihminen ei syystä tai toisesta kelpaa työnantajille. Mitä sitten? No. Kokoomus sanoo välittävänsä. Mutta miten?

Translaistakin tuli moitteita. Suomi kun ei suostu siihen, että lasten ja nuorten täytyisi saada vaihtaa jo sukupuoltaan. Tai korjaamisestako sitä puhutaan. Miten lapsi voi tietää, että haluaa vaihtaa sukupuoltaan? Voiko hän olla siitä täysin varma? Kysykää Amnestylta.

Sitten olivat ne aseistakieltäytyjien ja saamelaisten oikeudet vielä. Itse en kyllä ymmärrä, miksi aseistakieltäytyjät yhä viedään vankilaan. Mitä hyötyä siitä on? Tuskin heidän ratkaisunsa mitään joukkopakoa asepalveluksesta aiheuttaa. Suomalaiset ovat nöyrää kansaa esivallan edessä. Ja en ymmärrä, miten saamelaiset ovat sorrettuja tänä päivänä. Kertokaa se ihmeessä minulle?

Laihdutan taas - toivottavasti viimeistä kertaa

Vaihteeksi jotain henkilökohtaisempaa. Olen laihduttamassa. Taas. Tämä on osa projektiani. Sairastuttuani vakavasti puolitoista vuotta sitten halusin muuttaa tien suuntaa. Mutkia on ollut matkassa ja on vieläkin. Miksikään terveyshulluksi en edes halua, mutta en halua kuolla 55-vuotiaana kroonikkona rollaattorin kanssa.

Tällä kertaa laihdutushomma on edennyt jo kahta päivää pidemmälle ja painoa on pudonnut. En tiedä kuinka paljon, sillä minulla ei ole vaakaa. Heh. Ajat ovat kovat.

Löysin vihdoin oikean ravitsemusterapeutin, joka osasi antaa oikeat ohjeet. Hän käski vaim syödä oikeaan aikaan oikeanlaista ravintoa. Ja mikä antoi vielä monisteen matkaan. Minä en oikein digikursseja jaksa. 

Millään tappodieetillä en ole vaan syön aivan normaalisti. Paino sanalla normaalisti. Jo se pelkästään auttaa läskien lähtöön. Kunhan jäät lähtevät teiltä, alan myös kävellä pikkuhiljaa lenkkejä. 

En edes odota mitään pikalaihtumista vaan pysyviä tuloksia. Enkä odota että laihtuisin yhtä hoikaksi kuin 20-vuotiaana. Mutta vaikea laihtumista on odottaa silti.

Syöminen ei ollut minulle ennen ongelma. Innostuin syömään vasta kun vähensin alkoholinkäyttöä. Aina täytyy kai vetää jotain liikaa. Minulla syöminen alkoi käydä jo terveyden päälle, kun painoa tuli niin paljon. 

Jos ei nyt kuitenkaan yhtä paljon kuin Hengenvaarallisesti lihava-ohjelmassa. Siinä ohjelmassa on muuten hyviä ajatuksia, kuten se, että kukaan muu ei voi tehdä puolestasi asioita. Vastuuta on otettava omasta itsestään.

En laihduta vain ulkonäön takia, vaan haluan elää terveellisemmin elämäni viimeiset 20 vuotta, mikäli Luoja suo. En usko mihinkään kehopositiivisuus-roskaan. En itse ole lihavana koskaan ollut tyytyväinen olotilaani saati sitten ulkonäkööni. 

Vileäkö kun saisin keskittymiskykyni takaisin/tai jos sellaista on edes ollut koskaan, että pystyisin kirjoittamaan ideoitani valmiiksi teoksiksi asti tehokkaammin.

Oletteko tekin kyllästyneet apartheidmaiseen jaotteluun seksuaalisuuden ja sukupuolen perusteella länsimaissa?

Minä olen. Nykyään ei mistään muusta puhuta kuin ihmisen seksuaalisuudesta ja ihonväristä´ja ennen kaikkea sukupuolesta. Olen tähän kaikkeen jo kurkkuani myöten kyllästynyt. Helvetti, nyt jotain uutta jo. Tätä moskaa on kaikki paikat täynnä.

Kaiken pahan alku ja juuri on valkoinen mies. Cis-mies kuulemma eli hetero. Kirjoittaisivat edes käsitteillä, mitkä ihmiset ymmärtävät. Eiköhän niitä pahoja ihmisiä ole myös homoissa ja naisissakin. Jopa ahdistelijoitakin. 

Minä en ainakaan tunne mitään syyllisyyttä siitä, mitä pahaa valkoiset miehet ovat tehneet vuosisatoja tai vuosikymmeniä sitten. Olen täysin syytön siihen. Oikeudessakaan ei voida tuomita syyttömiä, mutta tässä apartheidinkvisitiossa voi.

Joka minuakin nimitteli kommenteissa incel-mieheksi. Täytyi ihan tutkia, mitä tämä tällainen tarkoittaa. Tässä toinen naurettava sana, joka jo kuulostaa naurettavalta. Ilmeisesti sillä tarkoitetaan miestä, joka ei saa naista ja kyhjöttää naisvihassa. Olen kyllä saanut naista, joskus jopa runsaastikin. Lisäksi minulla on runsaasti ihan naispuoleisia kavereitakin. 

Mutta kyllä naisia täytyy saada arvostella samoin kuin siinä missä miehiäkin ilman nimittelyä. Ilmeisesti sekin on kiellettyä. Eikö tässä tasa-arvoa pitäisi elää? Tällä hetkellä elän tosin mielellään yksin. Keskityn kerrankin omaan hyvinvointiini, enkä joudu hyysäämään ja miellyttämään ketään, kuten parisuhteissa valitettavasti joutuu tekemään.

Hullua tästä kaikesta tekee, että nykyään pitäisi elää aikaa, jolloin sukupuolella ei ole väliä. Millään muulla ei tunnu olevan väliä. Nykyisin eletään lähes apartheidmaista sukupuolierottelun aikaa. Ja tietenkin seksuaalisuuden erottelu siihen päälle. Ihmisissä on muitakin ominaisuuksia kuin seksuaalisuus, sukupuoli ja ihonväri.

Nyt ei saisi enää katsoakaan. On kuulemma mieskatse. Ja kaiken huipuksi valkoinen katse. Ei helvetti. Voiko tämä elämä oikeasti tällaiseksi mennä?

Sota saapui köyhille (runo)

on tahmea kevättä odottava päivä
jää ja hiekka on vallannut
tahraiset helsingin kadut
sota jylisee kaukana ukrainassa
mutta sana on jo täällä
mies kulkee läpi ruokajonon
slava ukraini huutaa
putin alas, ukraina hyvä jatkaa
ruokaa hän ei kaipaa
eikä hiljainen jono vastaa
siellä jonottavat yhdessä köyhät
tai köyhiltä ruuan suusta vievät
kansallisuutta ei kysellä
köyhille kova kohtalo on yhteinen
siellä ei olla veljiä
mutta siellä ei tönitä

Katsottua: Suomineidot: Natsit tuskin katoavat minnekään, jos heistä ei saa tehdä edes dokumenttia

Yle yllätti kerrankin ja julkaisi rohkeasti Suomineidot-dokumentin. Katsoin sen. Se oli hyvin tehty sarja, joka paljasti sellaisen alakulttuurin elämää, josta muuten objektiivisen tiedon saaminen on lähes mahdotonta. 

Tämä dokumentti on huomattavasti parempi kuin aikoinaan Pekka Siitoinin krapulaisten natsihörhöjen sekoilun seuranta 90-luvulla, vaikka se viihdyttävä dokumentti elokuvan aihe olikin.

Sarjaa syytetään jostain kummasta natsi-ihannoinnista. Sitähän siinä ei ole lainkaan. Pari sarjan nuorta naista eivät ole natsia lähelläkään. Venäläinen persutyttö suorastaan ihanan herkkä ja sympaattinen. 

Näillä kahdella tuskin on helppoa yliopistossa mielipiteineen, joka on täysin wokeliikkeen hallitsema. Ihmisiä varmaan kiukuttaakin, kun kansallismieliset olivat kerrankin naisia, eikä miehiä ja vieläpä korkeasti koulutettuja.

Natsiksi tunnustautunut rekkakuski taas oli mielestäni jollain tasolla mielenterveysongelmainen, joka  pakkasi mylittleponyja kassiin ja kävi natsien juhlissa sieg hailia heittämässä. Ja oliko hänellä vielä peräti Tom of Finlandin kassi? Omien puheidensa mukaan raiskattu ja kärsi keskittymishäiriöistä. Hän toisteli pahimpia natsikliseitä kuin papukaija.

En sitten tiedä, olisiko parempi, että kansallismielisten olemassaolo, natseista puhumattakaan  vaiettaisiin kokonaan? Näin nykytoimittajien mielestä täytyisi, jotka iloitsevat kun saavat kirjoittaa wokeihmisiltä tulleiden cancelointiohjeiden mukaan nyt kilpaa mielipiteitään lehtiinsä. 

Tuskin kannattaa vaieta kaikesta ikävästä. Dokkarihan oli hyvinkin kriittinen. Kuvat natsien leiriltä eivät minusta olleet mitään PR:ää olleet, muita kuin ehkä heidän aatteeseensa vihkiytyneille. Kaiken huipuksi dokumenttiin oli vielä ikään kuin liitetty wokeväkeä lepyttääkseen tiedonanto Sinimustien liikkeen arveluttavista keinoista. Mutta sekään ei tunnu riittävän.

Eniten minua huvitti kun yksi natseista puhui heidän tarrojaan repivistä bolsuista, ikään kuin Suomen vasemmisto olisi mitenkään verrattavissa bolsevikkeihin. Ei heistä olisi vallankumousta tekemään, koska heitäkin hallitsee wokekäskytys.

Erityiskiitos dokumenttisarjalle Linkola-kritiikistä. Vaikka hän on ihailtu varsinkin vihreiden piirissä, niin hänhän oli mielipiteiltään kuin natsi, joka haaveili ihmisten joukkotuhosta.

Uutta aikaa unohtamassa

Olen lueskellut Olavi Paavolaisen Elämme uutta luovaa aikaa. Kokoelmaa, jossa on hänen esseitään ja arvosteluita eri taiteen aloilta. Kirja on huolella koostettu aina kantta myöten. 

Paavolainen oli kohtuullisen piikikäs kirjoittaja, eikä pelännyt murskata kritiikkinsä kohdetta. Hän saikin koston kaiken voiman niskaansa sitten sodan jälkeen Synkässä yksinpuhelussa. Hauska yksityiskohta muuten, että Paavolainen vastasi ko. teoksen kritiikkiin omalla kritiikillään. Tehkää perästä.

Paavolaisen nuoruus toden totta sijoittui uuteen luovaan aikaan. Nyt elämme lähinnä menneiden aikojen kierrätyksessä ja yksittäisiin sanoihin takertumisessa. Luojan kiitos nykyään taas saa itseään näkyviin muutenkin kuin sanomalehtien ja kustantamojen kautta. 

Toki se on näiden kautta yhä helpompi tie, jos pääsee niiden markkinoitavien kirjailijoiden joukkoon. Kulttuuripiireihin kuulumattomalle se on vain lähes mahdotonta.

Paavolaisen aloitellessa uraansa esimerkiksi elokuvat olivat alkutekijöissään. Ja sitten taas esimerkiksi lausuntataide on kadonnut kokonaan suuren yleisön kiinnostuksenkohteista. Vai koska muistatte nähneenne arvostelun lausuntaesityksestä? Paavolaisen matkakuvauksilla oli erityinen arvo, sillä harvalla oli varaa matkustaa itse 30-50-luvuilla.

Paavolaisen arviot olivat kohtuullisen pitkiä. Osittain eksyvät jo kauas aiheestaan. En tiedä oliko sillä sitten asian kanssa tekemistä, että Paavolaisella oli tapana sanella tekstejään. 

Hänen tekstejään ei julkaisisi enää kuin pienet lehdet tai tietenkin hänen asemallaan myös ne julkaisut, jotka julkaisevat merkittävilltä henkilöiltä pitkiäkin tekstejä. 

Aina puhutaan kritiikin arvostuksen laskusta. Tuskin kritiikin arvo on totaalisesti hävinnyt. Sen arvostus yleislehdissä kyllä. Kirjoista kirjoitetaan, mutta kovin usein silloin, kun kyseessä on paljastuksia tarjoava muistelukirja tai selkeästi kirjoittajan omasta elämästä ammentava kirja.

Itse olen tykännyt myös arvostelujen kirjoittamisesta, vaikka siitä ei mitään minulle makseta. Saan silloin tällöin ilmaiseksi kyllä kirjoja ja teatterilippuja. Niin saavat tietenkin ammattikriitikotkin. 

Elokuvista ja sarjoista kirjoittaisin enemmänkin. Mutta minulla ei ole varaa esimerkiksi tilata viittä suoratoistokanavaa, eikä käydä elokuvissa joka viikko. Ihme kyllä bloggareita otetaan nihkeämmin elokuvanäytöksiin kuin teatteriin, jonka lippu sentään on kalliimpi. Siksi esimerkiksi kirjoitan pääasiassa vain Ylen sarjoista. Eli laittakaan minulle ilmaislinkkiä vaan muutkin kanavat. Heh.

Yleensä en hauku pystyyn mitään, sillä minusta se on tarpeetonta. Jos en itse pidä jostain, niin sehän ei tarkoita, etteikö joku muu voisi pitää. En tee eroa myöskään ns. korkeakulttuurin ja viihteen kanssa. Moskaa löytyy korkeakultuutista siinä missä viihteestäkin.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Myrskyluodon Maija ja ankeuden kauneus

Televisiossa päättyi juuri Myrskyluodon Maija-tv-sarja. Tuo 1970-luvulta oleva sarja kuvastaa hyvin aikaansa. Maija askeltaa useimmiten myrskyssä vaikeudessa ja menetyksestä toiseen. Silti tuo sarja yhä toimii jollain kummallisella tavalla.

Maijan maailmassa perheellä ja ankealla, työteliäällä elämällä oli merkitystä.  Maijan maailmassa ei tarvinnut somehuorata saadakseen itselleen tyydytystä, että kyllä tässä jotain on saatu aikaan. 

Vaikka olkoonkin Maijalla vain se pieni mökki saaristossa, joka sekin paloi kertaalleen. Elämällä oli merkitystä, vaikka se oli kamppailua. Hyväksyntää ei tarvinnut hakea keneltäkään. Riitti kun vain pysyi elossa, vaikka ihmiset kuolivat ympäriltä.

Monta kertaa olen kirjoittanut tämän päivän teeskennellyn positiivisuuden vaatimuksesta. Nyt Maijakin laitettaisiin kokemaan elämäänsä vain haasteena ja koettelemuksista ei saisi mainita, saati sitten tuntea negatiivisia tunteita. Maija maiskuttaisi kourallisen masennuslääkkeitä ja painelisi taas menemään.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Ajavatko Natohaukat vielä Suomen sotaan?

Taitaisi taas olla Ukraina-postauksen aika. Koronastakaan ei ole mitään uutta, vaikka se jyllää kuulemma entiseen tahtiin.

Minua alkaa epäilyttää, että Natohaukat vielä ajavat Suomen sotilaalliseen konfliktiin, mikäli saavat tahtonsa läpi pikajäsenyyteen samaan aikaan Ukrainassa ollaan täydessä sotatilanteessa. Onneksi demarit tai edes keskusta eivät lähde näillä näkymin tähän leikkiin mukaan. En kyllä antaisi tässä propagandatilanteessa kansan päättää natojäsenyydestä kansanäänestyksellä.

Silloin ei edes lohduta sanoa, mitä minä sanoin, jos sota tulee. Toivottavasti ei tule. Suomen media ajaa tätä Natohaukkojen asiaa täysin kritiikittömästi ja muutenkin Suomessa pullistellaan kuin ennen vanhaan suursodan kynnyksellä. Jos joku poliitikko ei kannata Nato-jäsenyyttä, joutuu hän heti hyökkäyksen kohteeksi.

Tuota ihmettelen kanssa edelleen, kun ihmiset luulevat, että Neuvostoliitto ja Venäjä on sama asia. Eikä tämäkään vielä, mutta ihmiset tosissaan luulevat, että Venäjä on kommunistinen maa. Sehän on niin kaukana siitä kun vain voi olla. 

Omituisia käänteitä löytyy myös näistä venäläisten tuotteiden boikoteista. Jopa Z-kirjain on paheksuttava. Ihan oikeasti, entä jos Venäjän armeija olisi käyttänyt vaikka A-kirjainta ajoneuvoissaan. 

Ihmetellä sopii kyllä taas Venäjän armeijan heikkoa suorituskykyä. Taitaa homma mennä niin kuin Tsetseniassa, jossa sotilaat myivät toisten sotilaiden ruoat ja jopa aseet sekä patruunat. Ja tähän kun liitetään epäinhimillinen simputus, en yhtään ihmettele, jos venäläisillä sotilailla ei riitä taistelumotivaatiota. 

Venäläisten syyrialaisetkin vahvistuksetkin taitavat siirtyä pikapikaa turvapaikanhakijoiksi Puolan rajalle. Turvapaikanhakijoista puheen ollen, niin niistähän on nyt väännetty kättä, kun irakilaisia ja somalialaisia nuoria miehiä ei kansa riemurinnoin ota vastaan. Mutta onneksi Rami Adham sentään vie taas leluja. Nyt Ukrainaan. Ei kun lahjoittamaan petostuomion saanelle. Petosmiehiä on toki myös Aleksi Valavuori, joka myös kerää rahaa Ukrainaan. Hmmm...

Nykyisin kaikki silmille. Some on täynnä kuvia ja videoita taisteluista ennen kuin ne on edes kunnolla päättynytkään. Sodan voittaja on jo nyt Zelenskyin viestintätiimi. Se saattoi jopa ratkaista sodan kulun alkusokin jälkeen, kun venäläiset hyökkäsivät Ukrainaan. Ei niitä somesotilaita turhaan kouluteta Suomen armeijassakaan.

Olen emotionaalisesti köyhtynyt

LinkedIn on sinänsä turha paikka. Siellä ihmiset mainostavat vain menestystään ja saavutuksiaan. Tai sitten yrittävät epätoivoisesti olla menestyneitä ja mainostaa saavutuksiaan. 

Kerran törmäsin siellä kuitenkin ihan järkevään postaukseen. Eräs nainen, en valitettavasti muista nyt nimeä, kirjoitti siellä emotionaalisesta köyhtymisestä. Eli suomeksi se olisi jotain sellaista, että tunteesi ovat katoamassa tai jo kadonneet.

Syynä on se, että on yksinkertaisesti antanut enemmän tunnetta kuin on saanut sitä takaisin varastoon. Itselleni on käynyt juuri näin. Sen lisäksi että olen köyhtynyt muutenkin, olen emotionaalisesti tyhjenemässä ellen täysin tyhjä. 

Välillä tuntuu, että tunteeni ovat täysin kadonneet. En tunne edes negatiivisia tunteita, vaikka ne yleensä säilyvät viimeisenä. En pääse mukaan edes joukkohysteriaan.

Olen ollut joskus hyvinkin tunteva, ellen sanoisi jopa herkkä.  En vain tunne mitään.

Olen antanut ihmisille ilmeisesti itsestäni kaiken saamatta mitään tilalle.

Veli, lepäät täällä (runo)

Veli, miksi tulit tänne?
Nyt lepäät täällä.
Maassa, jonne sinua ei kutsuttu.
Et pääse koskaan kotiin.
Veli, miksi hyökkäsit tänne?
Miksi et jäänyt kotiin?
Täällä sinua ei kaipaa kukaan.
Veli, lepää rauhassa.
Tottelit käskyjä,
kohtasit kuoleman.
Et pääse kotiin.
Et uusiin sotiin.

Kirja-arvostelu: Viljo Kajava - Tampereen runot: Pikkupoika tuhon keskellä

 

Runoilija Viljo Kajava on ollut minulle nimenä tuttu. En ole kuitenkaan tutustunut hänen tuotantoonsa kuin vasta nyt. Luin hänen omaelämäkerrallisen runoteoksen Tampereen runot. 

Kajava ilmeisesti rakasti lapsuuteensa kotikaupunkiaan. Teoksensa hän kirjoitti 1960-luvulla, joten etäisyyttä oli jo lapsuuteen ja nuoruuteen, joista hän runonsa ammentaa. Itse en kykenisi kirjoittamaan yhtä kauniisti lapsuuteni kotikaupungista Vantaasta. Ikä ei ole ehkä vielä tehnyt tehtäväänsä. 

Runot ovat karhean kauniita. Vähemmän kauniista entistaikojen työläisten raadannasta ja köyhyydestä hän on saanut vaikuttavia runoja. Ja kuka nyt ei Tampereesta pitäisi. Kajava kirjoittaa kauniisti niistä työläisistä, jotka kaupungin rakensivat ja joiden työ on jo kadonnut. He eivät ole kadonneet, kiitos Kajavan.

Vuonna 1908 syntynyt Kajava kuului niihin ihmisiin, jotka muistivat sisällissodan ja verisen Tampereen taistelun. Tuolla ajalla onkin iso osuus Tampereen runoissa ja se toki näin jälkipolvia kiinnostaa. 

On vaikea kuvitella tänä päivänä, jolloin lapsille ei kelpaa enää edes kouluruoka, kuinka suomalaisen kaupungin kaduilla makaa ruumiita ja lapset vipeltävät kaiken tuhon keskellä, ja nälkä oli köyhimmille todellisuutta. Kajavalle tuo oli todellisuutta.

Kajavan isä kuului punaisiin ja Kajavan katsantokanta sisällissotaan on sitä myöten luonnollisesti vasemmistolainen. Ei silmiinpistävästi vaan ymmärtävästi.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Tässä ovat lohtusuosikkini!

Sain Instagramissa Esmeraldan eetokselta haasteen kertoa lohtusuosikeistani. Eli mihin kirjoihin, elokuviin tai tv-sarjoihin palaan aina uudelleen, koska ne tuovat turvallisuutta ja lohtua. Ja nehän tuovat, luojalle kiitos, että lohtuun ei aina tarvita päihteitä tai ruokaa.

Aika harvoin saan mitään haasteita, en tiedä, olenko sitten hieman pelottavaa vai miksi.

Ja kyllähän niitä toden totta löytyy. Näkemiin vaan, Muru-sarja on varmaan ihan ykkönen. Brittiläisten duunareiden kommellukset Saksassa ja myöhemmin muuallakin tuo lohtua ankeaan arkeen. En tiedä miksi. Ehkä siksi, että heput ovat aika tavallisia ja samaistuttavia, vaikka ei britti olekaan. Loistava käsikirjoitus ja näyttelijät.

Ja sitten tietenkin Kauniit ja Rohkeat ja Salatut Elämät. Saippuat jos mitkä ovat eskapismia parhaimmillaan.

Vanhoista elokuvista tulee myös aina hyvä mieli. Oli ne sitten kotimaisia tai Hollywood-kamaa. Vanhoilla tarkoitan Hollywoodin ja Suomi-elokuvan kultakautta. Mitä melodramaattisempi, sen parempi. Ne käyvät samalla komediasta tarvittaessa.

Sitten se häpeälista. Surkeat komediat, mitä typerämpi sen parempi. Poliisiopistot, Pulttibois, American Pie. Lista on todella pitkä. Juorulehtien lukeminen on erittäin lohdullista. Uskallan sen myöntää.

Kirjoissa minulla ei oikeastaan ole mitään sellaista, johon aina palaisin uudelleen. Harvaa kirjaa olen edes lukenut kahta kertaa. Tai no. Tuntemattoman sotilas tuo lohtua ja olen sen lukenutkin useamman kerran, vaikka tarinan viitekehys ei toki ole kaunis tai lohdullinen. 

Niin ja tietenkin 20- ja 30-lukujen suomalaisten runoilijoiden teoksista saa myös lohtua.

Musiikkia kuuntelen nykyään vähän. Klassinen musiikki rauhoittaa kyllä aina kun sitä kuuntelen.

Kirja-arvostelu: Murhia ja hirmutekoja Turussa: Viina sai tappamaan ennenkin Suomessa

 

Parhaillaan kiehuu julkisuus Spede Pasasen ympärillä sen jälkeen, kun Lenita Airisto kirjoitti kirjassaan Speden yrittäneen raiskata hänet. Spede paljastui törkyvaariksi 20 vuotta kuolemansa jälkeen. Tai tiedossa hänen käytöksensä oli, mutta kukaan ei puuttunut siihen.

Ja kyllähän Speden naiskuva elokuvissa oli vähän limainen ja yksioikoinen. Nythän lainsäädäntöön ilmaantui kohta, että seksiin täytyy pyytää lupa. Tosin epäilen että raiskarit eivät niitä edelleenkään kysele.

Mutta tarkoitus ei ollut nyt kirjoittaa Spedestä vaan Murhia ja hirmutekoja Turussa -kirjasta. TrueCrimea tulee nykyisin ovista ja ikkunoista ja teen parhaani, että lukisin ne kaikki. RIkokset kiinnostavat aina ja niin ne ovat kiinnostaneet ennenkin. 

Turkulaisia henkirikoksia sekä erikoisia muita rikoksia luotaava teos on truecrimea parhaimmasta päästä. Rauno Lehtinen on kaivanut rikokset esiin turkulaisista lehdistä aina 1900-luvun alusta tähän päivään. 

Rikoksia on erilaisia kuin tekijöitäkin, mutta suomalaisissa henki- tai väkivaltarikoksissa on usein mukana alkoholi. Ei kuitenkaan aina tämänkään kirjan rikoksista. Tosin harvoin Suomessa surmataan pelkästä rahanhimosta, mustasukkaisuudesta kylläkin.

Entisajan lehdistö kirjoitti rikoksista huomattavasti avoimemmin kuin nykyinen. Mitään yksilönsuojaa ei ollut. Lehdistö myös moralisoi jopa uhria, useimmiten naista, huonoksi naiseksi, mikäli tälle maistui alkoholi ja tuli tapetuksi. Ei juoppoa tekijäkään sen helläkätisemmin arvioitu. 

Tekijät vetosivat hermostuneisuuteensa tai synkkämielisyyteensä. Ei onnistuisi enää. Sitten on niitä murhia, joihin ei koskaan saatu kunnon syytä selville. Ennen oli merkillepantavaa, että ryöstöstä saattoi melkein saada saman tuomion kuin murhasta.

Murhien tavaton raakuus yllättää. Puukko tappoi niin tuttuja kuin tuntemattomia. Suomi ei ollut todellakaan lintukoto ennen, mitä on haluttu muistella. Aseita oli paljon saatavilla ja niitä myös käytettiin. 

Murhat saivat ennenkin runsaasti palstatilaa lehdissä. Niillä mässäiltiin enemmän kuin nykyään. Kaikki murhat eivät kuitenkaan säily historiassa. Joskus paljonkin palstatilaa saanut murha on nykyisin painunut unholaan, kun joku muu murha taas kiinnostaa ihmisiä yhä. Yleensä tietenkin sellaiset, jotka jäivät selvittämättömäksi.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Esa Pesonen (@runoilijaesapesonen) jakama julkaisu

Me elämme jo (some)dystopiassa

Tänään piti ilmahälytyssireenin soida koko Suomessa. Eipä soinut. Kenelle kellot soivat? Vai peruttiinkohan koko homma, kun ihmiset tuppaavat menemään nykyisin hysteeriseksi asiasta, jos toisestakin. 

Mutta asiaan. Nykyisin yksi lempisanoista hienommalla väellä on dystopia. Wikipedian mukaan se tarkoittaa epätoivottavaa tulevaisuuskuvaa. Kaikki on nykyisin dystopiaa, kuulemma. Minäpä sanon, että me elämme jo dystopiassa.

Dystopian legendaarisin kirja on George Orwellin 1984. En ole lukenut sitä. Miksi lukisin? Mehän elämme jo dystopiassa, jossa vain yksi mielipide on oikea ja muut epätoivottavia. Ai niin. Näin piti olla vain Venäjällä. Meitä myös valvotaan tiukasti keinolla jos toisellakin. Ai niin. Näin piti olla vain Kiinassa.

Ihmisillä on armoton yhteisöstä karkoittamisen pelko. Sen takia he myötäilevät kulloinkin vallassa olevia mielipiteitä. Sen takia, etteivät tulisi karkoitetuksi ja eristetyksi. Suurin osa ihmisistä kokee suurta pelkoa eristämisen edessä. 

Itse koen jo tulleeni pullautetuksi ulos yhteiskunnasta, joten minuun esimerkiksi ei tätä karkoittamisen pelkoa voi käyttää ojentamaan minut ajattelemaan oikealla tavalla. Sellaisiin se tehoaa, jotka kokevat olevan hyvinkin tärkeitä yhteiskunnan osasia. Näinhän ei tarvitse olla oikeasti asian laita.

Sosiaalinen media on mainio malliesimerkki eristämisestä ja karkoittamisesta. Monet kun kehuskelevat, että poistin sen ja sen somestani, koska hän kertoi sellaisia asioita, jotka eivät maailmaani kuulu. 

Tästä pääsemme yksioikoiseen tuomitsemiseen, joka on somedystopiamme tärkeimpiä osasia. Muka keskustelemme somessa, vaikka todellisuudessa haluamme vain kommentteja samanmielisiltä, mutta mukavaa on, jos joku on eri mieltä, niin pääsemme tuomitsemaan hänet. 

Ja sitten kun tätä kaikkea höystetään toivottomalla sinisilmäisyydellä kulloinkin heikoksi väitettyjä tai liian vahvoja kohtaan (mielummin he eivät sitä tietenkään oikeasti ole), niin somedystopiamme on jo valmis.

Kirja-arvostelu: Anton Monti - Punaiset prikaatit: Italian verinen luokkataistelu

 

Vasemmiston ja oikeiston välinen ristiriita on kuulemma syventynyt Suomessa. Itse sanoisin, että Luojan kiitos. On sitä odotettukin. Kovempaakin saisi vasemmisto laittaa hanttiin, mutta nykyään ovat näkyvämmin jumittuneet seksuaalivähemmistöjen asiaa ajamaan, eikä luokkataisteluun. Saisivat ääniäkin enemmän. 

Mutta varsinaisesti piti kirjoittaa Anton Montin kirjasta Punaiset prikaatit, vasemmistolaisesta terroristijärjestöstä 70-ja 80-lukujen Italiassa. Punaiset prikaatit ajautui pikkuhiljaa pienistä vahingonteoista omistavaa luokkaa kohtaan murhaamaan peräti Italian ex-pääministeri Aldo Moron. Teko tosin saikin sitten järjestön syöksykierteeseen. 

Kirjaa lukiessa voi vain hämmästellä miten erilainen maailma Italia oli aikanaan kuin Suomi. Täällähän 60- ja 70-lukujen vasemmistoradikaalien liike kulminoitui Vanhan ylioppilastalon valtaukseen. Ns. valtaajat kuulemma vielä siivosivat jälkensä valtauksen jälkeen.

Italiassa nuoret taas turhautuivat perinteiseen työväenliikkeeseen, ammattiyhdistyksiin ja jopa kommunistiseen puolueeseen, joka oli päässyt vallan makuun. Kommunistinen puolue oli Punaisten prikaatien vihollinen siinä missä muutkin puolueet. 

Tuon ajan maailmassa terroritekojen tekeminen oli tietenkin huomattavasti helpompaa, ei ollut valvontakameroita, eikä juuri muitakaan mahdollisuuksia kenenkään jatkuvaan jäljittämiseen. Pankkiryöstöjäkään on lähes mahdotonta tehdä enää fyysisesti. 

Punaiset prikaatit ei ollut holtiton järjestö. Sillä oli tarkat ohjeet miten toimia. Toimintaansa se rahoitti esimerkiksi pankkiryöstöillä, kuten monet muutkin terroristijärjestöt tuohon aikaan. Moskovasta ei tullut rahaa. Järjestön jäsenet olivat varsinkin alkuvaiheessa hyvinkin motivoituneita ja valmiita uhraamaan oman henkensä.

Punaiset prikaatit olivat yllättävän suosittuja opiskelijoiden keskuudessa, mutta toiminta hiipui lopulta keskinäiseen riitelyyn oikeanlaisesta kommunismin ja taistelutavan muodosta, kuten kommunistisille liikkeille on länsimaissa käynyt.  Italiaa terrorisoi vielä vasemmistoterroristien lisäksi fasistiterroristit.

Erikoista muuten, että hengissä säilyneet vankilasta vapautuneet prikaatilaiset ovat monesti toimineet sitten vapaaehtoistyössä köyhien tai vaikkapa vankien kanssa. Eli jonkinlainen yhteiskunnallinen ote on säilynyt vankilasta huolimatta.

Mieleen tuli myös miten järjettömän huonosti Suomessa on varauduttu poliittiseen väkivaltaan. Maan korkeinta johtoa lukuun ottamatta poliitikot kävelevät huoletta missä haluavat, johtavista virkamiehistä puhumattakaan. 

Iskun teko olisi varsin helppoa, jos sellaisen haluaisi tehdä. Ja jonkun Molotovin cocktailinkin tekee kuka tahansa. Aseiden saaminen Suomessa edellyttää nykyisin jo vaivannäköä, mutta pimeitä aseita on taatusti saatavilla.

Voiko kansa, joka ei kestä lööppejä, selvitä sodasta?

Niinhän siinä kävi kuten arvelinkin. Ukrainan kansan hätää käytetään jo heti hyväksi omaksi hyväkseen. 

Kaikki yritykset rientävät lahjoittamaan Ukrainan kansan hyväksi rahaa ja Hartwall revityttää tuotemerkkinsä jääkiekkoareenalta. Hartwall ei taida muistaa tai moni muukaan, että sotaa Ukrainassa on käyty jo 8 vuotta, mutta vasta nyt se kiinnostaa. 

Myös ne yritykset lahjoittelevat, jotka valittelevat lähes olevansa konkurssissa koronan takia tai muuten irtisanovat työntekijöitään tulostaan parantaakseen. Jotenkin minua oksettaa tuo. 

Koskahan ilmaantuvat lelu-Ramit, jotka käyttävät tilannettaan hyväkseen huijaamistarkoituksessa. Kun jo ihan virallisten elintenkin lahjoituksista tunnetusti vedetään härskisti välistä kohdemaissa, joissa hätää kärsivät eivät välttämättä koskaan edes näe avustuksia.

Sen ymmärrän, että yksityishenkilöt lahjoittavat hyvää hyvyyttään. Tosin heilläkin on mennyt homma överiksi aivan kuten koronassakin. Hysteria valtaa alaa, jopa aivan normaali-ihmistenkin mielissä. Korona on unohtunut sen siliän tien, jopa terveysviranomaiset myöntävät että homma on ohi, mutta Suomen kansa kulkee silti maskit päällään hamaan tulevaisuuteen. 

Nyt kaikki paha on keksitty eristää ihmisten silmistä muuten, kenties koronakin. Kaupat kehuvat, että meillä ei enää lööppejä näytetä, lapset ja herkät ahdistuvat. Lapsilta itseltään on tuskin asiaa kysytty. Aikuiset haluavat tässäkin korostaa omaa erinomaisuuttaan. Tämän kansan pitäisi selvitä mahdollisesta sodasta. Auta armias. 

Sitä varten natohaukat käyvätkin kuin kiehuva keitinvesi. He eivät uskoneet onneaan todeksi, kun Putin tarjosi heille kuin hopeatarjottimella nopean väylän Natoon. Natohaukat eivät tajua, että Putin tai samanmielinen johtajana vetää taas Suomen piirun lähemmäs sotaa.

Suomen venäläisiä ei käy kateeksi. Suomalaisten vanha russofobia eli ryssäviha nosti rivakasti päätään heti Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Osa ryssittelee nyt aivan avoimesti. Sääli, sillä osa venäläisistä on lähtenyt juuri Putinia karkuun. 

Ihme kyllä osa suomenvenäläisistä  uskoo Putiniin edelleen, kuitenkaan eivät halua takaisin Venäjälle. Mistäköhän johtuu? Suomessa on tietenkin mahdollista asua koko elämänsä vaivautumatta opettelemaan suomenkieltä. Tulkkeja kyllä aina löytyy. 

Suomi voi olla ankara oman maansa köyhille ja heikoille, mutta muualta tulleita se auttaa loputtomiin. Ukrainan kriisissä monia yllättikin, että sieltä todella naisia ja lapsia, eikä täysi-ikäisiä miehiä, joita lapsiksikin väitetään, kuten Lähi-idän konflikteista.

Mitäs vielä? Ai niin Euroviisut. Jotkut eivät sentään petä ja tunne empatiaa Ukrainaa kohtaan. Yeboah, kuka hän sitten on onkaan väitti valintaa rasistiseksi. Joidenkin elämän täytyy olla todella vaikeaa.

Sielua ei voi tappaa (runo Ukrainan kansalle)

Taas itketään veljiä, isejä ja poikia.
Aseet sylkevät Euroopassa kuolemaa,
Ukraina palaa.

Vaikka olisin sokea ja kuuro, niin näen,
kuulen, ja kerron teille.

Aseet eivät voi tappaa sielua,
eivät tahtoa,
eivät viedä rakkautta vapauteen,
omaan tahtoon,
oikeutta elää ja olla.

Ukrainan paljon kärsinyt kansa,
teille koittaa vapaus,
sydäntä ei nujerreta.

Sydämeltä ei voi viedä vapautta,
sydäntä ei voi pakottaa antautumaan.

Yön pimeydessä on valoa.
Sielua ei voi nujertaa.

Tapahtui se, mistä harva meistä uskoi

Tapahtui se mitä pelättiin, mutta mihin ei uskottu. Putin todella lähetti joukkonsa täysimittaiseen sotaan Ukrainaan. Sotaahan siellä on toki käyty jo vuosia Itä-Ukrainassa. Minuakin parempia asiantuntijoita löytyy tätä konfliktia analysoimaan, joten jätän sen heille ja kerron, mitä ajatuksia sota minussa herättää. 

Itsekin jollain tasolla ymmärsin Venäjän politiikkaa ennen, mutta nyt tuo ymmärrys on mennyt. Olen kuitenkin huono jakamaan somessa minkään osapuolen lippuja, vaikka Ukrainaa tuenkin. Olen siinä mielessä vanhanaikainen, ei-hyvesignaloija ja pysyttelen omissa oloissani. Ei minun tuellani sotia lopeteta tai aloiteta.

Ukrainan sota on ollut ihmisille helpompi käsittää toisin kuin mikään sota sitten Jugoslavian hajoamisen. Sodat ovat olleet siitä lähtien selkeitä sisällissotia, joiden osallistujista on ollut vaikea tietää, kuka on oikeassa ja kuka väärässä. Tässä sodassa sen näkee.

Alussa lähdin monien muiden tavoin tunteella hommaan mukaan. Nyt ajatukset ehkä jo rauhoittuneet. Sotahan on Putinin sota. Valitettavasti tavallinen ja köyhä kansa kärsii Putinin hommaamat EU-pakoitteet nahoissaan Venäjällä. Samoin heidän poikansa kaatuvat sodassa, jonka tarkoitusta sotilaat eivät ymmärrä. Kuin toisinto Afganistanista tai Vietnamista.

Putin varmaankin nujertaa Ukrainan sotilaallisessa konfliktissa ennemmin tai myöhemmin. Mutta maailman mielissä Ukraina on jo voittanut. Jopa yleensä päättämätön EU:kin on toiminut nopeasti Putinia vastaan. Syystäkin Putinin juoksutettua EU:n johtajia, vaikka oli näemmä päättänyt tästä hyökkäyksestä kuukausia ellei vuosia ennen.

Putinista on tullut surullisen hahmon diktaattori kuten Hitleristä. Toivotaan ettei hänen nujertamisensa maksa maailmalle yhtä paljon kuin Hitlerin. Ihmishengissä. Valitettava kehityskulku, kun hänen noustuaan valtaan hänestä odotettin aivan toisenlaista. Neuvostoliitto ei enää palaa, varsinkin kun siitä puuttuvat Neuvostoliiton hyvät puolet, kuten ilmainen koulutus ja terveydenhuolto kaikille. Sille Putin ei voi mitään.

Putin tulee vetämään mukanaan myös Lukasenkan, vaikka Lukasenka maansa itsenäisyyden ilmaiseksi Putinille luovuttikin muutaman lisävuoden takia diktatuurilleen. Poliittisesti uskomattoman nousun teki Ukrainan presidentti, joka ensiksi televisiossa vain näytteli presidenttiä. Tästä sodasta muistetaan vain Zelenskyi ja ukrainalaiset.