torstai 30. kesäkuuta 2011

Liian tuhma hoitajakalenteri


Ruotsissa asumisen täytyy olla vielä ankeampaa ja ilottomampaa kuin Suomessa asumisen.


Ruotsissa paheksutaan Marian sairaalan päivystyksen hoitsujen ja lekureiden kohukalenteria. Jokusen hapannaaman kommentin olen Suomestakin aiheesta lukenut, joissa paheksutaan, että täytyykö nyt hyväntekeväisyyttä tyttökalenterilla edistää, ja miksei ne tee vain töitään, ja olisi näyttelemättä itseään.


Kenellekään kun ei olla Suomessa niin kateellisia kuin kauniille naisille. Ja veikkaisin nimenomaan toisten naisten taholta.


On se kumma, että jos palomiehet tekevät kalentereitaan, niin kukaan ei paheksu. Se on vaan kivaa huumoria. Mutta jos palomieskalenteriin laitettaisiin yksin naispalomies, niin johan siitä mekkala nousisi.


Oletetaanko hoitajien vielä olevan joitain pyhimyksiä, jotka säilyvät ikineitsyeinä kuin konsanaan Florence Nightingalen aikoina, joilla ei ole mitään muuta intressiä elämässään kuin hoitaa humalaisia ja vanhuksia päivystyksissä.


Minusta sairaanhoidon väki on yleensä turhan vakavan oloista ja oli ihan positiivinen yllätys, että heiltä löytyi huumorintajua. Peräti lääkäreiltäkin vielä. Itse kaatuilin pari viikkoa sitten ja jouduin poikkeamaan Marian päivystyksessä. Enpä olisi silloin uskonut, että siellä tällaisia pakkauksia oli töissä sen verran sukupuolineutraali se valkea asu on. 


Minusta naiset ovat Marian kalenterissa mukavan luonnollisia ja eivät ne näytä kuvissa ainakaan kärsivän. Kai ne itse ovat halunneet hommaan lähteä. Ja tuskin siellä Mariassa työajalla ovat korsettiaan päälleen heittäneet. Sen virheen tosin hoitajat tekivät, että esiintyivät jutuissa omilla nimillään. Veikkaisin suhteellisen vahvaa läähätyssoittojen rumbaa heille.


Hoitajafantasioijia kun riittää ja sillä tietysti tämänkin kalenterin megalomaaninen julkisuus selittyy.


Mutta jos joku ihmisen luonteessa säilyy vuosikymmenestä toiseen, niin se on paheksumisen vimma. Ja se, että kaikkea mihin liittyy paljasta pintaa tai edes seksintapaista on paheksuttavaa. Varsinkin jos kyseessä on nainen.

tiistai 28. kesäkuuta 2011

Suomalainen se stressaa kesälomallakin


 


Tällainen tiedote tuli sähköpostiini. Mitä tähän nyt sanoisi muuta kuin että heittäkää ne työkännykät, ipadinne ja mitä niitä nyt on helvettiin lomalla hyvät ihmiset.


Itselläni on ensimmäinen lomaton kesä kymmeneen vuoteen, kokemus se on sekin. Osaapahan taas arvostaa jatkossa pitkiä kesälomia, jollaisia ei juuri muualla maailmassa ole.


Mutta on ihmiset peloteltu, jos ne stressaavat loman ajan töihin paluuta, että pärjääkö se tuuraaja vai ei. Eikö se ole työantajan murhe, että millainen tunari sinne on nyt sitten palkattu?


Jos jonkin lahjan luoja on minulle antanut, niin sen, että en yleensä stressaa työasioita pidemmillä lomilla. Muita asioita kylläkin.



Suuri kesälomakysely: Kesälomalla suomalainen tekee töitä ja stressaa töihin paluuta




Juuri valmistuneen kyselytutkimuksen mukaan suomalaisista työntekijöistä 70 prosenttia tekee töitä kesälomansa aikana ja sähköpostinsa tarkistaa vähintään viikoittain 67 prosenttia. Luvut ovat kasvaneet viime vuodesta 10 prosenttiyksiköllä.  Miehet tekevät töitä lomalla vielä naisiakin enemmän, jopa 83 prosenttia miehistä (naiset 60 %) työskentelee loman aikana ja 78 prosenttia (naiset 59 %) lukee sähköpostejaan vähintään viikoittain. Tulokset ilmenevät viestintäyhtiö Soprano Oyj:n toteuttamasta Kansallisesta kesälomatutkimuksesta, johon vastasi kesäkuussa 1474 työntekijää.



 


– Yhä useamman on vaikea hellittää töistään kesän ajaksi, hämmästelee tuloksia Soprano Oyj:n varatoimitusjohtaja  Riitta Auvinen. – Elämme tänä päivänä mobiilimaailmassa, jossa lähes kaikilla on älypuhelimensa kautta sähköposti käden ulottuvilla. Kiusaus vilkaista posteja on suuri.



Sähköpostin viikoittainen seuraaminen loman aikana aiheuttaa myös huolta tulevista töistä. Tutkimustulosten mukaan joka kolmas suomalaisista työntekijöistä stressaa loman jälkeistä töihin paluuta paljon tai erittäin paljon. – On kai enemmän kuin itsestään selvää, että stressi iskee kun emme malta pitää ansaitsemaamme lomaa. Mitähän pitäisi tapahtua, että ymmärtäisimme vapaan terveydellisen merkityksen, Auvinen kysyy.



Suomalaisten työpaikat eivät sulkeudu kesän ajaksi, 80 prosenttia vastaajista kertoo toimipaikkansa olevan auki. Kuitenkin vain kahdeksalle prosentille vastaajista on palkattu kesälomatuuraaja. Viidennes vastaajista pitää lomansa kerralla. – Ehkä tämä osaltaan selittää, miksi sähköpostia pitää tarkkailla lomankin aikana. Kun työpaikan toiminta jatkuu kesälläkin, on sähköposteihin vastattava ainakin sopivan pienellä viiveellä, Auvinen pohtii.



Suosituin lomakuukausi on yhä heinäkuu, jolloin lomailee 80 prosenttia vastaajista. Toiseksi suosituin lomakuukausi on elokuu ja kolmanneksi suosituin kesäkuu. Kesäloman ajankohtaan vaikuttaa eniten puolison loma-aika sekä kouluikäisten lasten loma-aika. Myös työpaikan työtilanne vaikutti selkeästi lomien ajoitukseen. Pätkittäin kesän aikana lomailee 30 prosenttia ja puolet jättää osan lomasta talvelle.



Vastaajista 71 prosenttia saa lomarahat. Joka viides voi halutessaan vaihtaa lomarahat lisälomapäiviin. Seitsemän prosenttia jää ilman lomarahoja.



Kesälomaa vietetään enimmäkseen Suomessa. Suosituin lomanviettotapa on kotimaan matkailu. Toiseksi eniten lomaa vietetään olemalla kotona ja kolmanneksi eniten kesämökillä. Kesälomasta ei podeta stressiä. Loman ajankohta, suunnitelmat, aikataulut tai budjetti eivät aiheuta paineita.


maanantai 27. kesäkuuta 2011

Erään sankarin kuolema






Kuva: ryandunn.tv


Hölmöilyohjelma Jackassin yksi tähdistä nimeltään Ryan Dunn kohtasi matkansa pään viime viikolla. Alkoholi ja 200 kilometrin tuntinopeus auton ratissa olivat liikaa tempputähdellekin selviydyttäväksi. Dunnin kuolema kohosi nopeasti otsikoihin jopa Suomessa. Jackass taitaa yhä olla suositumpi kuin suomalainen kopionsa Duudsonit.



Ja nuoren ihmisen dramaattinen kuolema on aina uutinen, varsinkin kun tämä näyttää 70-luvun rockjumalalta partoineen kuten Dunn näytti.


Toisin kuin ennen tähtien kuolema oli aina salaperäinen, niin nyt mikään ei pysy kauaa salassa. Ei kestänyt kuin kotvan, kun Dunnin ryypiskelyilta ennen onnettomuutta tuli ilmi. Siitä piti huolen sosiaalinen media, Dunn nimittäin itse päivitti kuvan twitteriin illastaan. Verikokeet sun muut varmistivat loput.


En kannusta ketään ajamaan kännissä autoa, tuskin Dunn eläessään itsekään olisi tehnyt näin, mutta Jackass-tähdiltä voi tuskin odottaa pyhäkoulumaista käytöstä, ja ilmeisesti Amerikassa on muutenkin kännissä autoilun kynnys huomattavasti matalammalla kuin täällä ja Suomessa sentään jää rattijuoppoja runsaasti kiinni. Ei ihmisen kuoleman arvoa vähennä se, että hän on tehnyt virheen, tässä tapauksessa niinkin kauhistuttavan, että vei ystävän mukanaan.


Dunnin merkitystä kulttuurimme on vähätelty. Ei hän mikään Mozart ollutkaan. Oman merkittävän panoksensa hän silti antoi maailmallemme, vaikka ei ennen kuolemaansa ollut edes Jackass-tähdistä tunnetuin. Hänestä taitaa tulla tosi-tv:n ensimmäinen nuorena kuollut legendatähti, vähän niin kuin tosi-tv:n James Dean, kun kohtalossakin on yhteneväisyyksiä. Molemmat eivät ehtineet kasvaa aikuiseksi.



Tosi-tv-tähdet todistavat meille, että voisimme itsekin olla tähtiä. Siksipä heidän oletetaankin käyttäytyvän kuin tavallisten ihmisten ja harvoin he meidät pettävät. He riitelevät, juovat ja tekevät muutakin tyhmää. Heitä saa riepotella ja haukkua vapaasti, heillä ei ole edes taiteilijan titteliä suojanaan, joka ainakin ennen suojasi pahimmalta. Ja jos joku keksii yli kymmenen vuotta kestäneen tosi-tv:n salaisuuden saa vapaasti kertoa.


Niin kauan kuin on viihdettä ja korkeakulttuuria, kriitikot pysyvät korkeakulttuurin puolella ja vähintäänkin osa kansasta rakastaa törttötähtiään. Ja kun he kuolevat, on heilläkin oikeus tulla arvostetuiksi ja surruiksi. Todellinen sureminen kuuluu kuitenkin vainajan läheisille, vaikka television kautta luulemme ihmisen tuntevankin.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2011

Päivän musiikkiajatus: Odysseuksen seikkailut





Ollapa Odysseus



seikkailla maailman merillä

taistella pahaa vastaan

tulla seireenien hurmaamaksi

jättiläisen uhkaamaksi



selviytyä kaikesta



ja Penelope jaksaa odottaa

jumaliensa ympäröimänä



ja Odysseus palaa

keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

Juhannusklassikkoja



Nostalgiasääennuste kera Juha Föhrin vuodelta 1993. Muistuuko mieleen, missä olitte tuolloin? Ja ennen kaikkea, kuulostaako juhannuksen sääennuste tutulta?



Ja juhannustansseihin kera Junnu Vainion.

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Olen pettynyt


Aina kun joku päätös annetaan kansalle julki tai mitä tahansa nyt tehdäänkin kansa joko pettyy tai raivostuu. Näinhän kävi hallitusohjelmassakin, sellaista ohjelmaa tai päätöstä kun ei ole keksitty, joka kaikkia miellyttäisi.


Näin yksinkertaista se on, vai muistatteko, että olisitte lukeneet kansan ilahtuneen jostain puhumattakaan yksittäisestä ihmisestä, joka ilahtuu tietty siitä, että asiat sujuvat niin kuin hän haluaa. Näinhän harvemmin käy, kun ympärillä on miljoonia muita, ja näistäkin muutama tuhat erittäin ahne.


Joku sanoi, että elämä on pettymysten summa, joka päättyy kuolemaan. Ja näinhän se on. Onneksi sentään ilon pilkahduksiakin sentään mahtuu mukaan. Ja näin sanoo kaltaiseni komediallinen melankolikko.


Rupesin miettimään, että kuinka moneen asiaan olen elämäni aikana pettynyt. Lähes päivittäin pettyy johonkin, useimmiten itseensä, kuten jokainen suomalainen itsensäruoskija toki tietää. Meillähän täytyy vähintään olla itseensä koko ajan pettynyt, jos ei pety muista, mikä on vieläkin helpompaa.


Alemmuudenkompleksi on meihin syvälle istutettu tai pakotettu istumaan koulukiusaamalla tai kiusaamisen ketjulla läpi elämän,  tai muuten vain rääkkäämällä, väkivallalla tai vähättelemällä kuten Suomen usein tapahtuu. Tämä ei todellakaan ole rakkauden kansakunta, ei välttämättä edes lähimpien kesken.


Mutta pettymyksiä, niitähän lupailin...


Olen pettynyt, ettei Suomessa oikein olla ylpeitä Suomesta.

Olen pettynyt, koska poliitikkojen brändityöryhmät elävät tässä suhteessa utopistisessa valheessa.

Olen pettynyt, että Kreikan hölmöilyjen rahoittamisen väitetään olevan vastuullista ja isänmaallista.

Olen pettynyt, ettei Suomessa kanneta enää vastuuta, vaikka muuta väitetään. Koskee kaikkia tasoja.

Olen pettynyt, että terveydenhuolto ei todellisuudessa auta kunnolla kaikkia.

Olen pettynyt, ettei Suomea rakenneta enää yhdessä.

Olen pettynyt, että Suomea johdetaan sisäpiireissä.

Olen pettynyt, että kaikille ei löydy omaa paikkaansa Suomessa.


Olen pettynyt, että elämäni olisi voinut olla helpompaa.

Olen pettynyt, että olen itse tehnyt siitä osittain vaikeampaa.

Olen pettynyt, että muut ihmiset ovat tehneet elämästäni vaikeaa.

Olen pettynyt, että annan minua loukanneille aina anteeksi.

Olen pettynyt, että rakkauteni ovat epäonnistuneet.

Olen pettynyt, etten soita useammin läheisilleni.

Olen pettynyt, etten pysty tekemään heidän hyväkseen enemmän.

Olen pettynyt, etten luota enemmän niihin, joita en tunne.

Olen pettynyt, etten osaa lempeämpi itselleni.

Olen pettynyt, että olen örveltänyt riittävän monta kertaa elämässäni.

Olen pettynyt, etten nauti enemmän elämästäni.

Olen pettynyt, että olen kärsimätön odottaessani jotain suurta.

Olen pettynyt, etten ole nauttinut riittävästi hyvistä hetkistä ja asioista elämässäni.



Mihin te olette elämässänne pettyneet?



Ja lopuksi...



En ole pettynyt siihen, että olen antanut itsestäni kaiken joka päivä.

En ole pettynyt siihen, että olen saanut elämässäni hyviltä ihmisiltä mahdollisuuksia.

En ole pettynyt siihen, että en ole koskaan lakannyt taistelemasta.

En ole pettynyt siihen, että en ole koskaan luovuttanut.

En ole pettynyt siihen, että olen antanut ihmisille aina uuden mahdollisuuden.

En ole pettynyt siihen, että en ole koskaan lakannut rakastamasta.

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Ulkoistetaan elämä


Muutama  vuosi sitten olimme ystäväni J.I:n kanssa lauluntekotuulella. Yksi iltapäivä väänsin sanat vantaalaisen ravintolan terassilla Irwinin ja Vexi Salmen hengessä. Vähän niin kuin herroja, globalisaatiota ja vanhan hävitystä vastaan. Tämä biisi on siis sävellettykin, mutta ei ole sellaista tiedostoa, jonka saisi kivuttomasti tänne verkkoon.


Nythän protestilaulut olisi taas in, mutta jälleen kerran oltiin aikaamme edellä ja siis myöhässä ;)


Ulkoistetaan elämä



(Chorus 1)



Ulkoistetaan elämä vielä tuottoisemmaksi,

kun kaikki muu jo kerran ulkoistettu on.

Ei tämä touhu muutu enää inhimillisemmäksi,

kun laiva Suomen työpaikkojen lähti etelään.

 


(Verse 1)


Ajat entiset ei enää todellakaan palaa,

lakkokenraali ei uskoo joukkoihinsa vala,

missä viipyy kansalle se viimeinen pala.

Urkkikaan ei enää itää halaa,

eikä länsi sotaan apuun tullut. 



(Chorus 2)


Ei tarvitse sun mennä työpäiväksi kellariin,

tule pois piilosta, tunnusta itsellesi,

Et naura etkä ilku enää sinun kaltaisiasi,

nyt kun sut on ulkoistettu työkkäriin.


(Verse 2)



Kuin lammas on Suomi-poika,

ei sotia, ei ämmiä tai muutakaan voita.

Rahalla kun ei ole maata,

ei niitä kukaan voittaa saata.


Ja herrat viettää vain kissanpäivää.


(Chorus 3)


Globalisaatio toi pelastuksen herroille,

pelon tulevaisuudesta meille narreille,

Big John ohi puksuttaa, köyhiä se vituttaa,

kun menestyksen murut Afrikalle jaettiin.



(Chorus 4)



Ulkoistetaan elämä vielä tuottoisemmaksi,

kun kaikki muu jo kerran ulkoistettu on.

Ei tämä touhu muutu enää inhimillisemmäksi,

kun laiva Suomen työpaikkojen lähti etelään.

lauantai 18. kesäkuuta 2011

Mitä meille luvataan seuraavaksi neljäksi vuodeksi?


Hallitusohjelma on nyt vihdoin valmis ja pääosa ministerinsalkuistakin jaettu. Yllättävän paljon demarit saivat sitten tavoitteitaan periksi, mutta kokoomuksella ei ollut vaihtoehtoja. Hallituskumppanit taisivat sittenkin olla lopulta vähissä, vaikka lähes kaikki puolueet hallituksessa ovat. Isoja ei.


Mielenkiintoista on, miten kauan hallituksen avio-onni kestää, jo parinmuodostus oli erittäin vaikeaa. Jo ajatus kristillisistä ja vihreistä samassa hallituksessa ennakoi vaikeuksia toisit haluaisivat lievennyksiä ulkomaalais- ja avioliittolakeihin ja toiset taas kiristää. Demareilla ja kokoomuksellakin taitaa olla vielä lopullisesti ratkaisematta, kuka hallitusta todellisuudessa johtaa.



Leikkauksia on luvassa, valtio rokottaa kuntaosuuksia, mikä kurjistaa köyhiä kuntia entisestään. Eniten tämän luulisi vaikuttavan maaseutuun, sillä sinnehän ne valtionosuudet menevät muutenkin. Suuret kaupungithan ovat tätä leikkiä vain tukeneet.Tällä ajetaan todennäköisesti kokoomuksen rakastamia kuntien yhdistämisiä.


Ennakkoarvioissa on arvioitu, että työttömät ja yksinhuoltajat että nuoret hyötyvät uudesta hallitusohjelmasta ja kyllähän sieltä tietysti löytyy peruspäivärahan korotusta yms. Opintotukikin sidotaan indeksiin eli muuttuu hintatason noustessa parempaan suuntaan. Mutta kun samaan aikaan korotetaan aika mielikuvituksettomasti alkoholi, tupakka, bensa, karkkiveroja, niin eiköhän tuo syö pois päivärahan korotukset.


Bensanhinta alkaa Suomessa lähennellä jo järjettömyyksiä ja jos hinta määrittelisi halun ostaa alkoholia ja tupakkaa, kukaan ei niitä ostaisi, mutta näissähän hinta saa olla todella tolkuton ennen kuin nikotinisti jättää tupakkansa ostamasta. Natonkaan ei tämän hallituksen aikana vielä mennä, eikä sukupuolineutraalisti naimisiin. Vihreiden mieliksi ei uusille ydinvoimaloille anneta lupia.


Entä sitten salkut? Katainen sai sitten kauan taistelemansa pääministerin salkun, tosin päällepuolisin kovalla hinnalla. Urpilainenkin suostui lopulta ottamaan valtiovarainministerin salkun eli johtajuuden myös omassa puolueessaan. Jos Heinäluoma saadaan vielä puhemieheksi Urpilainen saattaa todella johtaa puoluettaan. Demareilta oli hienoinen yllätysveto nostaa Erkki Tuomioja ulkoministeriksi. Sinänsä kyllä ratkaisusta pidän, sillä Tuomioja on todellisuudessa rohkeampi kuin samaan hallitukseen Tuomiojan kilpailijaksi nostettu Stubb, joka taatusti olisi myös hingunnut ulkoministerin salkun jatkoa. Guzenina-Richardson oli pakko imagoveto samoin kuin Henna Virkkunen, vaikka kyllä pidin hänen työstään opetusministerinä.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Jatkosota - jo vihdoin sankarillinen sota?


Jatkosodan alkamisesta tulee juhannuksen kieppeillä kuluneeksi 70 vuotta. "Juhlapäivän" lähestyessä jatkosodasta on luonnollisesti riittänyt juttua tuttuine iltapäivälehtien Jatkosota-liitteineen. Ei kuitenkaan samalla tavoin, kun talvisodasta kerrottaessa. Syykin piilee siinä, että jatkosota kuuluu itsenäisyytemme ajan kiusallisimpiin sotiin sisällissodan kanssa.


Ja se kiusallinen osuus on siinä, että Suomi toimi hyökkääjänä vuonna 1941 ja se vielä kiusallisempi, että Suomi hyökkäsi vanhan rajan ylitse Suur-Suomea tekemään. Jatkosodan maineen on pelastanut sankarillinen puolustustaistelu vuonna 1944, jota tuskin kukaan voi jättää arvostamatta.


Siitä on aina väitelty, oliko siihen jatkosotaan pakko sitten lähteä. Minä olen amatöörihistorioitsijana sitä mieltä, että tuskin niitä vaihtoehtoja loppujen lopuksi jäi. Jos Neuvostoliitto ei olisi Suomeen hyökännyt jälleen kerran Pietaria puolustaakseen niin Suomeen olisi hyökännyt Saksa, mutta kuten tiedämme, Suomi valitsi kumppanuuden Saksan kanssa. Kanssasotiminen Natsi-Saksan kanssa ei tietenkään sekään kuulu historian ylpeydenaiheesiin, mutta eipä noita kumppaneita muitakaan ollut silloin tarjolla.


Nyt ei voi kyllä enää väittää, että jatkosodasta ei kirjoitettaisi rehellisesti. Vähän aikaan sitten tuli jopa dokumentti niistä sotilaista, jotka kieltäytyivät hyökkäämästä vanhan rajan yli. Aikaa on kulunut sen verran kauan, että suurimmat intohimot puoleen ja toiseen ovat hävinneet. Se tekee yleensä hyvää historiankirjoitukselle.


Mutta 60- ja 70-luvuilla jatkosodan veteraanien arvostus oli vielä niin ja näin. Mutta ainahan se on mennyt niin, että kun sodasta on vielä vähän aikaa, se halutaan unohtaa ja tietenkin myös ne, jotka sodissa olivat oikeasti olleet. 90-luvulla jatkosodankin veteraanit saivat kunnianpalautuksen tai ne, jotka olivat vielä elossa siitä nauttimassa.


Kaikkia historianratkaisuja on kyllä helppoa arvostella jälkeenpäin, mutta Suomi säilyi itsenäisenä, mitä voinee pitää tämänkin sodan päälopputulemana. Sotahulluja kenraaleja jatkosodassa oli varsinkin hyökkäysvaiheessa kunniaa keräämässä, mutta kuten aina Suomen historiassa, Suomen kansa kesti vuoden 1941-44 rääkin. Epäilen kyllä, ettei moinen onnistuisi tänä päivänä.


Talvisodasta on aina kirjoitettu enemmän sen epätoivoisen ja sankarillisen taistelun luonteen vuoksi, mutta jatkosota oli kansalle loppujen lopuksi vieläkin ankarampi. Yli 60 000 nuorta miestä kaatui, jonka täytyi vaikuttaa tuolloin alle neljämiljoonaisen kansan elämään. Rampoja ja hermonsa menettäneitä tuli kaksinkertainen määrä. Suomi menetti talvisodassa menetetyn lisäksi vielä Petsamon.


Jos ei ole muuten historiasta tai jatkosodan ajoista kiinnostunut, suosittelen kuitenkin lukemaan Tuntemattoman sotilaan. Se antaa hyvän kuvan sodan vaiheista, eikä varmasti sotapropagandan tai silmänsä ummistaneiden tutkijoiden näkemyksellä varustettuna. Itse olen muuten lähdössä jutuntekomatkalle Venäjän Karjalaan Tuntemattoman sotilaan hengessä heinäkuussa. Odotan mielenkiinnolla. Minullehan tämä tarkoittaa lähes pyhiinvaellusmatkaa.


tiistai 14. kesäkuuta 2011

Tekeekö pukeutuminen naisesta lutkan?


Kanadasta kuuluu kummia, siellä on perustettu kuulemma Lutkaliike. Paikallinen poliisi kun oli kehoittanut lutkahtavasti pukeutuvia naisia pukeutumaan konservatiivisemmin, etteivät tulisi raiskatuiksi.


No, tämähän osoittaa jo aika heikkoa pelisilmää poliisilta, käsittääkseni pukeutumisella ei ole kai todettu olevan vaikutusta siihen, tuleeko raiskatuksi vai ei. Eikö se raiskaaja useimmiten ole joku, jonka raiskattu tuntee. Tosin jos julkisuuteen tulleiden raiskausten uutisoinnista voi johtopäätöksiä vetää, niin Suomessa tuntuu olevan joukkoraiskaukset yleisimpiä, joissa tekijöinä on joku ulkomaalaismiesten porukka. Heidän naisten arvostus on vielä huonommalla tolalla kuin suomalaismiesten.


Kaksinaismoralismia koko lutkatouhu on. Huvittavaa on kauhistella ja maahanlytätä vähästi pukeutuvia naisia, heitä kun valtaosa miehistä tykkää kuitenkin katsella. Toisaalta lutkahtavasti pukeutuvien ei kannattaisi kauhistella, jos saavat miehiltä huomiota, sillä terve mies taatusti katsoo kaunista naista. Itse hyvä tarkoitus, raiskauksien estäminen, taitaa jäädä koko lutkaliiketouhusta sivuun, vaan tässä käydään ihan muuta taistelua. Ennakkoluulojen.


Lutkalla tarkoitetaan naista, jolla on paljon miehiä ja joka mitä ilmeisemmin pitää seksistä. Itse pukeutumisella ei välttämättä ole lutkuuteen mitään yhteyttä. Tämähän lienee miesten fantasiointia osittain, että vähästi pukeutuvat naiset olisivat moraaliltaan jotenkin löyhempiä, mikä kai juontaa juurensa ilotyttöjen pukukoodista. Kyllä se ko. käytös onnistuu tylsemminkin pukeutuvilta.


Tiedän myös seksikkäästi pukeutuvia naisia, joiden moraalissa ei ole toivomisen varaa, jotkut vain haluavat pukeutua näyttävämmin, mikä ilmeisesti on joillekin vaikea hyväksyä, näin kai on sekä feministien että sovinistien ollessa kyseessä.


Tietysti miehet ovat siinä suhteessa kaksinaismoralistisia, että haluaisivat vakkarisuhteeseen kiltin tytön, mutta mielellään sitten kyllä pitäisivät hauskaa lutkahtavampien kanssa. Ja turha kirjoittaa siitä, että kuinka miehillä itsellään on useita naisia ja sitä ei yleisesti pidetä lutkakäytöksenä vaan velikultaisuutena, mutta nämä ovat näitä vanhoja juttuja, jotka eivät ihan hiljattain tule ihmisten nupeista lähtemään.


Sitäpaitsi sillä nyt ei ole mitään merkitystä kenen kanssa makaa, jos on sinkku tai liitossa, jossa on sovittu, että näin saa tehdä. Sen verran vanhanaikainen olen, etten parisuhteissa lutkuutta siedä.

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Kipu kasvattaa ja sattuu


Eräs ystäväni kirjoitti kivusta Facebookissa katsottuaan Frida Kahlo-elokuvan. Fridahan kärsi suurista tuskista koko loppuelämänsä loukkaannuttuaan onnettomuudessa. Ystäväni jatkopohti, että mitä kipu tuo ja mitä kipu vie.


Jos ei muuta, kipu täyttää helposti elämän. Melkeinpä jokainen ihminen kärsii jostain kivusta, jotkut jopa lapsesta asti. Kivut ovat myös yksi suurimmista kansalaisia yhdistävistä asioista. Jos sään lisäksi ei ole muusta puhuttavaa, niin sitten siitä, mistä särkee ja kolottaa.


Mutta kyllä taide tuntee kahloja Kahlon lisäksi. Taiteilijat olivat toinen toistaan vaivaisempia, niin kuin ennen ihmiset muutenkin olivat. Vähintäänkin taiteilijat kärsivät sielun tuskista. Itse otan kyllä mielelläni kaikki fyysiset tuskat kuin masennuksen ja muut mielenterveysongelmat. Henkinen tuska on pahinta, mutta ironista kyllä, jos taidetta ajattelee, henkinen tuska saattaa synnyttää äärimmäistä puhtautta ja kauneutta taiteen avulla.


Ihan normaalielämässäkin kipu koetaan asiana, joka olisi heti poistettava. Elämme yhteiskunnassa, jossa kipu ja särky ovat personan non gratoja, kun kipu poistuu, niin kaiken pitäisi olla hyvin. Jokainen tiedämme, että kipua ei voi aina poistaa. Voisiko kipu normaalielämässä myös poistaa elämästä asioita, jotka eivät ole oikeasti tärkeitä. Keskittyykö ihminen olennaiseen, kun hänellä on kipuja? Nauttiiko niistä asioista, joista ei kivuttomana nauttisi.


Niin tai näin, kipujen kohdatessa ihminen punnitaan. Joku kärsii tuskansa hiljaa ja toinen vaatii koko maailmaa vastuuseen tuskastaan. Jotkut kuolevat ihmiset kärsivät valtavista tuskista, mutta kuolevat uskomattomalla arvokkuudella. Mistä heidän voimansa elämän loppuessa tulee? Sitä on vaikea tietää, ellei itse ole jonakin päivänä samassa tilanteessa.


Itse en kärsi valtavista tuskista, joskin valitettavasti sitkeistä vatsa- ja unihäiriöistä. Olen myös ollut elämässäni masentunut ja saanut sieluuni suuriakin haavoja. Olen miettinyt, kuinka paljon oma taiteeni ja oma minuuteni kumpuaa kivuista. Jos olisin täysin kivuton, olisiko taiteeni ja elämäni erilaista. Kirjottaisinko lainkaan, jos vointini olisi kuin nuorella orhella? Olisinko iloisempi, luottavaisempi ja rakastettavampi ihminen?



Muutama vuosi sitten sivusin aihetta blogissani näin.


..........................................



PS. Tämä Korkeasaaren eläintarhan ex-johtajan mielipide lemmikkien pidosta on pakko linkittää. Sen verran epäortodoksinen mielipide hänellä on. Hän kyseenalaistaa lemmikkien pidon jo ekologisista syistä eli kuinka paljon ruokittavat koirat ja kissat kuluttavat maapallon voimavaroja.


Lemmikit ovat tietysti tämän päivän maailmassa pyhiä lehmiä, joiden pidon inhimillisyydestä ja järkevyydestä ei voi oikein keskustella. Osa pitää jo lemmikeistään parempaa huolta kuin lapsistaan ja lemmikit inhimillistetään ja varsinkin kaupungeissa huomaa, että koiria kasvatetaankin yhtä huonosti kuin lapsia.


Huippuunsa jalostetut koirarodut ovat suorastaan ihmisen itsekkyyden ruumiillistumia. Sehän muutos on viimeisen sadan vuoden aikana länsimaissa tapahtunut, että ylipäätään on lemmikeitä. Ei lemmikkejä pidetty, sen paremmin kuin tuottamattomia lemmikki-ihmisiäkään, kaikista täytyi olla jokin hyöty.

lauantai 11. kesäkuuta 2011

Suomi totuttelee demokratiaan?


Jankataan nyt vielä hetki politiikasta, vaikka ei se taida ketään innostaa. Paljastelen sitten myöhemmin taas jotain intiimiä elämästäni. Minua fiksummat ihmiset ovat väittäneet, että viime aikojen hallitussekoilu on itse asiassa hyvä asia. Minä ensiksi ajattelin, että eihän se näin voi olla. Mutta asiaa pohdittuani homma saattaa todella olla näin.


Neuvotteluissa ovat kuulemma kohdanneet uusi ja vanha sukupolvi. Vanhaa sukupolvea ilmeisesti edustivat Sasi ja Heinäluoma, joiden niskaan alkufarssi laskettiin. Sitten on kolme-nelikymppinen uusi kaarti. He kuulemma taas haluavat neuvotella, eikä juntata. Niin kuin demokratiaan kuuluukin.


Homma ei vain tuntunut oikein sujuvan ja jossain vaiheessa ihmisille tuli ikävä jopa Paavo Lipposta ja muita junttaajia, jotka saivat hallituksen kasaan vaikka väkisin. Taitaa vain olla parempi, että Paavo Lipponen ja muut vastaavat jäävät historiaan. Pitkästä aikaa Suomessa politiikassa nyt riidellään ja on erilaisia mielipiteitä. Se on kyllä hyvä juttu, jos riitely ei jatku koko hallituskautta.


Hassua on hieman katsella, kun itseni ikäiset johtavat nyt Suomea, saa nähdä miten onnistuvat. Tuskin kukaan syntyy johtajaksi, epävarmuutta ja takertelua tulee, vaikka edellytyksiä johtajaksi olisikin. Itse tosin en tunne juuri yhteenkuuluvuutta itseni ikäisten huippupoliitikkojen kanssa, sillä elämissämme ei ole ollut mitään muuta yhteistä, kun että olemme käyneet peruskoulun ja lukion. Valtaosa on yhtä sliipattua poliittista broileria kuin vanhempikin kaarti.

torstai 9. kesäkuuta 2011

Entäs sit presidentti?


Kun Suomeen ei saada hallitusta aikaiseksi, niin pohditaanpa ensi vuonna tulevia pressanvaaleja, vaikka tässä kuumuudessa on mahdotonta mitään järkevää ajatellakaan.



Tähän mennessä leikkiin on ilmoittautunut vasta joitakin hakijoita. Kaikella kunnioituksella en usko,että Suomen seuraava presidentti löytyy Lasse Lehtisen, Paavo Väyrysen tai Pekka Haaviston joukosta. Haavisto sentään tästä joukosta jatkaisi linnan miespuoliso perinteitä, mutta eipä Suomen kansa taida olla valmis homoparia pressanlinnaan valitsemaan. Väyrynen nyt on mitä on samoin kuin Lehtinenkin.


Ei, kyllä homma taitaa ratketa siihen, lähteekö Sauli Niinistö ehdokkaaksi tai ei, vaikka en ukon palvontaa ole koskaan oivaltanutkaan. Tosin Timo Soinin kansansuosio saattaa antaa kunnon vastuksen. Soinihan meinaan asettuu ehdokkaaksi, vaikka ei sitä ole vielä myöntänytkään. Hyvinkin voi käydä niin, että toiselle kierrokselle menevät juuri Soini ja Niinistö. Silloin liberaalimmat äänestäjät joutuvat valitsemaan "kahdesta pahasta". Veikkaisin, että heidän äänensä menevät sitten Niinistölle.


Mutta on pressanvaaleissa yllätyksiä nähty aiemminkin tyyliin Martti Ahtisaari ja Elisabet Rehn. Demareitten ainoa mahdollisuus presidentiksi piileekin yllätysvedoissa. Tosin demareilla taitaa olla nyt yllätyskortit vähissä puhumattakaan RKP:sta. Eipä minulle vaan tulee yhtään yllätyskortteja mieleen. Yllättynyt olisin, mikäli demarit pitäisivät jatkossa hallussa pressanlinnan avaimia.


Sinänsä alkaa olla samakin, kuka presidenttinä on, kun ei sillä mitään valtaa ole, vaikka Halonen urheasti yrittikin vallan rippeistä taistella. Pidin kovasti Halosesta ekalla kaudella, mutta toisella kaudella hän hävisi julkisuudesta ja jos sinne tulikin, niin useimmiten kiukuttelemaan.



PS. Kauan tää hiihdon dopingskandaali jatkuu? Hitto, eikö niistä Lahden kisoista ole jo kymmenen vuotta aikaa. Sitäkin silmällä pitäen ihmettelen, mikseivät nämä hiihtopamput ja hiihtäjät voi jo rehellisesti myöntää mitä tapahtui.

maanantai 6. kesäkuuta 2011

Hal-hal-hallitusleikki alkaa...loppuu


lapset kaikki mukaan vaan...


Suomi lienee Belgian tavoin kahtiajakautunut kansa, kun sopua hallituksen kokoonpanosta ei tunnu löytyvän.


Katkelmia hallitusneuvotteluista, joille ei loppua näy...lähellä runoutta...


Olemme lähellä sopua

Kaikkienko siellä pitää neuvotella?

Ei kerrottavaa, mutta etenemme

Vielä väännetään vähän veroista

Ja kreikkalaisille ukaasit myös

Demarit marssivat ulos

Me kans (vasemmistoliitto)

Eikö siellä kukaan enää neuvottele?

Puolustamme pienituloisia (me kaikki)

Persut eivät ota vastuuta (kepu)

Hakkarainen on nyt ollut hiljaa

Meillä on selkärankaa (persut)

Emme lähde neuvotteluihin ilman persuja (kepu)

Emme lähde neuvotteluihin (kepu)

Jyrki on hyvä neuvottelija

Jyrki ei osaa johtaa neuvottelijoita

Jyrki vaihtoon

Annetaan Jyrkille vielä mahdollisuus

Jutta johtaa demareiden neuvottelijoita

Eero jyrää, eikä kuuntele

Kokoomuksen kauppakamarijuppinulikat veivät neuvottelut

Ulkopolitiikan linjat ovat selvät

No, eikä ole

Olemme valmiita hallitusneuvotteluihin (vihreät)

Emme porvarihallituksessa (vihreät)

Emme äänestä Kreikka-paketin puolesta (persut)

Mutta olemme valmiita neuvotteluihin (persut)

Häviäjien hallitus

Voittiko tosiaan vaan yks?

Me kaikki halutaan kepu hallitukseen

Haetaan jätskiä kauppatorilta

Lähdetään kahville kauppatorille

Luovuttivatko opiskelijat?

Sauna hävis

Pisimmät hallitusneuvottelut ikinä

Onko tällaista koskaan ollut?

Ei ne niin pitkät neuvottelut ole

Huomenna hallitus

Huomenna sopu?

sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

Olivatko numerot elämäsi?


Tänä viikonloppuna taas tuhannet nuoret kirmasivat kesälaitumille. Voiko kliseisempää aloitusta olla, mutta tuotahan sitä käytetään.


En tiedä, mutta minusta tuntuu, että vuosi vuodelta vastavalmistuneet ylioppilaat tuntuvat aina vain älykkäämmiltä ja kauniimmalta (komeammalta). Tai sitten opettajat valitsevat telkkariuutisten haastatteluun vain koulunsa valionuoret. Siinä ne sitten kertovat hakevansa oikeustieteelliseen tai johonkin muuhun yhtä mahdottomaan paikkaan. Heistä paistaa sellainen itsevarmuus, että heidän uskoo vielä sinne oikeustieteelliseen pääsevänkin.


Joka vuosi vuosi tietty haikeus iskee puseroon, kun katsoo vastavalmistuneita lähdössä juhlimaan. Noilla sitä on elämä edessä. Suurin osa siihen pääsee hyvin mukaan, mutta eivät kaikki. Muistelen itseäni 18-vuotiaana. Minulla ei ollut lainkaan itsetuntoa eikä itsekunnioitusta, mitä nykynuorilla näyttää olevan vaikka muille jakaa. Eivät he olemassaoloaan pyytele anteeksi.


18-vuotiaana olin helvetin ongelmainen, jos en nytkään olisi tavoittelevassa unelmavävyn asemaa tai Hymypoika-patsasta. En kyllä koskaan olisi uskonut 18-vuotiaana tulevani siksi, mitä nyt olen. Harva minut tuolloin tunteneista uskoisi, että teen nyt niinkin sosiaalisuutta vaativaa työtä kuin toimittajan.


Ei minun äidinkielentaitoni mitenkään pongahtaneet esiin lukiossa, enkä minkäänlaista kannustusta sieltä saanut mitään uraa varten. Tuolloin tosin olin jo kävelevä historian ja muiden yhteiskuntatieteiden käsikirja, joten jonkinlaisia viitteitä tulevasta saattoi olla.


Pelottavaa kyllä, en tiedä, kuinka erilainen ihminen edes olen nyt kuin 18-vuotiaana. Olen vieläkin ujo, eikä minulla vieläkään ole kaatajapastorin itsetuntoa, vaikka tiedänkin jo, mitä osaan hyvin ja mitä en. Mutta ei ne ihmisen perusluonteenpiirteet mihinkään katoa, vaikka ulkonaisesti saattaa vaikuttaa hyvinkin rohkealta.  Ai niin, painan kyllä viisitoista kiloa enemmän kuin 18-vuotiaana, joten ylioppilaspukua on enää turha sovitella päälle.


Vanhemmilla ja aikuisilla on tapana hehkuttaa arvosanoja. Aina lehdissäkin kirjoitetaan, että kuka julkkiksen lapsi kirjoitti kuinka monta laudaturia ja kuka niitä nyt sai eniten Suomessa. Onnea vaan seitsemän laudaturin ylioppilaille, kyllä niillä arvosanoilla aukeavat minkätahansa yliopiston ovet.


Mutta en tiedä, tuleeko niistä yhtään sen onnellisemmaksi, kunhan voitonriemu muun opiskelijarahvaan lyömisestä tasoittuu. Minulle arvosanat eivät juuri merkinneet lukiossa, enkä edes välttämättä ole moista katunut. En ole koskaan tavoitellut mitään älyllistä ylemmyyttä numeroilla. Minulle on ollut tärkeää tulla hyväksytyksi sellaisena kuin olen, tosin tuokin on osoittautunut monta kertaa mahdottomaksi toiveeksi elämässä.

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Elämä ei pääty kuolemaan


Olen asustellut jo jonkin aikaa isovanhemmiltani jääneessä asunnossa Helsingissä.


Yli puolen vuoden yrittämisen jälkeenkin kun pääkaupunkiseudulta on mahdotonta saada kohtuuhintaista vuokrayksiötä tai -kaksiota. Kaikkein vaikeinta sellaista on saada ns. yleishyödyllisiltä vuokranantajilta, jotka tietysti edullisimpia asuntoja tarjoavat, vaikka niidenkin tarjoamien vuokra-asuntojen vuokrat hipovat pilviä.


Joskus olen miettinyt, kuka näitä kaupunkien vuokra-asuntoja saa. En ainakaan minä. Toisaalta sain niistä ihan riittävästi tuntumaa menneessä elämässäni, enkä niissä asumista kaipaa, jos muita vaihtoehtoja on.


Mutta ainahan olisin voinut muuttaa Kallioon johonkin remonttia kaipaavaan metri kertaa metri kämppään 800 euron vuokralla, jota jokin mummo kiskoo. Omistusasuntoja ei taas kannata mennä ostamaan, kun ei ole vakituista työpaikkaa, enkä edes omistusasuntoa kerrostaloista haluaisi. 


No, itse asiaan. Kaiken maailman laskuttajat eivät nimittäin jätä kuolleita tai dementoituneitakaan rauhaan. Kuolleelle isoisälleni tulee yhä laskuja jopa perintätoimistoista, vaikka hän on kuollut jo yli puoli vuotta sitten. Suomea hehkutetaan teknologian huippumaana, mutta täällä ei osata pitää kirjaa edes kuolleista. Eikä ihme, kun eri järjestelmiä on miljoona.


Olen yrittänyt ilmoitella sinne sun tänne, että älkää hyvät ihmiset nyt enää kuollutta ihmistä yrittäkö laskuttaa. Kumma kyllä, heikoimmin tämä viesti menee perille julkisille organisaatioille, joilla juuri luulisi olevan oikeus päästä väestörekisterijärjestelmiin. Kun ennen itse työskentelin julkiselle organisaatiolle, niin olen nyt saanut huomata, miten vaikeaa asioita on saada hoidetuksi, vaikka sinänsä palvelu on kyllä ollut ystävällistä, ei siinä mitään.


Maailma perustuu rahaan ja sen huomaa kuoleman kohdatessa. Se hyvä puoli joskus tulevaisuudessa odottavassa omassa kuolemassa on, ettei tarvitse enää itse murehtia laskuista, joita postiluukusta virtaa.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

Toukokuussa lahjoitettuja runoja


Sain kaappikellon toimimaan.

Se lyö tasatunnein ja puolen tunnin välein.

Epäilivät kellon valvottavan minua,

                                 pitävän hereillä.



Ei kello minuun vaikuta,

                              ei aikakaan.

Nukun vaikka öisin kaduilla.



Katselen isovanhempieni kirjahyllyyn.

                              Valokuvia, ikuisia kuvia,

                                     sieltä katselen minäkin

                          ja vanhat pariskunnat vakavine ilmeineen.



He antoivat kaikkensa

                   ja kuolivat hiljaa,

                             niin syntyivätkin.


---------------------------------------------------


Hän kirjoitti viimeisinä päivinään:

Että minäkö olisin julman taudin kantaja?



Tämän luin jälkeen jääneistä papereista.



Kelloja hänen asunnossaan on riittämiin.

Mitattava aika on loppunut.



---------------------------------------------------------------------



Joukkuehysteria.

Ihmiset riehuvat idiootteina, iloisina?

Voima on Suomessa henkeä vahvempi.



Kansanjoukko herää henkiin.

Hysteria ahdistuu ja alistuu.

Viha väistyy, olemme yhtä

ja emme ole yhtä.



Tytöt pääsevät tänään neitsyydestään,

pojat etsivät panoa.



Desperadot eivät joukkueista perusta.

Ne kulkevat yksin.

Vailla kansallistunnetta.

Tyhmyyttään.



------------------------------------------


Jokaisella meillä on

tehtävämme rakkauden erämaassa.

Osa kerjää ja loput valitsevat

kerjäläisistä parhaimmat.



Kylmä on rakkauden tarjoava käsi,

kaupunki täynnä yksinäisiä,

yksinäisyyttä ei anneta täyttää.



Kantamuksena ihmisen silavaa

ja rakkautta tarjoavalla

entisenä hedelmänään lapsi.

Täydellistä hän etsii.



Kansakuntamme kuolee yksinäisyyteen,

sillä virheemme ratkaisevat,

ei luonne tai lämpö,

kuvattomille emme vastaa.



-----------------------------------------------


Löi päänsä.

Lauloi virsiä.

Itkuisia virsiä.

Pakeni saunaan lukemaan läksyjään.

Ihmiset lapsia.

Eivät toivu itsekkyydestään.

Antavat anteeksi itselleen.

Kasvu loppuu.



-----------------------------------------------------

Todennäköisyyksien vastaisesti

keskeltä toimistorakennuksia

liikematkustajien hotellin puristuksessa

pizzakapakka.



Huutoa, kovaa ääntä.

          eloa, huutoa,

             nopeita silmäyksiä,

                   mutta keskitytään nyt juomiseen.



             Tämä on se vanha kaupunki,

                                 jossa jokainen on jätetty vähintään kerran.



Virta johtaa sähköä

     ja sähkö virtaa turrutettuun kuoreen.

                 Riitaa, onko helsinkiläinen ylpeämpi

                              kuin helsinkiin muuttanut.

              Ei tämä ole helsingin paras paikka, ei edes helsinkiä.

Täällä ei sovi näyttäytyä, jollei ole pizzaa ja kaljaa vailla.



Terveisiä vain jäätikön kansalle,

           jolle tarjoilevat etelän pojat,

                  jotka eivät uskalla poistaa äänekkäintä.



                             Tanssi vieraan kanssa on suosituin puheenaihe.

                                             Rakastavaisten riidellessä minä poistuin.

                                                                  

                                                          Maestro, missä ovat taksit?

                                                                            Lujat luut tarvitsevat heikompia kantajia.  



------------------------------------------------------



Nainen.

Kuulin naisesta,

joka ei halunnut kasvaa aikuiseksi.



Hän ajoi auton pellon reunaan

nieli riittävän määrän

unilääkkeitä

ja nukkui pois,

vaikka nuori rakastaja

jäi sitä rakastamaan.



En tiedä.

Kuinka kauan elämä

jatkuu elämän jälkeen

paikoissa,

joissa joutsenet lentävät puuhun

ja koirat hautaavat sulavaa jäätä.



Siellä,

missä olin onnellinen,

ei ole enää.



Mihin minun pitäisi mennä?

En keksi kaukaisempaa paikkaa

kuin kylmät, turtuneet sielut.

----------------------------------------------------



Sillä naisella oli punaiset silmät.

Ei, ei se ollut ryypännyt, mutta sillä oli kuivat silmät.

Se vei minut mukanaan apteekkiin.

Seurasin, koska se näin pyysi.

Se vei minut syömään,

maksoin itse.

Se söi nopeasti salaatin,

koska sillä oli nälkä.

Se kertoi neuvokkaasta,

joskin kurittomasta pojastaan.

Se halasi minua,

mutta vain tavatessamme.